Vaihteeksi kosteaa ja melko lämmintä

Kuuman jakson päätteeksi olemme nyt saaneet vettä runsaín määrin ainakin muualle Suomeen. Syyskukkijat ovat alkaneet pöyheytyä lopulliseen komeuteensa. Meillä Iitissä vallitsevia ovat olleet tihkuiset ilmat ja hyvin lyhytaikaiset kuurosateet, vaikka eihän niistä kaikista yön sateista voi tietää. Keskiviikkona tavoitin tällaisen päivänäkymänkin!

Pari kertaa on ollut kappelin tiellä sellaisia vedenvirran jälkiä, että on ollut ihan paikkauksen aihetta. 

Alkuviikosta aloin parturoinnit sahaamalla tästä mongolianvaahterasta kaksi suurta oksaa, toinen oli kaartunut ruusun suuntaan, toinen sorakasalle, niin ettei tahtonut enää voida kulkea.

Koiran valitseman lenkkipolun varsista on pitänyt poistaa havupuistakin oksia, ettei silmä osu neulasiin kulkiessa. Onneksi ostin sen hyvän oksasahan! Rodotkin näyttävät toipuneen kuivasta kaudesta, olin niistä jo huolissaani.

Pensaat ja köynnökset ovat kasvaneet hyvin kesän aikana, joten oksasaksille on tullut aika toimia, ennenkuin talvi taivuttaa liian runsaat oksastot maahan, josta ei enää nousta. 

Seppelvarpu-istutus, jossa on kolme tainta, pitää myös siistiä reunoiltaan, koska senkin oksankärjet juurtuvat. Kun pensaat ovat jo vanhoja, uusi vuosikasvu on helposti yli metrin ulospäin. Talon suuntaan ei passaa kasvaa yhtään leveyttä, koska rännisaavilla pitää olla paikka, ja kulkeakin tuosta pitäisi. Saaviin viereen on ilmaantunut pihajasmikkeen taimi!

Autotallin seinustalle istutettu amurinviini on saanut varmaan juurensa rännisaavin ylivuotovesien linjaan, koska kasvuvauhti on nykyisin kova. Tästä on viikolla viety kompostoitumaan suuri määrä oksia, mutta seinälamppua ei kyllä näe!

Idän puolen seinustalle istutettu laikkuköynnös tykkää myös olostaan, joten saksitöitä riittää siinäkin. Versot tuppaavat kasvamaan aluskaton rakoihin ja siitä peltikaton alle, vaikka kuinka ohjailisi...

Nyt on valoisaa, kun ruusunvarret ovat kaikki poissa!

Erityisesti pitää kurittaa punalehtiruusuja, ja aloin hommaa eilen ylämäen puolelta, jossa koko rinne oli täynnään esteeksi kaartuneita painavamarjaisia oksia. Päädyin listimään kaikki versot maan tasalle, kun näytti olevan syntynyt myös monta uutta pensaan alkua, joten ei ole pulaa tulevina vuosina ruusupensaista. Versot saavat lahota sinällään maassa keolla joitakin vuosia, koska ne ovat perin piikkisiä, jotta piikit alkavat karista. Sitten runkoja voi pätkiä lyhemmiksi.

Myös tuomien alimmat oksat on hoidettava pois, sillä maahan osuessaan ne tuppaavat juurtumaan, ja tuloksena on läpipääsemätön pensaikko. Olisihan siinä kyllä hyvä paikka satakielen pesälle, mutta kun naapuristossa on vapaina kulkevia kissoja, ei pesintä kuitenkaan onnistuisi.

Joitakin vuosia sitten istutetut makedonianmännyt Pinus peuce voivat hyvin, nyt on juuret kunnolla maassa ja korkeutta on noin metrin. Lyijykynän kokoisista taimista on päästy jo näin pitkälle! Varsinkin tässä kohdassa saa seppelvarpua hallita, että puu kasvaisi suoraan.

Mitähän tähän lopulta tulee? Viime syksynä istutin syyshopeavuokkoja näihin aikoihin, mutta sellaista ei taida olla odotettavissa. Vähän sellaista epäilin, kun olisi tarvittu lumipeittoa talveksi, ja kun tähän normaalitalvina tulevaa isoa lumipenkkaa ei saatukaan. Paikalle on ilmaantunut oudonnäköisiä sinertävän vihreitä ruusukkeita useampiakin. Mullat toin multakompostilta, jossa näkyy olevan yksi samanlainen ruusuke...

