Huulikukkaisia hurmureita

Vähän vanhempi kuva alkuun:19 07 2012 iso pensas jalopähkämöä kasvoi vielä etupihalla ovenvieren penkissä, jossa sitä piti tuossa koossa kastella jopa pari kertaa päivässä. Sen alkuperäinen emo kasvoi myös etupihalla, toisella puolen, ja oli siellä tullut jaettavaan kokoon katajan varjossa. Tämäkin paikka oli sille liian pieni, ja viime keväinen talon vuoraus vei viimeisetkin mullanrippeet tästä kohdasta.

Alkaa olla jo jalopähkämöiden Stachys macrantha laulut laulettu tältä kesältä. On sellainen harvinainen kesä, että yhtään eivät pähkämöidenkään lehdet ole nuokkuneet veden puutteessa, eikä penkkiperennoja ole kasteltu kertaakaan.

Tässä pionien ja pallesorvarinpensaan seurassa tuntuu olo mukavalta. Sen huomaa, että sienirihmasto ei enää tässä vaivaa! Ensin siirsin 2014 etupihan isomman paakun , ja viime keväänä sitten loputkin ottamaan uutta vauhtia tähän kohtaan.

Sehän tietää sitä, että juurakon kasvullekin olot ovat olleet mainiot, ja kasvustot komeammat ensi vuonna. Ehkä yritän kaivaa etupihan katajan alle jääneet jalopähkämöt syksyllä myös tuohon alatien varren istutukseen, koska muiden mielestä siellä voi kasvaa.

Huulikukkaisten heimon koristekasveiksi kelpavia sukuja ovat pähkämöt Stachys, värimintut Monarda, eräät muut mintut Mentha ja salviat Salvia. Joitakin muita näistä puutarhassani on kasvanut jalopähkämön lisäksi, mutta eivät ole olleet yhtä kestäviä puolustamaan paikkaansa. Lisäksi pitää mainita peipit Lamium ja Lamiastrum, akankaalit Ajuga ym.

Olen pariinkin otteeseen istuttanut helakanpunaisilla kukilla loistavaa punaista väriminttua Monarda didyma, viimeksi tähän fokuskohtaan eli lipputangon penkkiin, mutta sen olo on kovin vaatimatonta, yksi tai kaksi kukkavartta vuosittain, joskus ei mitään.

Autotallin takana oli vielä elokuussa 2008 näin komea värimintun kasvusto, mutta kun istutin seuraan hullun lailla kasvavan raunioyrtin, saivat muut häipyä. En edes muistanut siirtää tätä kasvustoa, kun se oli mennyt muistojen joukkoon.

Luultavasti syynä on vedenpuute, kun kasvumaani on hiekkamultaa. Märät kesät eivät anna isompikukkaisten minttujen kasvaa rauhassa, alkaa homehtumista. (En ole muutamaan vuoteen istuttanut perennain joukkoon mitään yksivuotisia, vain ruukkuihin, joissa viihtyvät tässä parhaiten muut lajit: pelakuut, samettikukat ja begoniat.)

Alapellolla viihtyy edelleen Päiviltä saatu pikkutaimista syntynyt pensas hempeän vaaleanpunaista preerian väriminttua Monarda fistulosa. Sen mintuntuoksu on niin voimakasta, etten oikein kestä lähestyä kasvia keskikesän aikaan allergioitteni takia. Aika hyvin se antaa anteeksi kitkemättömät heinätkin juurillaan...

Pientä ja vaatimatonta mirrinminttua Nepeta faassenii on meillä kasvanut myös Päivin taimitehtailun seurauksena. Se on kooltaan niin pientä, ettei minun kamerani ole sitä tavoittanut kunnolla kertaakaan viimeisen 10 vuoden aikana, kun on ollut tämä tietokoneen kanssa toimiva kamera.
Mirrinminttua on istutettu edellisen seuraan alapellolle, mutta myös lipputangon penkin alareunaan, jossa olisi tilaa rönsytä ulospäin, jos olot käyvät aidakkeen sisäpuolella ahtaiksi. Vielä se on hengissä, mutta vuosi vuodelta yläpihalla kurjenpolvet ja tarhakielot vievät enemmän tilaa. Alapellolla niitä ei ole enää näkynyt pariin vuoteen.

