Heinäkuun lopun kuulumisia

Sateet ovat tänä kesänä antaneet odottaa itseään. Pitkähkön kuuman kauden päätteeksi saatiin viimein eilen aamulla hieman sadetta, mutta sen kasteleva vaikutus jäi vähään. Kun kastelen säkkiviljelmän lisäksi vain etupihan ruukkutarhaa ja rapun kahtapuolta paahdepenkissä ojentelevia perennoja, muiden on keksittävä survival-konstinsa.

Kuiviin kasvupaikkoihin mieltyneet tulikukat parhaimmillaan! Kuvassa valko- ja keltakukkainen tummatulikukka, ja risteymiä, kukan väri vaaleamman keltainen. Mukana myös suopayrttiä, takana kultatuija, eli tämä on vanhin peltopenkeistä, ilman savea.

Paras apu on tietysti penkkimullan savipitoisuus, joka pidättää kosteutta, mutta sitähän meidän hiekkatontilla ei ole lainkaan omasta takaa. Vuosien mittaan olen hankkinut joitakin kuormia hyvää savensekaista multaa, mutta kaikkien penkkien kohdalle tuota onnea ei ole vielä tullut, vain uusimmat voivat hyvin, kun penkki on alusta pitäen samaa kasvualustaa. Vanhemmille penkeille pintamultaan sekoitetut lisät ovat ainoastaan laastaria haavoille, kunnes joskus penkki tulee otetuksi kokonaan ylös.

Röyhytatar Polygonum divarigatum oli niin tyytyväinen edelläolevan kukkapenkin hiekkamultaiseen kasvupaikkaansa, että se oli aikoinaan 2000-luvun alussa siirrettävä pois muiden seurasta: tein sille uuden kasvupaikan läheltä pohjoisrajaa, kun vesijohtotyömaa oli kääntänyt nurmikot jälleen pehmeäksi istutusmaaksi. Rikkoutunut juurakko oli kuin puun kanto, kun pääsin totuudesta selville. Kaikki palaset menivät samaan kuoppaan. Niiden jurominen kesti useita vuosia, mutta nyt ollaan lähes entisessä koossa. Kilpailijoita ei ole, vain jokapaikkaan ehtivä suopayrtin (Saponaria) maavarren palanen näyttää seuranneen mukana entisestä paikasta.

Kaikkia penkkejä en kyllä enää aio jatkossa hoitaa, kun puut kasvavat ja valtaavat juurillaan kasvutilaa penkistä. Marjatarhan pensaatkin saavat vähetä, niitä on aikoinaan hankittu lähes kymmenen hengen talouteen! Olenkin istuttanut jo eräiden marjapensaiden katveeseen havupuiden taimia, jotta puutarhassa olisi vihreyttä talvellakin. Vielä nuo lapsukaiset ovat erotettavissa vain merkkikeppien kohdalta.

Viime elokuussa Agrimarketista hankitut perennantaimet etupihalla voivat hyvin. Kukintansa on jo alkanut ylläolevan kuvan syyskaunosilmä Coreopsis verticillata, jota istutin irlanninkatajien lähelle, niiden edessä jo kukkinut siperianmaksaruoho Sedum aizoon. Allaolevassa kuvassa samaan aikaan istutettu siperiannauhus Ligularia sibirica on alkanut viihtyä hyvin lipputangon penkissä, joka kuumimman ajan päivästä on puun varjossa. Kukinta ei sensijaan ole vielä alkanut punaisilla syysleimuilla, joita istutin vierelle samaan aikaan.

Perennain väliin jäi aukkoja, joita on paikattu korkeilla samettikukilla, myös ripsialpi Lysimachia ciliata kasvaa tässä pallohortensian leimaamalla etupihalla. Takana kallionauhus, jonka kukkavarret tulevat esille vasta myöhemmin.

Kriikunain varjostamassa penkissä kasvavat valtikkanauhukset Ligularia przewalskii tekevät paljon uusia siementaimia, niiden kanssa pärjäävät ukonkellot lopettavat sopivasti kukintana ennen nauhusten alkua. Neljäs nauhukseni on rikkakasvinomaisesti leviävä huiskunauhus Sinacalia tangutica, jolla 10-15 cm:n syvällä mukulamaiset juuret ja niitä yhdistävät rönsyt.