Ennätyksiä hipova kuuma kausi takana viimein

Etupihan kukkaruukut ovat komeimmillaan, kun lämpöä on ollut riittämiin ja on muistettu kastellakin!

Tämän kesän erikoisuus: Tummanpunainen pienikokoinen päivänlilja Hemerocallis kukki paremmin kuin koskaan. Yleensä yksi kukkavana pensasta kohti on riittänyt, nyt on monta. Ostin näitä kasveja jo toistakymmentä vuotta sitten Hattulasta, Katinalan puutarhasta.  Kasvupaikka on aurinkoinen ja kuiva. Kellastuvat lehdet ovat olleet muuten ennenkin merkki alkavasta kukinnasta?

Syyspäivänhattu Rudbeckia laciniata on saavuttanut runsaan 2,5 m korkeuden ja kukinta on täydessä menossa. Tämä kasvihan on alunperin kotoisin pohjois-Amerikasta, ja sen muunnos kultapallo, joka myös löytyy puutarhastani, on Suomessa tätä kuvan muotoa suositumpi. Perusmuodolla on kuitenkin tanakampi varsi pysymään pystyssä silloin, kun kultapalloista on jo tullut maanmyötäisiä.

Koivut jo alkoivat pudottaa lehtiään, kun riittäviä sateita ei saatu maata kastelemaan. Myös puutarha kääntyi paikoin synkkään ilmeeseen, osa lehdistä kuivui ruskeiksi käppyröiksi ja osa kasveista lakosi nuutuneina. Puutarhanhoito olikin sirpittelyä ja entisten kukkavarsien kyytimistä kompostille. Vuohenputkikin nuokkui! Puutarhatyötä helpotti, kun näin kuumalla ei tarvinnut kovin montaa kertaa kaivaa ruohonleikkuria esiin osan nurmista kulottuessa.

Lännenkonnanmarja Actaea rubra kuuluu kaatuneiden ja siksi sirpin huitaisun kohteisiin, joita tässä penkissä riitti! Tosin täytyy muistaa, että kuivuuden lisäksi tässä kohdassa saattaa olla myös jättimalikan rihmastoa, kun viime vuonna näiltä tienoin löytyi itiöemiä. 

Tämä näkymä on kiinan(?)töyhtöangervoa, joka on herkin kuivumiselle, sen lehdet ovat hyvin vaaleanvihreät ja ohuet, kukinnot suppuiset vaaleanpunaiset. Korkeutta on n. 30-35 cm. Näitä taimia sain Lepaalta mantsurialais-siementen erästä. Myös saman penkin "perus"töyhtöangervo Aruncus dioicus kärsi lehtien rutistumisesta.

Kesäinen sää kuitenkin vielä jatkuu, ja sadekuuroja tultaneen saamaan ensi viikolla enemmän kuin tähän asti, joten on toivoa herukkamarjojen koon kasvamisesta, jotta mehun tekoon voisi ryhtyä.

Nyt marjat ovat melko happamia ja lähes vedettömiä. Mehua niistä saisi vain liottamalla runsaassa sokerivedessä...

Karhunvattuja kypsyy aina jokunen päivässä...

Muutama hassu tynkä keväällä, ja tähän aikaan tiuha paria metriä hipova marjova pensas.

Vaikka jänikset syövät karhunvatun Rubus allegheniensis lähes maan tasalle joka talvi, joitain tynkiä kuitenkin jää, ja niihin kehittyy kukkivia pitkiksi venyviä oksia, joten taas on päästy mukavaan ja samalla raatelevaan marjojen etsintään. Juurakosta nouseviin uusiin versoihin ei kukkia tule kuin vasta seuraavana vuonna. Kasvissa on paljon käyriä piikkejä, jopa lehtisuonissa ja ruodeissakin, joten on varmaa, että verisiä jälkiä löytyy, vaikka olisi takinhiha välissä. Marja itsessään on lähes hapoton ja melko mauton, mutta satoa saa viikkokausia, kun tertut ovat monikymmenkukkaisia ja lähes jokainen tekee marjan.

