Tontin orapihlajista

Tontillani on asuttu kauan, meidänkin talo rakennettiin jo 1930-luvun lopulla, ja ennen sitä paikalla oli liuta naapurille kuuluneita talousrakennuksia. Silloin ei kylällä tainnut olla yhtään orapihlajaa, koska niiden istutusmuoti levisi yleisemmin maaseutu-Suomeen vasta rintamamiestalojen ja muiden sodanjälkeisten asumalähiöiden tekemisen aikaan, 1950-luvulla. 1900-luvun alkupuolella suosittiin joko kuusiaitoja tai siperianhernepensasta, jos nyt yleensä oli kasviaita. Puu oli suhteellisesti halvempaa, joten laudasta tehtiin aitoja enemmän, ja riukuaita, nuorista kuusenrungoista, oli yleisesti käytössä, jos haluttiin säännellä kotieläinten kulkemisia. Piikkilankakin oli käytössä. Kuusiaitoja käytettiin lähinnä tuulensuojana pohjoisreunoilla. Kaupunkialueilla toisenlaiset kasviaidat tulivat yleisiksi selvästi aiemmin, mm. Herttoniemen siirtolapuutarha-alue, joka vietti hiljattain 70-vuotisjuhliaan, sai perustettaessa säännöt ja mm. ohjeekseen, että koristeaitana sallittiin vain orapihlaja tai kurtturuusu.

Orapihlajat, uuden maailman tuliaiset, ovat hyvin leikkaamista kestäviä kasveja, ja se oli hyvä syy, miksi niitä alettiin ottaa rajoittamaan tonttia. Aita voitiin pitää kapeana, ja tonttitilaa säästyi muuhun käyttöön. Ne eivät lujina kasveina silti herkästi taivu talvisen lumikuorman alla. Tärkeä syy oli myös niiden piikeissä, jotka ovat muuntuneita oksia. Kotieläimet ja lapset välttelivät aitaa ja pysyivät omalla puolella. Monilla orapihlaja-lajeilla piikkien pituus hipoo kymmentä senttiä, säiläorapihlaja Crataegus macracantha, jolla orat ovat 7 - 12 cm, pitää ennätystä, mutta useimmilla piikit ovat 2,3-7 cm mittaisia. Jos leikkuun tekee vasta heinäkuun puolella, jolloin piikit ovat puutuneet, pensaan alle tippuu kumisaappaan tai lenkkarin pohjan helposti läpäiseviä neulanvahvoja harmeja, jotka on yritettävä kerätä mahdollisimman tarkoin pois pensasaidan lähistöltä. Aina minulta on jäänyt jotakin huomaamatta!

Orapihlaja-aidat, valkokukkaiset ja keväällä hempeän vaalean vihreät, yleistyivät Suomessa ehkä suosituimmaksi aitatyypiksi, jopa monissa rakennusmääräyksissäkin oli ehtona, että niitä oli istutettava. Loppukesällä kasvissa on kauniin punaisia marjoja, ja koko kasvia on paljon käytetty myös rohdoksiksi. Useiden pikkulintujen pesimäpaikkoja tuli runsaasti, ainakin varpusia ja kerttuja niissä asui. Varsinkin vähemmälle leikkaukselle jääneet antavat hyviä piilopaikkoja. Kerran näin turenkilaismaisemassa varpuspöllönkin istumassa aidan harvassa kohdassa saalista odottamassa. Orapihlaja-aidan hoito on monista nikseistä huolimatta niin vaativaa, että leikkaamattomia viidakoita on nykyisin paljon, varsinkin asukkaiden vanhentuessa tai vaihtuessa nuoriparivaiheeseen. Sellaista aitaa ei saa kuntoon kuin alasleikkauksella, jos silläkään, kuten tyttären talossa Mikkelissä todettiin. Orapihlajan puuaines on kovaa, ja jos jostain löytyisi paksumpi runko, siitä voisi työstää kestävään käyttöön sopivia tuotteita.

Helenan kadunvarsi-aidan päätehetki siirtolavalla 2009. Lähes kaksi ja puolimetristä aitaa ei oltu leikattu aikoihin, joten ensimmäisiä kesätöitä uuteen kotiin muuton jälkeen oli yrittää tehdä aidalle jotain.

Tämän Vierulan tontin orapihlajain alku on 1970-luvulta, jolloin Pentti-veli vaimoineen istutti aitakasveja sekä pohjoisen että idän rajoille, jonne kaivattiin estettä mm. koiran takia. Pentti kävi perheineen useina vuosina vanhempiamme auttamassa Kouvolassa asuessaan ja myöhemminkin, Espooseen muuton jälkeen. Maantietä vasten eli lännen puolelle oli jo pihasyreeniaita 1960-luvulta. Valittiin aitaorapihlaja, Crataegus grayana. Kasvit juurtuivatkin hyvin hiekkaiseen maaperään ja pärjäsivät alkukastelun jälkeen vaivoitta. 1980-luvun alkupuolella talo jäi kuitenkin perinnönjaossa minulle ja siirtyi kesämökkikäyttöön yli 20 vuodeksi. Sinä aikana pohjoisen puolen aita tuuheutui ja kasvoi korkeutta, vaikka sitä leikattiinkin. Idän puoleiset taimet joutuivat kilpailuun itsestään levinneiden koivujen kanssa ja kasvoivat huonosti, mutta eivät kuolleet. Koivujen myöhempi kaatokaan ei auttanut, pensaat kasvoivat kituen.