Alapellolla heinäkuun lopulla 2007 kasvanutta seurakuntaa: Vasemmalla preerianvärimintut, etualalla lähinnä iisoppeja ja yksi vaaleanvihreä silkkiyrtti. Taustalla mm värisauramoita. Mirrinminttujakin näkyisi, jos ne olisivat isompia...

Iisoppi Hyssopus officinalis oli kymmenen vuotta sitten oikein lempikasvini, kun niihin aikoihin oli vielä lumitalvia joka vuosi. Sen versot nimittäin talvehtivat oikein hyvin, mitä nyt latvat ruskistuivat, mutta se korjasi aika pian olonsa muhkeaksi matalaksi pensaaksi. Se teki myös ohimennessään uusia täydennyksiä tuottamalla siementaimia, niin että se muodosti lopulta mukavan matalan polunvarren aidan pellolla. Se muistuttaa kovasti kanervaa, vaikka on toki hieman kookkaampi. Kukan väri voi olla valkoinen, punertava tai violetti.
Viimeisten märkien ja lumettomien talvien aikana iisoppiviljelmäni ovat mennet kerrassa rappiolle.

Parhaiten menestyviä tässä heimossa ovat kuitenkin ruohostoissa ja heinikoissa ym. kasvavat valko- ja keltapeipit. Valkopeippi Lamiun album on niin etevä ja rehevä, että se valtaa kaikki pellolla olevat kasvijätekompostit, kun ne alkavat muuttua mullaksi. Se on isokukkainen ja näyttävä kukkiessaan jo alkukesällä. Tänäkin kesänä se pääsi töihin kesäkahvilan vaasikukaksi. Kuva on Wikipediasta, kun ei tästäkään ole tullut kunnon kuvaa kertaakaan, vaikka kukkivia päitä on satamäärin puutarhassa. Joka kerta olen todennut kuvat epätarkoiksi...

Valkopeipin latvaa.

Edellisen tapainen maassa rönsyävä on keltapeippi Lamiastrum galeobdolon, jonka lehdet ovat hopeatäpläiset, kuten täpläpeipinkin L. maculatum, joka on suositumpi koristekasvina. Akankaali Ajuga reptans istutettiin jo vuosia sitten taimimaalle kasvamaan ruukkutaimesta enemmän kokoa, ja edelleen se on hengissä, mutta etenee suikertavalla varrellaan ympäristöön, niin että aina pitää ihan etsiä, missä sitä nyt olikaan. Ei taida siitäkään olla eläjäksi tällä tontilla.

Akankaalin kukkalatvoja, meillä ne jäävät alle 10cm:n korkeuteen. Kuva on googlen Kuvahaku-listalta.

Sisareni luona Amerikassa vieraillessa olen tutustunut enemmän myös pienikukkaisiin salvioihin, ja olen miettinyt, josko niistä löytyisi parempi vaihtoehto. Vastaan on tullut mm. sini- ja härmesalvia.

Härmesalvia Salvia farinacea esittäytyy, kuva Wikipediasta.

Niiden taimia saattaa olla saatavilla keväisin. Mutta varmaan nekin olisivat ruukkuistutuksia, kun kummastakin salviasta sanotaan, että mukulat pitää talvettaa sisätiloissa, muuten ne jäävät yksivuotisiksi.

Akkain viikolla

No tietysti satelee, sehän on selvyys, en muista kovin helpolla erilaista heinäkuun kolmatta viikkoa! Saatu sade ei ole ollut kovin rajua tällä kohdin, koska ukonkellot Campanula latifolia ovat vielä suurinpiirtein pää ylöspäin. Muina vuosina on tähän aikaan ollut tarkkailtava harmaamalvikkien kaatumisajankohtaa, mutta nyt ne eivät ole edes alkaneet kukkia vielä, kun kesäaikataulut tänä vuonna ovat tosi myöhässä. Alkukevät olikin sitäkin kuivempi, ja järvien pinnat ovat aika alhaalla toistaiseksi.