Viimein on päästy jo ihailemaan kirkkaanpunaisen syysleimun Phlox paniculata 'Starfire' alkavaa kukintaa. Kauan kestikin, sillä vasemmalla kasvava loppusyksyn kallionauhuskin Ligularia dentata jo aloittelee yhtaikaa. Leimu on n. 70 cm korkea.

Joitakin viikkoja sitten leikkaamani papulanruusu-aita( piikkejä sormissa edelleen podetaan) on alkanut vihertää, se näyttää tekevän vielä oksia latvoihinsa. Leikkaus osui siis hyvään ajankohtaan. Pikkuoksiin saadaan sitten keväällä odotella vaaleanpunaisia kukkia.

Mutta eletään jo elokuun loppupuolta, sen näkee tummuneista pihasyreeneistä, jotka iltahämärällä ovat lähes mustia, kun viherhiukkasia on lehdissä niin paljon.

Muutama vuosi sitten amerikanmatkan tuliaisina tuotu Rudbeckia-pussi tuli kylvettyä samana keväänä taimimaalle, mutta paikka oli pari metriä tästä vasemmalle. Kasvi tuntuu tekevän hyvin itämiskykyisiä siemeniä, ja tänä kesänä on mukana yksi tiilenpunainenkin yksilö. Kasvi tykkää kasvaa isomman penkin keskellä, josta sen siemenet sitten löytävät sopivia itämispaikkoja. Jos kukkavarsi taipuu nurmikolle, ei tule taimia. Itsessään nämä yksilöt ovat aika lyhytikäisiä, vuoden- kaksi kestäviä.

Arboretum helteen hoidossa

Kukkimisvuorossa ovat syyskaunosilmät Coreopsis, ne asuvat irlanninkatajain penkissä etupihalla.

Jos kesäkuussa paleltiin, niin nyt on toista. Viipperät ja jäähdyttimet hyrräävät, että sisällä päästäisiin edes alle 25 asteen. Jo kuukauden jatkunut lämmin kausi on vienyt tämän heinäkuun jo lähelle tilastojen kärkeä. Muuta ilmanlaatua ei ole ennustejakson eli 10 päivän aikana näköpiirissä, joten kesäkuukaudet voivat saada uusia huippulukemia. Torstaina pyyhkäsi roima ukkosrintama maan etelästä pohjoiseen, mutta juuri meidän kylämme jäi tässä katveeseen, saimme vain pikkusateen. Muutenkaan ei ole paljon sadellut, mutta rännisaavien vesi on nyt puhdasta, kun se on vaihtunut parin kuuron aikana kahteen kertaan.

Helteet eivät helli perennoja, niiden kukinta on nopeasti ohi, ainakin minun reviirissäni, joka on liian laaja kasteltavaksi. Syysasterit ovat jo alkaneet kukkia, yleensä ne ovat elokuun loppupuolen iloja. Paitsi iloa minulle niissä hyörivät myös sitruuna- ja neitoperhoset näinä aikoina.
Tänään näin aivan uudenkin lajin, pienehkön voimakkaasti kaksivärisen perhosen, joka jollain tavalla muistutti ruutumittaria, sillä kuitenkin tummaa oli paljon enemmän kuin netistä katsomissani vertailukuvissa. Siipien alapuoli oli kokonaan tummanruskea. Kun on voimakkaita ja lämpimiä etelätuulia, saadaan etelämpänäkin viihtyviä perhosia kukkamaihin. Odottelen ohdakeperhosia, niitä en muista nähneeni aikoihin.

Tässä talonliepeen kasvupaikassa on hieman yli metrin leveälti pengertä, ja vedenpuute on kohta näilläkin edessä. Monet kärräämäni savikuormat 1980-luvulla hieman pidättävät vettä, kun tämä alue muuten on jokseenkin hiekkaa.

Aurinkonauhus Ligularia stenocephala on myös elokuun kukkia, sen sijaan vieressä kasvava syysleimu ei ole vielä juuri näyttänyt nuppujaan, heinäkuun kukka jaloangervo jatkaa kukkimistaan sen asemasta taustakasvina. Lumipallohortensiakin on kohta paljon valkoisempi kuin nyt!

On tullut aika tehdä leikkauksia, ensimmäiseksi kohteeksi pääsi papulanruusu, jonka versominen oli jättänyt piennaralueen piiloon. Niinpä oksasaksi alkoi lipsuttaa, ja tänä aamuna sain urakan tehtyä. Olen huomannut, että jos leikkuun tekee aika aikaisin, niin kasvi ehtii tehdä vielä uusia oksanalkuja, ja kukinta on parempi seuraavana vuonna. Saapa nähdä, olinko nyt tarpeeksi ajoissa...