1980-luvun lopulla pohjoisen laidan aitaa kohtasi epäonni, kun sen puolen naapurini harrasti liiviläistä kansanperinnettä eli ojanpientareiden keväthoitoa kulottamalla ja sen seurauksena tuli pääsi irti. Tuuli kävi meidän suuntaan, ja alkoi ruohikkopalo. Se poltti puolet aitakasveista, levisipä kauemmaskin tontilleni, aina omenapuille asti. En ollut silloin itse täällä, kun oli toukokuu, mutta kuulin sitten jälkeenpäin. Liekö ollut palokunta paikalla, en muista kuulleeni. Aita oli kaadettava kokonaan alas, ja siirtolava tuli pian täyteen piikkisistä rungoista. Lopulta muutamien vuosien jälkeen päädyin kuokkimaan rajaa ja yritin saada pensasaidan poistetuksi. Pitkään siinä meni, ja vaikka kannot olivat pääosin poissa ja ruohonleikkurilla ajettin, aina tuli uusia juurivesoja. Tätä piennarta hoitaessa tuli esiin mullan siemenpankista paljon nostalgista, jo lapsuudesta tuttua peltorikkaa, kuten kurjennokkaa Erodium cicutarium ja peltorastia Anchusa arvensis, vaikka juolavehnä Elymus repens tietysti oli yleisin laji.

Pohjoisaidan muisto, jättöpuu on latvaltaan pallomainen ja yli kaksi metriä sekin.

Lopuksi istutin helpomman raja-aidan, kun tätini Impin aikoinaan hallitsemasta Hyvinkään Mutilan kylän talosta oli siirtynyt kasviomaisuudekseni 1970-luvun alkupuolella muutamia isopiiskuja Solidago gigantea, ja ne olivat vallanneet koko peltopenkin. Se on kuivuutta kestävä! Orapihlajista jätettiin kasvamaan vain yksi verso, josta sitten kehittyi kaunis pikku puu, jota leikataan poistamalla oksia ihmiskorkeudelta. Puun latvusta elokuussa 2011 otetussa kuvassa yllä. Idän puolen pensasaidalle kävi myös niin, että 1990-luvulla poistin pensaat ja niiden juurivesat, ja vain yksi puu jäi kasvamaan muistopuuna. Sillä tontin syrjällä aitaa korvasi Elsan muistona suomentatar Aconogonon x weyrichii. Lisäksi alueella on ennestään pihasyreenia ja papulanruusua.

Idän puolen orapihlajapuu on kuvan vasemmassa yläkulmassa. Sillä on korkeutta  noin 3 metriä. Kuva on  otettu syyskuun 19. 2009. Elsa-hopeakuusi on oikealla.

Suurin osa orapihlaja-lajeista, joita Wikipedia mainitsee 19, on kotoisin pohjois-Amerikasta, niin myös tuo meidän tontin aitakasvi. Suomen puu- ja pensaskasviossa lajeja mainitaan 18, niistä yksi, helmiorapihlaja on risteymä. Naapurini Hutrin suuri aarre, kaunis punakukkainen ruusuorapihlaja on pyöröliuska-orapihlajan muunnos C. laevigata 'Paul's Scarlet'. Vajaat kymmenen sentään on kotoisin täältä vanhan maailman puoleltakin. Sekä tylppäliuska-orapihlaja C. monogyna ssp. nordica, että suippoliuska-orapihlaja C. ripidophylla ovat eurooppalaisia kasveja ja molemmat jopa luonnonvaraisia Suomen lounaisnurkalla, Ahvenanmaalla ja Turun ympäristössä. Molempien piikit ovat lyhemmästä päästä, vain 0,7 - 2 cm pitkiä.

Perheeni asuessa Turengissa Jokitien päässä olevaa perunapellosta erotettua tonttia istutimme myös sinne orapihlajista aidan. Talo tehtiin 1970-luvun alussa. Vastapäisellä naapurilla oli leveää tilaa vaativia tuhkapensaita, mutta yleisesti ottaen Suokulman talot suosivat orapihlajaa. Taimien saatavuuden takia hankimme orapihlajan taimet Lepistön puutarhalta. Paikka oli ympäristöltään mahtavaa tuomiviidakkoa, ja eräänä vuonna 1980-luvun alussa kävi niin, että tuomenkehrääjäkoit valtasivat tuomien loputtua myös aidan valkoiseen vaippaansa. Muuten orapihlaja-aita on vaivaton, siinä ei juuri ole hyönteisen aiheuttamaa vaivaa.

Kun tällä Iitin tontillani on hedelmiä tuottavia yksilöitä edelleenkin, uusia taimia löytyy yllättävistäkin paikoista, kun linnut kuljettavat hedelmiä. Esimerkiksi viime keväänä löytyi pari terhakkaa tainta tuoreen alppiruusu-istutuksen  tyveltä. Siihen nähden, kuinka monta luumarjaa vuosittain kehittyy, taimia on tullut esiin suhteellisen niukasti. Onneksi se siis ei leviä niin kuin saman heimon isotuomipihlaja Amelanchier spicata, jonka valtaamia ovat kaikki kylämme lähimetsiköt.

Ruusukasvien Rosaceae heimossa, johon orapihlajat kuuluvat, on lukuisia erilaisia versioita piikkisyydestä, kuuluuhan sukuun ruusujen Rosa ja vattujen Rubus ohella myös Prunus, jossa mm. oratuomi P. spinosa ja oman puutarhani kriikuna P. domestica ssp. insititia, joita on syytä lähestyä kunnioittavasti.

Sebastianinpäivän kuulumisia

Yläkuvasta (keskipäivällä lauantaina) näkee, kuinka voimakkaasti etupihan tuijat ja katajat ovat kasvaneet näiden viimeisten kosteiden kesien aikana. Pituutta on tullut vuodessa runsaat puoli metriä! Enää ne eivät jää aurauslumivallien alle. Myös vasemman nurkan alppikärhöt Clematis ovat korjanneet ikkunaremontissa 2010 menetetyt versonsa jo täyteen mittaan, runsaaseen kuuteen metriin. Joukossa on villiviinejäkin Partehenocissus, mutta niiden kasvuvauhti on hitaampi, ylimmät kaksi metriä on pelkkää alppikärhöä. Keskellä seinämää kasvaa humala, sen on kasvatettava uudet versot tyvestä asti joka vuosi.  Myös talon etupihan puolella valkoisten kärhöjen istutus näkyy saaneen jo lähes pari metriä korkeutta, mutta siinä on kuivempi kasvupaikka kuin muualla, kun vettä tulee vain kastelukannusta. Olen istuttanut ne liian lähelle seinää, mutta kun taimilla oli tuolloin mittaa vain parikymmentä senttiä....