Hevoskastanjan alla ja ympäristössä on kukkaketo parhaimmillaan, sillä siihen on levinnyt aika runsaasti varsankelloa Campanula trachelium ennestään siinä kasvaneen peurankellon C. glomerata lisäksi. Päivänkakkaraakin on, vaikkei niin paljon vielä, koska tämä rinne on pohjoiseen päin eikä saa niin paljon aurinkoa kuin jotkut muut osat tontista. Luonnostaan tällä kylällä kasvaa hyvin karkeaa hietakastikkaa Calamagrostis epigejos, niin myös tuossa hevoskastanjan reviirissä, joten kedon tekemiseksi pitää ainakin heinien kukintaa hillitä. Usein siellä pitää sirppihoitoakin harrastaa, kun myös koiranheinä Dactylis glomerata tuppaa joka paikkaan.

Tällaiset kesät ovat sienten ystäville mieleen, sillä rihmastot kasvavat koko ajan. Meidän etupihalla ovat ensimmäiset nurmikuukuset jo tulleet esiin ja tallatuiksi. Odotettavissa on hyviä herkkutattien tai kantarellien saaliita. Luultavasti siis myös oman puutarhan riesa jättimalikka on runsas tänä vuonna, ainakin nurmeton kaistale alapihalla siihen viittaa, se on reilun puolen metrin levyinen.

Peurankellot lähempää. Jännä juttu, että molemmat mainitut kellot näyttävät luonnossa vahvan sinivioleteilta, mutta valokuvissa peurankello on aina paljon tummempi. Myös kissakellot C. rotundifolia ja kurjenkellot C. persicifolia ovat kukassa, vaikkei juuri tällä kohtaa.

Mansikat puolestaan kypsyvät pelloilla niin hitaasti, että viljelijöillä on mahdollisuus pitää hinta korkealla. Meidän taajamassa torimyyjän pyyntö oli 6,50 e litralta, joka pöyristyttää, jos eurot muuntelee vanhan tavan mukaan entisiksi markoiksi. Siitähän tulee lähes 40 mk! Tuollaisella hinnalla ei kannata itse tehdä hilloja lainkaan...

Entinen ahomansikan kasvupaikka alapellolla on heinittynyt vähän liikaa, mutta tänä vuonna sinne oli ilmaantunut vaihteeksi valkoista ruusumalvaa Malva alcea pari versoa paikkaan, jossa piti olla ensi sijaisesti harjaneilikan taimia...

Puutarhalla on vallalla nyt paljon keltaista, sillä karvakuisman Hypericum hirsutum, värisauramon Anthemis tinctoria ja tulikukkien Verbascum kukka-aika on käsillä.

Värisauramo

Karvakuismaa ja valkoista edustavat päivänkakkara ja ennen kaikkea valkoinen lehtosinilatva Polemonium caeruleum. Näyttää taas punalehtiruusukin Rosa glauca haluavan kasvusijan itselleen...

Ukontulikukat Verbascum thapsus laativat itselleen kasvusuunnitelman entisen pihajasmikkeen kohtaan, jossa muuten aina vaan riittää kitkettävää versostoa. Maa on niiden mielestä vallan voimallista, korkeutta on tullut reilusti yli 1,5 m. Voi mennä vielä vuosi, ennenkuin tuota voi ryhtyä muotoilemaan. Nyt ovat jasmikkeen juuristot tosi tiukassa ankkurissa, eikä niitä viitsi ruveta kiskomaan isommalla voimalla, kun autotallin laatan alla oleva hiekkapatja saattaa siitä innostua myös liikkeelle. Se on sen verran liukasliikkeistä hiekkaa, että rakentamisen jälkeen oli ihan pakko pian hommata savimulta pintaan ja vuorenkilvet maata pitämään. Mutta vasta rännien asentaminen ja niin, että vedet kaatuivat kovan maan puolelle, sai hiekkakasan hiljaiseksi.

Olen pikkuhiljaa alkanut hiissata latvuskasoja haketuspaikkojen tienoille, eli n. 10 m:n päähän, johon hakettimen johto yltää. Johtojen jatkaminen toisiinsa ei yhtään kiinnosta, kun maa kuitenkin on melko kosteaa. Reilu puolet on kuitenkin jo syöty hakkelukseksi, vaikkei siitä mitään tullutkaan tänään, kuten aamulla mietin. Lehdet eivät ole irronneet oksista vielä, ja ovat aika limaskaa. Mössö tahtoo jäädä suppiloon paakuksi, kuten opin edelliskerralla.