Tuholaistorjuntaa ukonhatuissa on saanut tehdä toistamiseen, ja eilen havaitsin, että on ryhtymisen paikka myös ylämäen kelasköynnöksen Celastrus kohdalla. Sehän istutettiin heikosti kasvavan pihlajan juureen parikymmentä vuotta sitten, ja jo viime vuonna kitkin sen lähelle istutetun rhododendronin juurelta joitakin ylimääräisiä versoja. Tänä vuonna juurivesoja on ilmaantunut myös muualle rinteeseen, useampia lähekkäin. Nämä kuvan kaksi ovat n. 1,5 m:n päässä emokasvista, jotkut vielä edempänä. Saivat tänään Round-up-hoitoa osakseen, ja myös puun toiselle puolelle jo ennen syntyneet lukuisat versot. Alapuolen kuva on puuntyveltä ja lopuksi kuva latvuksen hyvinvoivasta ilmeestä.

Kahta runkoa kasvattavan pihlajan juurella auringonpuolella tulivat ensimmäiset lisäversot, jotka havaitsin ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten, ja niitä on leikattukin pois..

Tämä vihreä pilvi on kelasköynnöstä noin kahden metrin korkeudella, liaanimainen kasvu näkyy pihlajan rungolla. Siinä varressa latvat keikkuvat jo korkeammalla kuin pihlajan oksat, yli viidessä metrissä. 

Talvinen jänisten suosikki pikkutalvio Vinca minor on jo toipunut kaltoinkohtelusta ja jaksaa ottaa uuden ruokavierasjoukon sitten talvella....

Saaran päivä, ja tänään sataa ripsautti

Viimeinen istutuslaji, vuohenkello on ehtinyt kukalle. Tosin tämä paikka on kitketty niistä kertaalleen aiemmin...

On päästy jo heinäkuun jälkipuoliskolle, ja mansikka-aikakin kääntyy loppusesonkiin. Mustikat alkavat kypsyä, mäiltä voi jo löytää piirakkamarjat. Vesi ei ole vaihtunut rännisaaveissa vähään aikaan, se vihertää. Tämä tietää myös sitä, että on alkanut hitaamman ruohonkasvun aika, leikkuuväli voi olla pari viikkoa vähemmän kuljetuissa kohdin.

Hevoskastanjan alle on kehittynyt kuiva keto, jossa valtakasveina ovat peurankellot Campanula glomerata ja päivänkakkarat Chrysanthemum leucanthemum. Kuvan oikea laita osuu jo kukkapenkkiin, jossa väriä tuovat lisää harjaneilikat Dianthus barbata.

Sinisten kukkien aika on parhaimmillaan, kellot ja jalopähkämö Stachys macrantha ovat kukalla.

Viime vuonna siirsin etupihalta liian kuivassa kasvavan ison pähkämömättään alatien varteen, ja näyttää siirros voivan aika hyvin. Eivät ole lehdet lurpattaneet! Ehkä kuitenkin nostan tuon vielä ylös syksyllä ja siirrän hieman enemmän oikealle, koska vasemmalla on iso töyhtöangervo, joka vie enemmän tilaa kuin uskoisi. Oikealla puolen ei ole syväjuurisia perennoja lähietäisyydellä tien suunnassa, alempana on kyllä pioneja.

Alapellon "taimimaalla" pitävät nyt valtakuntaansa varsankellot Campanula trachelium ja värisauramot Anthemis tinctoria. Jokunen sormustinkukka Digitalis purpurea on päässyt myös kukalle. Vasemmassa kulmassa kukkii keltaisena vuorikuisma Hypericum montanum merkkaamassa penkinlaitaa. Jokunen rohtorasti Anchusa officinalis esittäytyy syvän sinivioletilla kukalla. Alapellon ketoalueessa on myös monta peurankellon leviämiskohtaa...