Alatien varteen vanhojen omenapuiden kaadon muistoksi istutetut kolme kartiotuijaa ovat nekin jo pikkupuun kokoisia, korkeutta on  enemmän kuin minulla.

Päivä on nyt pidentynyt lähes seitsemään tuntiin, ja tänä aamuna aurinko nousee ensimmäisen kerran jo ennen yhdeksää. Eletään pakkaskautta, viikonlopulla ihan tämän talven ennätyksiäkin etelä-Suomessa, kun Parikkalassa mitattiin enemmän kuin -33. Meidänkin mittari näytti eilen -28 asteen lukemaa. Sisäilma on kuivaa ja sähköisyys suurta, joten kostuttamista täytyy harrastaa. Kylmyyttä riittää pohjoisella pallonpuoliskolla muuallakin, toisaalta saamme lukea uunikuumista päivistä Australian etelä- ja kaakkois-osissa.
Joulukuun alussa sataneet lumet jäivät sitten koko talveksi, joten routaa on hangen alla aika vähän. Sehän tietää keväällä lumien mentyä aikaista kasvuun lähtöä.
Kahden viikon päässä näyttää olevan kynttilänpäivä, joka on aina helmikuun alussa, ja siitä viikon päässä on jo laskiainen, Raijanpäivän tienoilla. Laskiaistiistai, virallinen paastonajan alku, on aina 40 päivää (eli 7 viikkoa) ennen pääsiäistä, joten tänä vuonna pääsiäinen osuu maaliskuun viimeisen viikon päätteeksi. Näiden kevätjuhlien paikka vaihtelee, koska pääsiäinen on kevätpäivän tasauksen (20.03) jälkeisen täydenkuun jälkeen, ja täysikuun tapaamme aina 28 päivän jaksoina. Tänä vuonna pääsiäisen ja laskiaisen paikat määräävä täysikuu on 27.03.

Sisäkukat tarjoavat iloa talven paukkuessa nurkissa. Perhoskämmekkä Phalaenopsis tuli taloon loppuvuodesta 2011. Sillä oli monta isoa yhteyttämislehteä, jotka kasvoivat vuoden aikana vielä lisää kokoa, niin että ruukku on koko ajan keikahtamaisillaan. Nyt vuoden päästä eli joulukuulla 2012 se päätti alkaa uuden kukintajakson, jonka ensimmäinen kukka avautui pari viikkoa sitten.

Joulun kukaksi tuli naapurista jouluamaryllis Hippeastrum eli ritarinkukka, jolla oli tulossa yhtaikaa kaksi kukkavanaa, ja noissa muhkeissa valkoisissa kukissa on kerrottu teriö, vaikka kyllä kaksitoista kukkaa samaan kasaan näyttäisi joka tapauksessa isolta. Matkalla lähtiessäni tammikuun 9 päivänä mikään niistä ei vielä ollut auennut, ylempi kuva on matkapäivän aamulta, mutta kotiin viikon päästä palattua juhla oli täydessä käynnissä ja oli kiire tukea kukkavanoja, jotka olivat taipuneet ikkunaa vasten. Kolmaskin vana näyttää olevan, mutta kuinkahan lienee sen kasvun, aika hitaalta nyt tuntuu.
Valkoinen ja punainen joulukaktus kukkivat viikon-kaksi vielä, kohta sekin on ohi. Verenpisarat ja kapealehtibegoniat jatkavat talvehtimistaan alakerran ikkunoilla, melkein kaikki lehtensä tiputtaneina. Pian on aika etsiä mustanmerenruusun ruukku ja katsoa, saako siitä kevättalven ilon. Pelkään pahaa, että se on unohtunut autotallin pöydälle ja saanut kylmää. Tänään pitäisi toimia, kun pakkasta on vain -10, kun avaa autotallin oven. Siellä nimittäin talvehtivat peitetyissä laatikoissaan myös maa-artisokat.

Ennen vanhaan, omavaraisuuden aikana oli käytössä toisenlainen kevätkukka: Porkkanoita kuoriessa otettiin juureksen kantaosa huolellisesti leikkaamalla talteen ja pantiin heti veteen lautaselle leikkuupinta alaspäin. Yhdelle lautaselle mahtui useampikin kanta. Muutamien päivien kuluttua alkoi kasvaa ihanan hempeän vihreitä pikkulehtiä, jotka saattoivat kasvaa jopa viisisenttisiksi, jos muisti huolehtia siitä, ettei vesi pääse loppumaan. Saatu kasvusto antoi myös mukavaa porkkanantuoksua. Kuiva huoneilma estää isommat mitat, eihän kasvilla ole juuriakaan. Myöhempinä vuosina on kasvatettu salaattiaineksia, kuten vesikrassia tai idätettäviä muita siemeniä, jos tilaa on kukkalaudalla riittänyt, mutta tuoksussa ne eivät porkkanaa voita.

Pihkaista juttua

Viimekertainen postaus käsitteli erästä havupuiden ryhmää, ja päätin jatkaa vielä ominaisuudesta, joka ehdottomasti tulee havaittua, kun käyttää havupuista esinettä tai klapia. Se tuoksuu pihkalle, jota saattaa erittyä laudasta pitkiä aikoja sahaamisen jälkeen, ja aiheuttaa mm. polttopuun räiskymisen, kun pihkapisara  räjähtää kuumennettaessa. Takkapuuna suositaan sen takia yleensä lehtipuuta, kun niissä pihkaisuus on vähäisempää.
Vaikka aluksi juutuinkin pihkaan, niin ajatteluni eteni muihinkin kasveista vuotaviin nesteisiin, jotka antavat ominaisen tuoksun, ja niin piti kahlata parille muullekin "tiedon saarelle".