Kaikki hake menee kompostille, koska se on märkää ja kuivatuskelejä ei ole tiedossa. Toisaalta ennen tehdyt hakkeet riittävät vallan hyvin seuraavalle vuodelle ja uusien oksien karsimissuunnitelmatkin ovat jo olemassa. Ehkä tämä painava pohja tekee sen, ettei nurmen heinä muista kasvaa enää sieltä läpi. 

Lipputangon penkin reunalla odottavat jo malttamattomina viime vuonna tehdyt komeamaksaruohon Sedum spectabile nuorukaiset. Panin ne tähän silmän alle, että muistan että niitä yleensä on olemassa! Alatien varressa on osa penkistä vielä kääntämättä, siinä on aika kuiva kohta, ne varmaan matkustavat sitten sinne

Mutta: Kun äskettäin kävin katselemassa tuota aiottua kohtaa, siihen näytti tänä vuonna ilmaantuneen taas annos pulskaneilikkaa Dianthus superbus, jonka luulin siitä jo häipyneen vuosia sitten..

Tässä tienreunassa vienokirsikan Prunus maximowichii alla on päivänkakkaran kanssa ihan kiva olla. Mistä siemenet tulivat? Kuokin tästä tuttavan kassiin kesäkuun alkupuolella liudan kevätesikon taimia, joten muuta selitystä varmaan ei ole, kuin että pulskaneilikan siemen on säilynyt itämättä siinä. Nyt kun maata tuli möyhittyä, tuli olo sopivaksi itämiselle.

Siinä lähellä penkki tekee täyden 90 asteen kulman ja jatkaa maantien suuntaisena. Tähänkin on ilmaantunut itsekseen ukonkelloja ja tänä vuonna ovat saaneet aikaiseksi myös valkokukkaisen jälkikasvun.

Lopuksi vielä yksi jälkeläiskuva. Töyhtöangervon Aruncus dioicus osa emokasvia oikealla. Se on kasvanut niin isoksi, että puolitoistametrinen käytävä on kokonaan versoston piilossa siinä alla. Lapsi on vasemmalla kultatuijan penkin puolella. Se on tuossa ollut ehkä kolme vuotta. Onneksi se tuli nyt vasta, sillä kultatuija on jo päässyt korkeammaksi, joten ei ole vaaraa, että se jäisi varjoon!

Kesä vierii eteenpäin, jo ollaan heinäntekoajassa

Tälle pionille laitoin rautalankatukia jo alkukeväällä, mutta vielä piti lisätä rakojen täytettä muovisesta pakettinarusta, joka ei veny tai katkea.

Vierellä kasvava teresanruusu oli menettänyt viime talvena lähes kaikki oksien elon, vain kolme isoa jäi jäljelle, kun leikkelin. Kuolleet latvukset pääsivät ohimennessään auttamaan pioninkukkia vaipumasta maahan

Kuukausi on päässyt lipsahtamaan edellisestä postauksesta! Katsoin sitä, jossa juuri kuolanpionien aika alkamassa. Nyt on päästy jo kiinanpionien Paeonia lactiflora aikaan. Tummanpunaiset tarha- eli talonpoikaispionit P. officinalis ovat kukkineet jo hyvän aikaa, ja pari reipasta sadetta saa niiden kukinnan aika pian rättikasaksi nurmikolle.

Tuo vaaleanpunainen tekee tänä vuonna ennätyksen kukkien määrässä, yli 10, jos kaikki nuput aukeavat. Näitä kasveja meillä on kaksi, mutta toisessa on vasta nuppuja (niitäkin kymmenkunta), vaikka kasvupaikka on sama penkki. Myös etupihasta siirretty jalopähkämö Stachys macrantha on kotiutunut uuteen paikkaansa ja alkaa juuri kukkakautta.

Kuukausi on kulunut hikihommissa niin monena päivänä, että ei juuri enempää olisi mahtunut. Viileähkö alkukesä on kasvattanut puutarhan nurmikot paksuksi heinäpelloksi, jota on sirpillä oltu siivoamassa. Siksi sirpillä, ettei menetettäisi montaa varjoliljan Lilium martagon kukintaa, joita pihan eri kulmilla riittää. Tai muun kukantaimen, josta ei ole ollut tietoa. Onneksi tänä vuonna liljakukkoja on selvästi vähemmän kuin muina vuosina, useimmat nuput jaksavat aueta. Kuvassa on yksi korkeimmista, joka kasvaa pihasyreenipensaan takana varjossa nimensä mukaisesti.