Viime vuonna Kristiinankaupungista veljen kukkapenkin pursuavasta malvaistutuksesta mukaan kaivettu siirrännäinen ei onneksi suuttunut kokonaan, vaikka se pitkään keväällä mietti, viitsiikö täällä kasvaa. Jäi selvittämättä, onko se ruusumalva Malva alcea, myskimalva Malva moschata vai niiden risteymä, hybridi. Alkuperäinen kasvi siellä tontilla on huomattavan kookas, suorastaan mahtava verrattuna naapuriltani saatuihin ruusumalvoihin, joita on kukkapenkissä etupihalla. Myös muu olemus poikkeaa, joten muistikuvani mukaan se voisi olla myskimalva tai hybridi. Kukat ovat mahtavan ruusunpunaiset. Kuulemma kukantaimia myyviltä taimitarhoilta saa usein myös hybridejä, jotka ovat komeampia.

Hetki sitten kitketty alapihan malvapenkki. Näyttää tulleen myös vihreä versio pihakäenkaalista mukaan, samasta paikasta sitä on ennenkin haettu. Katselin, että ainakin tässä kohdin on monta malvan siementaintakin, joten eiköhän tuo kaunistus meillekin saatu!

Malvallahan on pitkä paalujuuri, kuten harmaamalvikilla, joten siirrokset eivät ole koskaan helppoja, kun juuri joka tapauksessa katkeaa kaivettaessa. Istutin siirrännäisiä sekä pation penkkiin että alapihalle vaahterankannon liepeeseen perustettuun uuteen penkkiin. Jälkimmäisessä paikassa on vanhojen kasvien versoja ja pieniä taimiakin. Lisäksi kylvin siemeniä molempiin paikkoihin. Yläpihan puolella en ole nähnyt siementaimiakaan.

Talon itäpuolen alanurkka, johon olen istuttanut saniaisia verhoamaan siihen 1960-luvun lopulla sijoitettua vanhaa hellaa. No pitihän tietysti multaa lisätä, ei saniainenkaan joka paikassa kasva. Kotkansiivet ovat saaneet itsestään kavereiksi hiirenporrasta Athyrium filix-femina (isoin puska), ja yhden kivikkoalvejuuren Dryopteris filix-mas, joka meidän nurkilla on yleisin luonnonvarainen saniainen.

Alareunaa paikoillaan pitämään on istutettu vuorenkilpeä Bergenia cordifolia, mutta huomasin joku päivä sitten, että sinne on ilmaantunut alppikärhön reipas verso, kuvassa oikealla keskellä.  Muutama vuosi sitten kitkin suurella työllä tästä kaikki nokkoset pois, mutta toki niitä taas on ilmaantunut. Ehkä kitkeminen toi vapaata kasvun aloitustilaa uudelle tulokkaalle?

Tarkistelukierros tontilla toi esiin yllättävän asian: Talon länsipuolella kasvava alppikärhö Clematis alpina on saanut uuden kasvupaikan jälkipolvilleen. Tässä aivan lähellä on rännisaavi, joka välillä pursuaa yli äyräittensä, sellaiseen multaan varmaan kärhön juuret ovat etsiytyneet. Kun tällä puolen ei ole kiipeilyritilää, on kai ryhdyttävä hankkeisiin sellaisen saamiseksi...

Kesäkullero Trollius chinensis lopettaa kulleroiden sarjan. Sillä on pisin varsi, ja tässä kasvupaikassa magnolian lähellä se usein kasvaa hieman vinoon. Niittykulleroiden Trollius europaeus kukinta on jo niin kaukana, että kun tarkasti katsot, voit nähdä kesäkulleroiden lomassa ruskeina esittäytyviä nuppeja, joissa on tulossa uusia siemeniä hyvää vauhtia. Näillä kahdella kasvilla ei ole pelkoa risteytymisestä. Aasiankulleron Trollius asiaticus siemeniä on saanut karistella tuppiloista jo toista viikkoa etupihan puolella, ei sekään risteydy siis kesäkulleron kanssa.

Ihan joka päivä ei tarvitse aikaa puutarhatyössä viettää, jos ei muuten sitä halua, joten ehdin tyttären vieraana pariksi päiväksi järvi-Suomen etelälaidalle Savitaipaleelle.

Heti mökin takana rinne kohosi portaittain, kuten niin tutussa Janakkalan Konttilan harjussa, ja laelle tietysti kiivettiin. Ja suppamaastojakin oli nähtävillä toisaalla, joten tämä lienee ns. pitkittäisharjua eikä Salpausselkää.  Geologisessa selitteessä Kuolimojärven sanotaan syntyneen jäätikön railoon, jossa pohjana on ollut kallioperän murtumalaakso. Eli siis ensin Kuolimo olisi ollut jäätikköjoki, vasta myöhemmin järvi.