Pihka on eteerisistä öljyistä ja hartsista koostuva ilmassa kovettuva yhdiste, kun aineet polymeroituvat eli muodostavat isoja molekyylejä. Puun solujen väleissä on pihkatiehyitä, joihin pihkaa erittävät solut siirtävät tuotteitaan. Yleensä pihka tukkii puusolukon rikkoutuessa tulevan aukon ja estää sienten itiöitä pääsemästä sisään. Kun ensimmäiset puut kehittyivät n. 350 miljoonaa vuotta sitten, tuli paljassiemenisten aika. Siihen kuuluvat nykyisin mm. neidonhiuspuu Ginko biloba, käpypalmut Cycadinae ja havupuut Coniferae. Kaikilla havupuilla on pihkaa, ja voi kuvitella, että ilman tuota ei niin pitkäikäisiä puita voisi ollakaan. Yksittäiset puut voivat olla useita tuhansia vuosia vanhoja.

Tavallisimmin pihka kovettuu ruskeaksi tai kellertäväksi, mutta muunkin väristä, kuten vihreää, sinistä ja punaista tiedetään olevan. Pihkalla on vanhastaan mm. käsitelty arvokkaiden maalausten pintoja, jotta ne kestäisivät paremmin. Silloin kyseessä on ollut atlassypressistä Tetraclinis articulata saatava sandarac-pihka. Arabikumi-nimisiä pihkakiteitä myytiin myös liimaksi, jolloin kiteet liotettiin veteen. Se on hernekasvien heimoon Fabaceae kuuluvan akaasian Acacia senegal nesteestä kiteytyvää.

Näin joulun aikaan pihka esittää merkittävää osaa, sitä oli kolmen itämaan tietäjän tuliaisina. Myrha eli mirhami on peräisin lähi-idässä ja itä-Afrikassa kasvavista Commiphora-suvun pikkupuista ja pensaista (heimo Burseraceae). Siihen on kauan ollut tapana sekoittaa muita kasveja, jolloin saadaan itäisten kulttuurien suosimia poltettavia tikkuja yms. eli suitsukkeita. Erityisesti puhutaan olibaanihartsista, jota saatiin Boswellia carteri-kasvista. Haju oli todella tarpeen myös muinaisessa Egyptissä, joka osasi vainajien balsamoinnin, joten myrhaa kului siitäkin syystä. Paremman puutteessa Euroopassa kyllä on poltettu rosmariiniakin.

Pihkaa on ollut maailmassa niin kauan kuin havupuitakin, ja vanhimmat pihkat ovat meripihkaa, engl. amber, joiden vanhimmat ovat 100-200 miljoonan vuoden ikäisiä. Melkein aina meripihka löytyy merestä tai rannikolta, maailman antoisimmat alueet ovat Liettuan-Kaliningradin rannikko, jossa pihka on peräisin muinaisesta mäntylajista Pinus succinifera. Ei ole montaa päivää, kun viimeisimmistä keräilijöistä kerrottiin uutisissa. 1800-luvulla vuosittain nostettiin tonnikaupalla meripihkaa, ja troolilla on saatu suurmöhkäleitäkin, 1860-luvulla tiedetään saadun n. 200 kg:n kappale, ja 1988 136-kiloinen. Meripihka on eräältä nimeltään kivikauden kulta.
Kaikkialta maailmasta meripihkaa on tavattu, erityisesti mainitaan myös Dominikaanisen tasavallan rannikko, jossa Hymanaea protera-kasvien tuottamien meripihkakiteiden sisältä löytyi kappale orkidea-kasvia, tuo rannikko on balttilaisten esiintymien ohella merkittävimpiä. On tietysti selvää, että muovien keksimisen jälkeen on ollut liikkeellä paljon myös articifial amber eli keltaista muovia.

Havupuun oksia hakettaessa pihkaa tarttuu koneen teriin. Metsurin sanotaan tuoksuvan erityiselle metsälle, kun työvaatteissa on aina pihkapisaroita. Eikä niiden pois peseminen olekaan helppoa. Esim. meripihkan kerrotaan liukenevan mm. alkoholiin tai eetteriin, joten liuotteita olisi tarpeen pyykinpesuunkin.
Pihka on useimpien puukasvien ominainen tapa suojata pitkäikäistä runkoa, koivustakin sitä löytyy. Pihka aiheuttaa lehtikuusten erinomaisuuden vesirakenteissa, kun se estää lahoamista. Kun kyllästeaineiden ongelmat on tiedostettu, lehtikuusen käyttö rakentamisessa on alkanut uuden nousun mm. Suomessa.

Australialaisessa kasvimaailmassa on niukasti havupuita. siellä vallassa ovat myrttikasvien Myrtaceae heimoon kuuluvat eukalyptukset Eucalyptus, joita on yli 700 lajia. Niiden pihkaa vastaava tuote on öljy, ja eukalyptukset ilmeisesti auttavat sillä vedensaantiaan kuivana ja kuumana aikana. Eukalyptuksen viljely trooppisissa maissa on viime aikoina tullut suosituksi, koska se on nopeakasvuinen sellun raaka-aine. Näissä yhteyksissä on huomattu, että tällaisen viljelyn jälkeen ei maassa voi pitkiin aikoihin kasvattaa muuta kuin eukalyptusta, eli sen erittämiä aineita jää maaperään puuston kaadon jälkeen.

Näistä puiden erikoiseritteistä ei olekaan kuin lyhyt matka kumipuiden valtakuntaan. Niissä tyräkkikasvien Euphorbiaceae heimon kumipuusta Hevea brasiliensis vuotava neste muuttuu polymeroituessaan lateksiksi. Sen keksivät jo vuosisatoja aiemmin intiaanit, mutta eurooppalaiset ottivat siitä ensin vain pyyhekumin. Kuminesteestä 1800-luvun alkupuolella tehtyjen sadetakkien (Macintosh) jälkeen meni vielä monta vuosikymmentä, ennenkuin opittiin vulkanoimaan eli kuumentamaan rikin kanssa, ja niin oli pyörän rengas saanut alkunsa.
Toista sataa vuotta kumipuuviljelmät olivat maailmankaupan tärkeimpiä, koska niitä kysyttiin auto- ym. rengasteollisuudessa. Vielä ylivoimaisesti eniten luonnonkumista menee siihen tarkoitukseen. Öljyteollisuuden eräs keksintö oli kuitenkin synteettinen kumi, ja jo 1970-luvulla yli puolet kumiteollisuudesta käytti synteettistä kumia. Hevea-puun lisäksi on kumin tuotannossa ollut lukuisia muitakin kasveja, mm. Ficus ja Taraxacum. Kumia vähemmän kimmoisa on guttaperkka, josta tehtyjä nukkeja vanhempi polvi muistaa omistaneensa. Nykyisin sitä tarvitaan merenalaisten kaapelien eristykseen ja kuulemma golfpalloihin.