Pihasyreeniaita maantien varressa on kasvanut jo yli kolmeen metriin ja varjostaa aika lailla. Kun aurinko iltapäivällä aika aikaisin jää piiloon läheisen metsikönkin takia, ei tässä polun paikalla ole paljon muuta kuin sammalta ja nurmitädykettä Veronica chamaedrys.

Lehtikuusten alle tuli tilaa! Siellä kasvoi ennestään aika reipas ruusuruoho-osasto Knautia arvensis, toivottavasti nyt läheisen kedon kasvitkin alkavat tulla tänne. pari nuokkukohokkia löysinkin jo.

Viime viikonloppu muutti puutarhan valoisuussuhteita, kun saatiin pois sellaisiakin oksia, jotka olivat minulle liian korkealla rungoissa kiinni, mutta oksankärjet kuitenkin riippuivat paljon alempana. Maantienvarren pihasyreeniaidan eteen istutetut pihlajat antavat nyt tilaa koiran kävelytysreisuihin, kunhan hakkeeksi menevät oksakeot vielä kulkeutuvat väyliltä. Eilen illalla sain parituntisena ennen sadetta aika monta kekoa korjattua, mutta niitä oli niin paljon, että osa pakosta jäi manjana-osastolle.

Ukonkellopenkki on viettänyt piileskelyelämää oksiston alla, mutta nyt on alkanut jo kukka-aika niillekin.

Parissa päivässä on saatu muhkeutta entiseen kompostinlaitaan! Campanula latifolia kukkii sekä valkoisena että siniviolettina.

Perhoangervokin Gillenia trifoliata innostui kovin varjon vähenemisestä.

Vieläkin heinäntekoa toki riittää, mutta viime viikonlopulla otettiin myös harvinaisesti oksien karsimista käyttöön, kun polkujen varsissa olevat silmän korkeudella oksat häiritsivät mm. ruohonleikkuu- ja kulkemistoimia. Sain nimittäin apuvoimia, kun seuraavan polven vieraillessa oksasaha ja leikkuri saivat uuden ohjaajan.

Kuvissa oleva mattotelinekin oli hautautumassa tuomien lonkero-oksiin. Kun ne oli leikattu pois, oikein hämmästyin, että entisestä pihlajan kannosta oli kasvanut monta puuksi ehtinyttä tyvivesaa, jotka löysivät kasvusuunnan vain kriikunain latvusta kohti. No nehän kyllä siitä kaatuvat kohta omia aikojaan, niin että syksyllä tulee siihen myös sahahommia...

On pitänyt tänä vuonna perustaa uusi heinäkompostikin, kun massaa on ollut niin paljon. Keksin eilen laittaa heinäkasan ympärille suuren määrän lehtikuusten haketukseen aiotusta oksistosta, sillä ne pysyvät hyvin kasassa reunoilla ja antavat sitten kohta tukea, kun siirrän entisestä kompostista reuna-aidakkeet siihen ympärille. Osa havuoksista kyllä menee rodojen ja syyshortensioiden alle hapattamaan kasvualustaa, mutta näitä riittää!

Entiseenkin kompostiin saa vielä jotenkin tavaraa, mutta se on niin korkea, etten oikein kunnolla yllä. Ensi vuonna siellä ehkä sitten on perunaviljelmä. Kompostiin pannaan myös pääosin tuhkat saunan uuneista, ja jos innostun kitkemään rikkaruohoja juurineen, niin niiden paikka on reunoilla kuivumassa kunnolla. Muu kotitalouden jäte menee kompostoriin muhimaan, kahvinporot ja vihannesten ja hedelmien jätteet. Nyt siellä onkin kiinnostavaa, kun talvella sinne oli muuttanut kekomuurahaisia mukaviin oloihin.

Liian paksut oksanrangat piti ensin erotella pois, kun haketin ei niele kaikenkokoisia. No tuosta saa niin paljon niin paljon polttopuuta, että pari kuukautta menee kirkkaasti keskitalvella, kunhan saadaan palasiksi ja kuiviksi.  Haketuskone alkaa tehdä töitä sitten kuivemmalla ajalla, tuossa talon seinän lähellä on autotallin rinteen lehmuksen- ja koivujen oksia.