Rantaan päin katsellen maisemat olivat kuivaa kangasta monine entisine rantatörmineen.

Yritimme katsella, josko olisi edes nuottaruohoa Lobelia dortmanna, mutta ei osunut silmiin. Ranta on aika matala kuitenkin.

 Täällä Salpausselkä II ja harjut salpaavaat eteensä suuren Saimaan vedet. Oltiin Kuolimo-järven rannassa, se laskee Saimaaseen Parta- ja Kärnänkoskien kautta. Järvessä oli melkein väritöntä, valkoista vettä. Siihen ei siis tullut suovesiä ympäristöstä, vaan ilmeisesti harjujen liepeiden lähteet ruokkivat sitä, ilmankos lämpötilakin oli vain 17 astetta virallisten tietojen mukaan. Sattui niin hiljainen aika, että kun ei ollut tuulen ääntä puissa eikä aaltojen loisketta, niin vain rantasipin pikku tirskaus tuli esiin hiljaisuudesta. Eipä ollut juuri järviruokoakaan Phragmites communis. Tämä ei ollut lokkirantakaan.
Järvi on Suomen järvitilastossa sijalla 56, ja eräs maamme puhtaimpia. Siellä on parhaillaan menossa uhanalaisen harvinaisen lohikalan saimaannieriän Salvelinus alpinus kannan säilyttämiseen liittyviä hankkeita.

Kaikkialla oli kovin hiekkaisia maapohjia, ja lähellä rantaa suuria siirtolohkareita. Hiekka ei ollut punaista, kuten Urajärven rannassa, vaan melko vaaleaa, ilmeisesti harmaasta graniitista peräisin. Jäkäläpeite ja sianpuolukka olivat lähellä rantaa ominaisia kasvillisuusmuotoja, mutta ylempänä löytyi mustikkaisia ja hieman heinäisempiäkin näkymiä.
Kangasmaitikka Melampyrum pratense ja kissakäpälä Antennaria dioica kukkivat. Kunnan nimikkokasvi on kangasvuokko Pulsatilla vernalis, eikä ihme, sillä tämän kasvin pääesiintymät ovat Salpausselkien ja harjujen rinteillä etelä-Suomessa, läntisimmät juuri Janakkalassa. Kotiani lähin tiedossani oleva kasvupaikka Iitissä on Hiidenvuoren parkkipaikalla. Nyt oli myöhä löytää niitä täältä, mutta kun tulimme kävelyreitin alkupäähän, opastaulu kertoi tästä kasvista, niin että lähellä oltiin.

Mahtavasti kukkivien pientareiden näkymiä katsellessa sujuu matka antoisasti sisä-Suomessa. Tultiin nimittäin takaisin päin Savitaipaleelta Tuohikottiin, ja sieltä Valkealaan ja edelleen Iittiin. Olisi voitu vielä lisätä kukkanautiskelua tulemalla Tuohikotista Jaalan kirkonkylän kautta Iittiin, mutta kun oli koira matkassa, ei kannata sen matkustusta paljon pidennellä.

Pientä pohdiskelua ukonkelloista

Tämänvuotiset kukkalatvat ovat hieman käyriä, kun isot sateet taivuttivat kukkanuppujen painamaa vartta. Nyt on noustu lähes suoraan.

Kuvan keskellä nouseva varsi kuuluu ensimmäisen kuvan yksilölle. Vieressä oikealla on se toinen ukonkellotyyppi, jolla varsi jää 20-30 cm lyhemmäksi, varsilehdet ovat pitkäsuippuisemmat ja vaaleammat.

Ukonkello Campanula latifolia on kookkaimpia kelloja, sen korkeus yltää 120 cm:iin lähteiden mukaan, oman pituusmittani mukaan korkeammallekin. Tämänvuotiset eivät ole kylläkään niin korkeita kuin viimevuotiset. Ukonkello on perenna, samasta juuresta tulee varsia useina vuosina. Se tekee myös runsaasti siemeniä, joten uusia taimia on kasvupaikan liepeillä.