Tyräkkikasvien heimossa on sukuja n. 300 ja lajeja on yli 5000. Lajit sijoittuvat lämpimämmille leveyspiireille, mutta myös vuorille sopeutuvia ominaisuuksia löytyy. Suku tyräkit Euphorbia on kasvikunnan suurimpia sukuja, siinä lajeja yli 2000. Ympyrä sulkeutuu jouluun, kun muistetaan, että yksi sesongin suosituimpia kasveja on joulutähti, joka sekin on tyräkki Euphorbia pulcherrima.

Jouluhavuista mieleen: Heimo sypressikasvit

Oma kesto-joulukuusi on tämä oikeanpuoleinen Elsa-hopeakuusi Picea pungens glauca, jonka paksu lumipeite häipyi vuodenvaihteen vesisateiden mukana.

Vaikka joulukuusi vielä onkin suosituin joulupuu, niin pienet kodit arvostavat jouluksi ruukkukasvia tuomaan jouluntuoksua, jos nurkassa kököttää teollinen joulupuu. Ruukuissa on mm. tuijia, valesypressejä ja katajia, ja jouluntunne on valmis. Lisäksi ruukuista ei juuri karise neulasiakaan, kun useimmilla sypressikasveihin kuuluvilla lehdet ovat suomumaiset.
Sypressikasvien Cupressaceae heimo on lähes kosmopoliittinen. Sen edustajia on kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta. Heimo oli vanhastaan suppeampi, Cupressoideae eli sypressimäiset, Thujoideae eli tuijamaiset ja Juniperoideae eli katajamaiset. Nyt siihen luetaan geenitutkimusten perusteella kuusi muutakin entistä heimoa, kuten suosypressit. Tästä isosta joukosta löytyvät punapuut Sequoia, kiinanpunapuut Metasequoia ja mammuttipetäjä Sequoiadendron giganteum. Eteläisellä pallonpuoliskolla on joukko harvinaisia vähälajisia ryhmiä lisäksi. Japanilaisten kansallispuu sugi Cryptomeria japonica löytyy myös suosypressien joukosta.

Etupihalle istutin kaksi irlanninkatajaa, jotka ovat tässä menestyneet loistavasti. Pellolle aiemmin istutetut kolme ovat kuivuneet ja poistettu. Jatkuva nurmikonleikkuu ei ollut niille mieleen.

Katajien välistä näkymä alatontin suuntaan, josta muutama kartiotuijakin näkyy.

Suomessa heimosta kasvaa luontaisesti vain yksi laji, kotikataja Juniperus communis. Tontillani niitä on parisen, mutta kukkapenkissä viihtyy kotikatajan viljelymuunnos 'Hibernica' eli irlanninkataja.  Tuijan ryhmään kuuluvia kasveja on maassamme kohta yksilöinä enemmän, sillä niitä suositaan kestävyytensä takia pihoilla ja puutarhoissa, sisäkasveinakin joulunaikaan. Alkuun ne valtasivat hautausmaiden istutuksia, kun niistä tulivat mieleen etelä-Euroopan aidot pilarimaiset sypressit. Sylvian joululaulu vai lisääntynyt turismi muutti meidän kauneusihanteemme? Kun ilmastomme on muuttunut paljon kosteampaan suuntaan, tuijaistutukset voivat oikein hyvin. Varsinaiset sypressikasvit eli alaryhmä Cupressoideae ovat sopeutuneet lauhkeampiin ilmastoihin, niitä ei täällä juuri ulos istuteta.

Lähikuva etupihan timanttituijan oksistosta, jossa sivuoksat asettuvat kiehkuramaisesti yläviistoon.

Tuijia on useita lajeja, merkittävimmät lännen puolelta jättituija Thuja plicata ja kanadantuija T. occidentalis, idästä löytyy idäntuija T. orientalis, koreantuija T. koraiensis ja japanintuija T. standishii. Meillä eniten istutetaan kanadantuijan muunnoksia. Niitä on kymmenittäin, suosituimpina kartio-, pilari-, timantti-, kulta- ja pallotuija, jotka erovat kasvuvauhtinsa ja lopullisen korkeutensa sekä kasvumuotonsa suhteen. Kauppojen valikoimiin on tullut viime vuosina myös hyvin matalakasvuisia tuivioita Microbiota. Harvemmin on istutettu puutarhoihin hibatuijaa Thujopsis delabrata ja valesypressejä, esim. nutkansypressiä Chamaecyparis nootkatensis ja hernesypressiä C. pisifera.

Ajotien varren neljä tuijaa ovat noin parin metrin korkuisia.

Olen tontille istuttanut kartiotuijaa Thuja occidentalis 'Brabant' moneen kertaan runsaan kymmenen vuoden aikana, ja kaikki taimet ovat alkaneet kasvaa ja voivat hyvin. Vanhin metsikkö on ala- ja yläpellon taitteessa muodostamassa näkösuojaa puutarhajätteiden käsittelyalueelle. Niitä istutin kymmenen, 4-5 m:n välein.

Vanhin tuijametsikkö taustalla lähenee jo kolmen metrin korkeutta, ja puut ovat yli metrin leveitä.

Myöhemmin olen lisännyt alapellolle pariinkin kohtaan muutaman yksilön tuomaan tuulensuojaa, ja kolme puuta tulivat muistometsiköksi alatien varteen, kun vanhempien istuttamien omenapuiden aika täyttyi. Kun  ylätienkin varren yksilöt lisätään lukuun, kartiotuijia kasvaa runsaat parikymmentä. Ainakin osa taimista on hollantilaista alkuperää, ja istuttaessa olin huolissani, josko isossa multapaakussa olisi mukana meille vieraita eläimiä, kuten etanoita, mutta mitään sellaista en nähnyt, kun asettelin taimia kuoppaan, eikä ole myöhemminkään mitään ilmaantunut.