Tuon kuvan perällä oksakasasta oikealle on matalampi vihreä pensas, likusterisyreeni Syringa reticulata, joka oikeasti on kyllä jo reilusti parimetrinen, mutta sen juuret ovat vähän alempana rinteessä. Sekin innostui kukkimaan viime viikolla. Kukintoja oli tosin vain yhdessä oksassa.

Muille kahdelle saman lajin pensaalle ei kuulu niin hyvää. Ylämäellä koko komea pensas jäi lehdettömäksi keväällä. Onneksi pari matalaa tyvivesaa ponnistaa sieltä korjaamaan tilannetta. Toinen marjapuutarhassa kasvava on myös kärsinyt päärungon menetyksen, mutta se oli jo viime keväänä, joten uutta kasvua on tullut tyveltä tilalle. Sensijaan katsurat Cercidiphyllum japonicum voivat oikein hyvin, kuten joka vuosi alusta alkaen.

Lopuksi kukkaisia näkymiä sieltä täältä tontilta:

Pulskaneilikka Dianthus superbus, jota viime vuonna kasvoi tontin pohjoisreunan kedolla, on valinnut seuraavaksi kasvupaikaksi alapellon polunvarsipenkin.

Monta vuotta sitten karhunvattupenkin koristeeksi kylvetty valkopiippo Luzula luzuloides on viimein kotiutunut mahtavaksi mättääksi, jonka edessä puolimetrinen tammentaimi näyttää rikkaruoholta. Ja karhunvattu, no eihän se penkissä pysy, uusia versoja nousee kymmenen metrin säteellä tästä. 

Löytyi tällekin kaunokaiselle viimein suomalainen nimi. Se on amurinjasmike Philadelphus tenuifolius, ja kasvaa alapellon vanhassa kolmiopenkissä. Sekin kärsii meidän ilmastosta, kuin joinakin vuosina on esitellä pelkkää risukasaa, mutta aika pian tulee uusia tyvivesoja korjaamaan tilannetta. Se on reilut pari metriä korkea nykyisin.

Kirjohelpi-heinä alkaa voittaa vähitellen vuohenputken lähellä maantien ja huoltotien risteystä. Juhannuksena sen seurassa oli vielä loisteliasta idänunikkoa Papaver orientale, mutta sen aika on nyt jo takanapäin.

Kuolanpionin ja pallesorvarinpensaan luo istutin penkissä ennestään äitini peruina olleet vanhanajan iirikset joita näytetään kutsuvan nimellä taatankurjenmiekka. Nehän oikein innostuivat kasvamaan, nyt ei siitä jättimalikka-sienestä näytä tässä kohdin enää olevan huolta. Taustalla näkyy parimetrinen lumipalloheisi-pensas, joka piti köyttää moneen tukikeppiin, kun tuulisella ilmalla versot eivät pysyneet enää pystyssä, vaan olivat pitkin maata. Sama homma oli eilen tehtävä teresanruusulle.

Lopuksi kuvaa lipputangonpenkistä, jossa keltapäivänliljojen aikaa tulivat alkuviikosta jatkamaan rusko- ja martagonliljat. Kuva on otettu sateen tauottua keskiviikkoiltana. Autotallin seinustan köynnökset on leikattu tältä kesältä. Amurinviinissäkin on ollut hedelmänteon viitteitä.

Sateiden lomassa iltaa kukkien parissa

Saatiin viimein lämpimiä aikoja ja sateitakin vehmautta lisäämään. Poikkesin juuri pihalla, kun on taukoa, kastelemassa sukat crocsujen rei'istä litimäriksi. Muutamia kohteita oli ihan pakko kuvata, kun eilen ei vielä ollut samanlaista. Siispä kierros muitta mutkitta puutarhaan! Oli niin paksu pilvi ja iltakin vielä, että kaikkiin kuviin sinkoutui salaman lisävaloa kamerasta. En nyt laita kuitenkaan eilisiä pihasyreenin kuvia, niitä varmaan jokainen näkee livenä.