Tämän kasvin lehti on aika leveä, onhan nimikin sen mukaan eli latifolia. Varsi sekä lehdet ovat karheakarvaiset, tosin nuorilla taimilla on aika pehmeät karvat Omalla tontillani on kaksi lähes kaikilta ominaisuuksiltaan poikkeavaa ukonkellokantaa, korkeampi ja matalampi. Matalammat ovat vaaleamman violetteja tai valkoisia, korkeammat rajun violetteja. Alakuvassa on vaaleamman kukkalatvaa. Verhiöt ovat melko samanlaiset.

 

Vaaleamman lehdet tarkemmin lähempää katsoen.

Tälle vaaleammalle on ominaista, että tyveltä kelloksi yhteenkasvaneet terälehdet eroavat omikse kielikseen noin puolivälissä kukkaa, ja hieman nupulla ollessaan ne nopeasti kaareutuvat ulospäin, vähän samaan tapaan kuin vuohenkellolla C. rapunculoides. Isomman ja tummemman kukan muoto taas muistuttaa alkuvaiheessa jopa maariankellon C. medium kukkaa, paitsi että kukan kellotyvi on paljon pidempi. Loppuvaiheessakin yhteenkasvanut osa on yli puolet kukasta, kielet ovat lyhemmät.

Lipputangon penkki: etualalla matalampia ukonkelloja, niiden taustana tekstissä mainittu jättikokoinen. Sen varsikin on paljon rotevampi kuin matalammilla.

Tämä korkeampi muoto on ilmaantunut ensimmäiseksi lipputangon penkkiin, tein muutama vuosi sitten siinä uudelleenjärjestelyjä ja punaisten jalo-angervojen joukkoon nousi seuraavana vuonna tämä jätti. Seuraavana vuonna yksilö oli kasvattanut useampia varsia. Käytin kaupasta hankittua pussimultaa istutusten yhteydessä. Tänä vuonna korkeita on myös pationreunan penkissä, josta kuvani on otettu. En ollut muuttanut siinä kasvustoja, mutta ainahan uusia siementaimia nousee entisten lisäksi. Kasvupaikka on melko vaatimaton eikä lannoituksia ole tehty. Penkin multa-aines tuli sopivasti vierestä, kun otin mullat pois laattojen alta ja laitoin hiekkaa ja soraa tilalle. Suurin osa mullasta meni kuitenkin kompostille nurmikkopaakkujen mukana.

Valkoiset kasvavat myös korkeammiksi kuin vaaleanvioletit. Johtuneeko varjoisasta kasvupaikasta, että kukinto on toispuoleinen, sama havaittavissa myös vaaleanvioleteilla samassa paikassa.

Kuvassa valkoinen läheltä katsoen, tämän kasvupaikka on alempana pihassa, täytemaan reunalle perustetussa penkissä kriikunoiden katveessa. Ei lannoituksia. Valkoisen muunnoksen kukan muoto ja lehdet muistuttavat paremmin vaaleanviolettia.

Olen saanut ukonkelloja kotikunnastani ainakin naapuriltani Hutrilta, ehkä myös Irja Peräniityltä ja Outi Saaren puutarhasta. Anneli Salonkin puutarhasta Villähteeltä on voinut taimi tulla muiden mukana. Ukonkelloja on kasvanut puutarhassani reilun 10 vuotta. Mieleen tulee, että tuossa yleisemmässä matalassa ja tällä alueella tavallisemmassa saattaa olla risteymägeenejä vuohenkellosta?
Irjalta sain pisamakelloakin C. punctata, mutta se ei jaksanut tehdä siemeniä omenapuun varjostamassa kasvupaikassaan, enkä ole nähnyt niitä muutamaan vuoteen.

Äitini peruina meillä on ylenpalttisen runsas vuohenkellokanta, se kasvaa jopa pation laattojen raoistakin, kun sillä on möyheä mukula energiaa keräämässä. Taimet saatiin kylältä, ehkä naapureista, kuten oli tavallista. Alapuutarhalla ja hieman muuallakin kasvaa varsankelloa C. trachelium, jonka siemeniä toin alunperin 1980-luvulla Karjalan reisulta Kivatsulta. Ainakin Mustilan arboretumissa olen sitä myös nähnyt. Sen kukinta on alkamassa. Alakuva siitä.

Varsankello kuivista kuivimmassa paikassa, autotallin ovenpielessä. Lehdet kuin nokkosella...