Tästä suunnasta näkee, että timanttituijan oksat kasvavat melkein suoraan ylöspäin.  Lumi painaa oksia hieman poispäin rungosta. Viime vuonna mietin, että pitäisi sitoa niitä jollain lailla, ettei tulisi tätä lumen tuomaa kauneusongelmaa. Mutta miettimisen asteelle jäi.

Muutamia timanttituijiakin Thuja occidentalis 'Smaragd' on istutettu, viimeisimmät keväällä 2012 koiriemme muistopenkkiin. Sitä muunnosta on yhteensä puolenkymmentä. Yksi kultatuija Thuja occidentalis 'Yellow Ribbon' muutti Vironmatkan seurauksena tontille 2002. Sen kasvupaikka voisi olla kosteampi, ja se kasvaa hitaasti, mutta syy voi tietysti olla se kellertävä värikin, klorofylliä on niukemmin.
Tuijat kestävät hyvin leikkausta. Niiden pituuskasvua voi hallita ja tähteistä saa syysruskeaan kukkapenkkiin väliaikaisvihreää. Olen nähnyt tuija-pensasaitoja, jotka on istutettu turhan tiheästi.  Isompi etäisyys toisesta taimesta antaisi puulle tilan kasvaa kauniin muotoiseksi. Puu pysyy alas asti vihreänä, vaikka varjoa olisikin. Tuija näyttää kestävän myös aivan tienvarressa, jossa lunta talvisin lentää päin puita. Siinäkin selvitään näemmä hyvin.

Lähikuva tienvarren kartiotuijasta. Tämänkin oksakiehkurat ovat osin yläviistoon, mutta kasvavat enemmän pituutta kuin timanttituijalla.

Heimolle ominaista on aromaattisten öljyjen esiintyminen, ja puuainesta on sen takia käytetty materiaalina mm. villavaatteiden säilytyslaatikoihin koiden karkoittamiseksi. Kirjaimellisesti lähin kosketus heimoon on meillä kaikilla jo alakoulusta, kun käteen annettiin lyijykynä. Se tehtiin ennen Afrikan lyijykynäkatajasta Juniperus procera, ja vieläkin muistan, miten mielellään kynän pää joutui pulmia ratkoessa hampaiden kaluttavaksi! Etelä-Euroopassa kasvaa lisäksi rohtokataja J. sabina, jota Suomessa on myös jonkin verran istutettuna. Amerikan puolella on oma lajinsa, kynäkataja J. virginiana.
Mutta maailmankaupallisesti tärkeintä on tietysti puuaineksen määrä, ja punapuut ovat siinä suhteessa antaneet paljon, kun kasvavat niin isoiksi. Myös isokokoista jättituijaa kasvatetaan puuntuotannon takia. Varsinkin katajan puuainesta pidetään sitkeänä, jopa niin, että se on saanut kunnian toimia ihmisellekin sitkeyden perikuvana. Katajainen kansa.
Tuijakasveille ei tule kunnon käpyä, vaan kasviin tulee emilehtien paikalle muutaman suomun rykelmiä tai marjoja, joista varsinkin katajat ovat tunnettuja. Katajat ovat kaksikotisia, siis "ukko- ja akka"-kasveja tavataan,useimmat  taitavat olla yksikotisia. Aitosypresseillä sensijaan on pikkukäpyjä.
Merkillinen havainto ensimmäisestä kartiotuijaryhmästäni on mainittava. Sillä paikalla kasvoi alkuun muutama lehtikuusikin, melko matalia vielä, ehkä 2-3 m tuijain istutuksen aikaan. Tuijat olivat n. metrin mittaisia taimia. Lehtikuuset kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, jos olivat alle viiden metrin päässä tuijista. Voihan se olla täysin erillinen tapahtuma, johon ei tuijilla ole osaa eikä arpaa, mutta toisaalta tiedetään, että myös rododendronit karkottavat muiden puiden yksilöitä ja varsinkin taimia ympäristöstään.

Keskitalvea

On päästy vuoden lyhimpien päivien aikaan, vaikka nyt jo ollaankin paremmalla puolella. Viime perjantaina oli nimittäin talvipäivänseisaus, piteneminen vähittäin taas alkoi. Viiden-kuuden tunnin mittainen päivä on kyllä lyhyt, vaikka ei olisi pilviäkään, yksi sellainen päivä oli lukuisten pilvisten ja lumisateisten lomassa. On oltu pakkaskaudessa koko joulukuu.
Kasviblogi oli jonkin aikaa tauolla, kun lumen lapioimista on riittänyt Lohjan reisulta palattua joulukuun alun puolella. Lohjan sukulaiskodeissa tehtiin vuoden viimeiset tulppaanien istutukset aivan viime tipassa, sillä pakkaskausi alkoi pari päivää istutuksen jälkeen. Kun maat olivat aivan litimärkiä pitkien sateiden jälkeen, ei täällä kotona tai Lohjalla istutuksessa tehty muuta kuin paakku nurmikkoa sivuun, siihen sipulit ja paakku päälle takaisin. Uusien jouluamaryllisten istutus jäi vain aikomukseksi, ehkä ensi vuonna on toisin.
Hanget ovat ehtineet yletä puolimetrisiksi, ja aurausvallien reunoilla ollaan jo metrissä. Ollaan siis aivan joululaulun tunnelmissa: On hanget korkeat nietokset... Onneksi lumikuorma toistaiseksi on kevyt, eikä sen paino uhkaa puiden oksia, vaikka komealta näyttääkin.