Ensin pionirintamalle, jossa eletään komeita hetkiä. Kartanopioni Paeonia x hybrida on tänään avannut toisessa pensaassa kukkansa. Sen varret kerkisivät laota jo edellisessä sateessa aivan maata myöten, mutta pääsin kohta hätiin ja laitoin tukikaaria, niin oikesivat siitä, eikä tällä kerralla tullut makaronivarsia.

Seuraavana  on kuolanpioneja Paeonia anomala. Ylempi eli nuorin pioneistani alkoi kukkia jo pari päivää sitten, alempi (äitini peruja) vasta tänä aamuna. Ylemmässä on paljon pidempi kukkaperä, alemmasta se lähes puuttuu. Muut pionit eivät ehdi vielä näihin aikoihin.

Lumipalloheisi Viburnum opulus Pohjanneito haluaa kuvaan seuraavaksi, vaikka kukat ovat vielä limenvihreitä tässä varhaisvaiheessa. Lehtinälvikkäistä ei ole tietoakaan! Pensas on ehtinyt jo reilun 1,5 m korkuiseksi ja tuija antaa sille mukavan tumman taustan.

Rodopensaissakin kaikissa on kukkia: Alkuun ensin nuorin, jonka istutin aivan hiljattain Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä. Se taitaa olla vanhinta tyyppiä Suomessa, puistoalppiruusu Rhododendron catawbiense grandiflorum. Se on hankittu Mustilan puutarhamyymälästä. Tälle kasville on ominaista, että sen maahan taipuvia oksia voi koettaa saada juurtumaan samalla lailla kuin mustaherukkaakin tai karviaista. Ainakin sillä on tilaa tässä kasvupaikassaan.

Seuraavat kuvat ovat entisistä rodoistani. Ensimmäinen on vanhin eli Mustilasta hankittu Haaga. Sen kasvu on mukavan pystyä, joka onkin tarpeen tässä polun varressa. Mänty antaa varjon.

Toinen samaan aikaan hankittu Nova Zembla on vasta avaamassa kukkiaan. Sen kasvutapa on aika lailla lamoava, pääosa kukkanupuista pilkistelee lähes maanpinnan tasossa ruohojen seassa. Varjon tarjoilee purppurakuusi.

Yritin mahduttaa tähän kuvaan tuon uusimman punaliilan tulokkaan ja taustalla olevat muutaman vuoden ikäiset kaksi R. roseum Elegans yksilöä, jotka ostin paikallisesta S-kaupan puutarhamyymälästä. Nämä vaaleanpunaiset päätyivät tontille sen takia, kun edellisvuonna oli kaadettu lähistöltä kuusi, josta tuli valtavasti neulaskasaa juuri tuon kasvupaikan tienoisiin, ja mietin siinä, että siirtäisin niitä kahdelle edelliselle maata hapattamaan. No niin teinkin, mutta kekoa jäi vielä paljon, joten sitten tartuttiin tarjoukseen kesäkuussa. Hyvin ovat leidit kukkineet, vaikka olivatkin kovin pieniä taimia tuohon viimeiseen ostokseeni verrattuina.

Lopuksi katsellaan oranssinväriä. Ensin kuva eiliseltä, jossa on ruusujuurta Rhodiola, jonka lajinimestä näyttää olevan kahdenlaista tietoa. Lähes kaikki suomalaisella nimellä ruusujuuri haetut kuvat sanovat googlen mukaan sen lajiksi R. kirilowii eli idänruusujuuri. Mutta jos hakee nimellä Rhodiola, saa vaihtoehdoksi ennen muuta R. linearifolia? No ainakin yksi on varmaa, ei sitä yleensä sanota nimellä R. rosea, kun sen lehdet ovat niin erilaiset keltakukkaiseen pohjanruusujuuri- kasviin verrattuna. Tässä kasvupaikassa, johon sen siirsin rapunpielessä olleesta penkistä viime kesäkuussa, se on voinut oikein hyvin.

Pitääpä heti panna lisäys tähän, kun äsken googlatessa jouduin Missourissa sijaitsevan Kew Botanical Gardenin sivuille, ja siellä oli maininta, että nämä ovat saman kasvin kaksi eri nimeä, toisen eli R. kirilowii on nimennyt (Regel) Maxim ja toisen eli R. linearifolia Boriss.