Kun olin poissa pari viikkoa, molemmat kaktukset innostuivat taas kehittämään kukkanuppuja. Ensin niitä ilmeni matalaan valkokukkaiseen, jonka sain vuosi sitten sisareltani Marjalta marraskuun lopussa. Tuo kaktus tuli syntymäpäivän onnitteluksi ja oli täynnään kukkia ja nuppuja, mutta suureksi suruksi kaikki kukat ja nuput pian tippuivat pois. Varmaan selitys siihen oli valon väärä tulosuunta aiempaan verrattuna, muuta en keksi.
Valkoinen kaktus ehti tehdä jo yhden kukkasatsin syyskuussakin, sen jälkeen kun nostin sisäkukat ikkunalle ulkoilemasta. Loppukesä oli kovin märkä, joten perus-ulkotyö oli olla kaatamassa suurta vesimäärää ruukusta. Syyskuun kukatkin olivat melko lyhytikäiset. Olin ajatellut ottaa kauniin ruukun mukaan sisaren hautajaisiin, jotka olivat lokakuun ensi viikolla, mutta kukat eivät olleet tuolloin enää niin hyvän näköisiä. Kuinkahan nyt näiden seuraavien kukkien kanssa käynee? Joulukaktukseksi se ei nyt ehtinyt, mutta uudeksi vuodeksi ehkä jo ensimmäinen nuppu aukeaa.

Myös Oxalis-ruukussa kasvava vanhempi ja pidempioksainen kaktus on alkanut tehdä nuppuja, noin pari viikkoa myöhemmin kuin valkoinen, näin nuput vasta viime viikolla. Sekin kukki syksyllä muutaman kukan, nyt näyttää olevan enemmän kukkia tulossa. Sen kukat ovat pinkit, ja joinakin vuosina se on kukkinut jopa kolme kertaa. Tänä vuonna en muistanut lannoittaa kukkia ollenkaan syksyisen sisään tuonnin jälkeen, joten en kyllä odota suurta kukkarunsautta. Yksi iso oksakin irtosi muutama päivä sitten, mutta en pannut sitä juurtumaan, kun ei ollut sopivaa multaruukkua lähistöllä.

Loppusyksyllä vaasiin taitetuissa komeamaksaruohoissa on paljon alkuja, nyt vain pitäisi tehdä istutuksia. Samoin on hyviä juuria enkelinsiiven oksissa, joita laitoin syyskuussa varoiksi juurtumaan Helenaa varten, kun en ollut varma, josko hänen kesäiset porilaispistokkaansa jaksaisivat ottaa kasvun alusta kiinni, kun niillä oli myös märkä ulkokausi. Sain kuitenkin istutuksen onnistumaan, ja se matkasi marraskuussa Lohjan uuteen kotiin viirivehkan ja timanttiananaksen kanssa, jotka olivat täällä mummolassa, muuton jaloista poissa. Uuteen kotiin matkanneet ovat tässä syksyisessä yläkuvassa kolme oikeanpuoleisinta ruukkua.
Enkelinsiipi on ahkera kukkija, nytkin sillä on pieni terttu latvassaan, se näkyy, kun hyvin tarkasti katsoo tuota toista kaktuskuvaa! Nostin lännen ikkunalla syksyä katselleen ruukun talveksi pohjoisikkunalle. Isommalla valon määrällä kukkapilvi olisi tietysti komeampi.
Myös tummalehtinen kirjopeippi on edelleen hengissä! Toivottavasti se jaksaa kevättalven yli, että saa tehtyä pistokkaita.

Ihme kyllä on olemassa pieni toivo kuparilehden suhteen. Vanha ja iso amppelikasvi kärsi kovin kesän kylmästä alkuviikosta autotallissa, kun oltiin Islannin retkellä, ja oksa toisensa jälkeen alkoi näivettyä. Lopulta oli jäljellä vain yksi kuihtuva haara, josta otin latvapistokkaan taimiruukkuun dragonwing-begoniain joukkoon. Vanhat amaryllikset eivät ole jaksaneet kesän "liotus"hoidon jälkeen kukkia, ja kun se lannoituskin jäi... No ehkä tulee parempia vuosia.

Vuosi sitten saamani perhosorkidea on myös alkanut kehittää kukkavanaa, ehkäpä violetit kukat jaksavat aueta.

Pimeää aikaa

On käännytty marraskuun jälkipuoliskolle, ja päivän pituus on enää noin 7 tuntia. Iltapäivällä pimeä tulee jo iltateen aikaan kello viideltä, ainakin jos on pilvistä, ja sitä laatua syksy on yleensä Suomessa. Kasvit ovat kääntyneet lepoaikaan, lehdet ovat varisseet. Tänä vuonna kesäkosteuden takia sienisesonki oli melko aikaisin, nyt puskee uusina esiintyminä maasta vain joitakin kuusilahokka-tuppaita.

Olemme saaneet vastaaottaa vettä ennätyksellisen määrän, kun sateista loppukesää seurasi vielä runsaampi sadesyksy, vaikka juuri tänään on hiukan kuivempaa, ja tien pinta oli muuta kuin vedestä kiiltävä! Kahta pientä ja lyhyttä kylmäjaksoa lukuunottamatta ilman lämpötilat ovat jääneet plussalle. Eilinen vuorokausi oli +7 asteen tienoilla yönkin aikana.

Kylämme mäenpäällinen mäntymetsä on märkä joka kohdastaan. Lähellä oleva kalliopohja muodostaa sinne tänne pikkupainanteita, joihin sadevesiä kertyy jäädäkseen, ja niissä kasvaa rahkasammalia. Vuosikymmenien ja -satojen aikana rahkamättäät ovat laajentuneet ja kasvaneet turpeeksi, joissa vesi viihtyy. Ei juuri tee mieli mennä metsän puolelle koiran kanssa, kun joutuu salakavaliin allikoihin. Polutkin ovat paikoin hankalia liejukoita.

Puistolemmikin taimet ovat vallanneet laajoja alueita ylämäen arboretumissa, varsinkin niitetyiltä alueilta. Komea sinisyys tiedossa ensi keväänä

Monissa kohdin olen huomannut syksyn aikana kasvillisuusmuutoksia, nimittäin siellä täällä metsän puolella kasvaa tammentaimia. Lapsuusaikana en niitä muista nähneeni. Silloin metsissä oli lepikoita, mihinkähän lienevät kadonneet? Vaahteroitahan tässä mäellä on ollut jo tie kuinka kauan, ja ne siementävät loistavasti, aivan riesaksi asti. Myös raitaa kasvaa kylällä yleisesti, joskin sekin näyttää olevan melko lyhytikäinen puu, maahan kaatuneita runkoja on näkyvillä useitakin. Sitkeä se kyllä on, sillä kaadetuista kohdin puskee jatkuvasti uutta vesaa jatkamaan puun valtaamaa kohtaa. Kylän metsien ilmettä muuttaa myös reippaasti levinnyt isotuomipihlaja.

Tosin lapsuudessani kylän läheisiä metsiä käytettiin karjan kesälaitumina, lehmät ovat voineet syödä lehtipuiden alut pois katseilta. Ainakin jänikset pitävät kovasti tammen pikkutaimista. Ylämäen arboretumissa sinnittelevä noin metrinen spontaanisti tullut tammi on kasvanut paikallaan kymmenisen vuotta, ja sen jokavuotisesta parturoinnista kertoi tiuha oksaisuus. Poistin oksista leijonanosan, mutta koska nyt näyttää tulleen johtoverso, voisi taas käyttää veistä alimpiin haaroihin. Vierulantien varressa oleva paljon nuorempi tammi lähenee jo kahta metriä, sillä se on kasvanut tänä vuonna aivan huimasti.

Talon seinustan keltapeippi-kasvusto voi tietysti hyvin kostean kesän jäljiltä!

Kuvittelin, etten tänä syksynä tekisi lainkaan sipulikukkaistutuksia, mutta kohtalo puuttui naapurin muodossa asiankulkuun, hän kun poikkesi puutarhamyymälän sesonginlopettajaisiin. Koirien penkin mangoldien tilalle upposi alkuviikolla kolme isoa pussia tulppaaneita. Pari muuta pussia on tarkoitus piilottaa tänään, kun on kuivempaa. Nykyajan tulppaanit eivät ole niin kestäviä kuin entiset, sillä parhaiten puskevat esiin vuodesta toiseen äiti-Elsan 1960-luvulla istuttamat keltaiset tulppaanit. Kaikki vuosikymmenten saatossa tekemäni omat istutukset häipyvät toinen toisensa jälkeen. Narsissit ovat kestävämpiä, siksi olenkin jo vuosia istuttanut vain niitä, vaikkei niitä juuri ale-myynneistä löydä.

Keinun paikka muuttuu talvikaudeksi talipallojen ripustuspisteeksi. Tässä ruokailee suuri määrä sini- ja talitiaisia ja taloa omanaan pitävät pikkuvarpuset.

Pyhäinpäivän myyjäisistä hankin oviseppeleitä ihan kaksin kappalein. Ne on sidottu vaahteranlehdistä ja pinta on käsitelty joustavalla spray-maalilla. Kuulemma ovat myyjällä kestäneet jo neljä sesonkia. Vaahteranlehti on sitkeä viipyjä maahan varistuaan, ja maali vielä suojaa sitä lahoamiselta. Taidan viedä ne kuitenkin hautoja koristamaan Janakkalaan, kun siellä ei niiltä kohdin aurata talvisin. Omaan uuteen ulko-oveen ei ole lupa laittaa yhtään naulaa.

Syystalvea

Tänään on alkanut marraskuu. Päivän pituus on vain noin 8, 5 h. Talvikellon aikaan on jo palattu viime viikonvaihteessa. Pyhäinpäivää vietetään ensi viikonvaihteessa. Ulkolämpötila on palannut tänään +asteille käytyään runsaan viikon melko tukevasti pakkasella. Maan ehti peittää tässä n. 5 cm:n lumi, jota on tullut useassa erässä kohmeisen maan päälle. Ulkosyklaamiruukkukin paleltui jo pakkasen kynsissä.  Timanttituijan vieressä kasvanut malva päätti juuri alkaa uuden kukintajakson, mutta taisi se sesonki siltäkin loppua, ainakin vieressä olevat tummakurjenpolven lehdet ovat kovin nahistuneen oloisia.

Kun tätä lämmintä jaksoa ennustetaan kestävän ainakin 5 päivää ja se sisältää kaksi reipasta sade-erää, voi olla, että valkoisuudesta jää muistoksi vain liukkaita pintoja sinne tänne. Maisemat ovat kyllä nyt talviset!

Viime postauksessa kuvassa esittäytynyt hevoskastanja suoriutui aika nopeasti lehtien pudotuksestaan, aivan muutamassa päivässä kaikki varisivat. Viimeiseksi jäi tänäkin vuonna punalehtinen heisiangervo Physocarpus opulifolius 'Diabolo', joka ei ole aloittanutkaan lehtien tiputtamista. Pihasyreenit ovat saaneet melkein kaikki lehtensä alas, joten kovin pahaa runkojen taipumista lumen alla ei taideta nähdä. Mukava niin, sillä keväisin on aina kovin kiireistä, ja jos on paljon risusavottatyötä, ei ehdi perenna- ym. penkkejä kohentaa kuin hätäisesti. Alakuvassa nähdään toinen sinnittelijä, nimittäin pensashanhikki kukkii edelleen!

Suunnittelin vielä viime viikolla kompostimullan siirtämistä perennapenkkien katteeksi, mutta taitaa se jäädä kevättöiksi, kun paakku ehti jäätyä maa-artisokan noston jälkeen. Tällä sulakaudella korkeintaan muutamat paikoilleen jääneet piharuukut saa irti etupihalta ja kyytii ne kompostoitumaan.

Kukkavaasiin lokakuun alkupuolella juurtumaan taitetut komeamaksaruohot ovat tehneet juuria tuskin nimeksikään, eikä niitä uusia taimiakaan lehtihankoihin ole vielä tullut. Yhtenä vuonna maa oli niin sulaa vielä marraskuun loppupuolella, että istuttelin taimia pellon taimimaalle, mutta kuinkahan lienee tänä vuonna?