Lisää selatessani tämän hakusanan osumia tuli selväksi, että rakkaalla lapsella on muitakin nimiä. Kirgistanin ja Uzbekitanin suunnalla nimenä on R. longicaulis (Praegel) S.H.Fu, taikka R. macrolepis (Franch) S.H.Fu.  Lisäksi löytyi vielä R. sinuata (Royle ex Edge) Fu. Kasvin alkuperäiseksi kotipaikaksi esitetään keski-Aasiassa olevaa Tien Sanin vuoristoaluetta.

Viimeiseksi pääsee kuvaan tulikellukka Geum coccineum. Kun nimi viittaa kohta tulevaan keskikesän kokkojuhlaan, niin sopinee toivotella mukavia juhannuksen odotuspäiviä kaikille lukijoilleni!

Hidasta on...

Tämän aamun kuva koivun lehtikoosta, kymmenen sentin kolikko vie vielä voiton, vaikka taimilla tietysti onkin suuremmat lehdet, kun ovat lähellä maata. Vuohenputki on päässyt hieman nostamaan lehtiään, joita meidän tontilla kyllä riittää.

Eipä ole näkymä paljonkaan vaihtunut, vaikka ollaan kevättä vietetty! Edellispostauksesta tulee kohta kuukausi, kun olen miettinyt tehdä uutta kirjoittelua sitten, kun jotain on todella tapahtunut.

Kuriilienkirsikka Prunus nipponica var.kurilensis alkoi kukkia viime lauantaina, kukat eivät kestäneet pitkään.

Kevätkukkijoita vielä katsellaan. Voimissaan olevat kelta- ja valkovuokot, mukulaleinikit ja jalokiurunkannukset värittävät nurmikoiden pintaa. No, sentään sinivuokko on lopettanut, samoin pikkukäenrieska Gagea minima. Kevätesikkojen kukat puskevat esiin maanpinnasta, kun vettä ei ole vielä tarpeeksi.

 Kukkapenkissä kevätesikko on hieman pidemmällä, mutta nurmikkoon kuokittu alue on vain viisisenttistä ajotien toisella puolella.

Siirtelin kymmenittäin taimia useampaan kohtaan tämän ajotien varteen. Sitkeää sukua, melkein kaikki siirrännäiset alkoivat kasvaa. Jos tulee jatkossa sateita, voi tehdä saman tempun uudestaan, taimia kyllä riittää, muttei veden kanniskeluhaluja.

Mutta melkein suurennuslasilla sai hakea koko toukokuun kevään etenemisen merkkejä, kunnes tasan viikko sitten tuuli toi lämpimämpää ilmaa, ihan +27 asteeseen ja useat puut ja pensaat putkahtivat seuraavana päivänä hiirenkorvalle. Vaikka ilmat ovat tuosta ennätyspäivästä tulleetkin kymmenellä asteella alaspäin, ei sentään pakkasta ole näkynyt, joten kasvu on alkanut.

Tämä näkymä on myös juuri äsken otettu. Vähiten lehteä vielä on kuvan keskellä saarnella. Vaahtera kukkii, metsälehmuskin on saanut lehdet.

Sama kohta, mutta vähän alempaa oleva näkymä. Vuorenkilvet ovat alkaneet kukkia, samassa penkissä vasemmalla on sinisiä rotkolemmikkejä pari päivää sitten alkanut näkyä. Ukonhattujen versot ovat n. 10 cm korkeita.

Suurin tammi on alapuutarhalla vielä kovin vähälehtinen myös, eikä kriikunoiden aikaansaannoksia siinä suhteessa juuri voi kehua. Vasemman reunan tuomipihlajalla on näkyvillä jo kukkanuppuja. Kamera on kyllä ollut suorassa, mutta tammi on vino, ja kriikunat suorastaan laineilla.

Kunpa saataisiin sadetta. On sitä jo moneen kertaan ennusteissa lupailtukin, mutta tämä seutu saa sateet yleensä viimeksi. Nyt on hieman enemmän toivoa, kun seuraavan 10 vrk:n ennustejaksolta löytyy tippoja monelle päivälle.

Äitienpäivän tuliaiset sisällä ja piharuukuissa sentään tuovat väriä muuten niin vaaleaan maisemaan.