 Olen nyt asiaan aiemmin (katso vanhempaa blogiani begonioista, tein sen tammikuussa 2011) perehdyttyäni uskollisesti kasvattanut pihalla sisäkasvina aiemmin hoidettua Dragon wing-begoniaa, ja sen loistava habitus ilahduttaa kovin. Niinpä päädyin tekemään joukon pistokkaita vesijuurrutuksella, ja ne ovat nyt päässeet jo multaan.

Kohta varmaan istutan alapihan vesisaavissa suuret määrät juuria kehittäneet heisiangervotkin! Niitä ei kuumalla ja sateettomalla ajalla kannattanut nostaa pois turvallisesta vesiympäristöstään. Viime syksynä kuivaan alakulman kolmiopenkkiin siirretty japaninhappomarjapensas näyttää selviytyvän siirrosta, vaikken oikein uskonut, kun paksuja juuria meni niin runsaasti poikki. Verikurjenpolvien hoidossa on ollut hyvä olla?

Tiilenpunaisia kukkia loppukesästä kasvattavat ruskopäivänliljat Hemerocallis fulva ovat alkaneet jo kukkia. Ne ovat peräisin entisestä asuintalostani Turengissa, jossa tehtiin salaojituksia talon eteläseinustalla, ja niinhän siinä kävi, että liljat jäivät koditta, tilalle tuli kosteutta poistavia puita. Tuomastani monen taimisäkillisen lastista osa meni toisiin koteihin, osa jäi kasvamaan kuiviin peltopenkkeihin. Niitä on pitänyt siirtää sieltä pois, koska koreansyreenit valtaavat liikaa tilaa.

 Homekuulumisia on paljon, mm. imikänlehdet ja tarharaunioyrtit voivat huonosti. Kas kun en keksinyt, että raunioyrtinkin voisi kukittuaan katkaista, jos tulisi uusia kukkavarsia, kuten vuorikaunokista, jotka katkoin ja uudet ovat homeettomia. Oppia ikä kaikki. Toisaalta raunioyrtin kukinta jatkuu ja jatkuu, se tuntuu kestävän koko kesän.

Keskikesän kukkatervehdys!

Tänään kevennykseksi kierros puutarhassa, jossa kukkapenkit pursuavat!

Yksi yksilö kiinanritarinkannuksista, se piilottelee takanaan vuohenkelloa!

Alkuunlähtö rapunpielestä, johon istuttamani kiinanritarinkannukset Delphinium grandiflorum ovat äityneet mahtaviksi pensaiksi. Ostiin alkuun sinisiä kukkia tuottavan siemenpussin, jo vuosia sitten, ja uusia taimia on aina löytynyt. Nyt oli yllätyksenä tullut myös yksi sinivioletteja kukkia kantava yksilö, muut tropiikin taivaan sinisiä.

Olisi pitänyt vaihtaa multia keväällä, mutta oli muita kiireitä. Pistokkaiden ottokin jäi, joten nämä jatkavat nyt siitä, mihin viime syksynä ehdittiin. Vuohenkello, tuo jokapaikan seuralainen, kasvaa tässä penkissä metrin korkeudelle!

Toisella puolen rappua punaisten valtakunta, talvehtineet pelargonit ja kesäbegoniat ruukuissaan. Penkkiin istutettu tummanpunainen värililja kehitti kaksi kukkavartta.

Vasemmanpuoleiseen patioruukkuun on istutettu kaikki tänä vuonna: taustalla ruusupapua ja mustasilmäsusannaa Thunbergia alata, edessä samettikukkia ja punalehtistä kesäbegoniaa, jotka uusia taimia Sampon puutarhasta. Oikeanpuoleisessa ruukussa jo neljättä kesäänsä elävä Fuchsia verenpisara.

Noin rinnan korkeudelta ylöspäin vanhalle 50-luvun kompostille tehty harmaamalvikkien istutus näyttää tältä. Tänä vuonna ei ole vielä ollut lehtiä kalvavia toukkiakaan vaivaksi asti.

Alapuutarhan puolella on meneillään harmaamalvikin Lavatera thuringiaca paras aika: sen versot ovat saaneet mielestään optimaalisesti kosteutta ja myös näyttävät sen, kun korkeutta on lähes 2 m!

Harvinaista kyllä, sateet eivät ole kaataneet palavanrakkauden Lychnis chalchedonica varsiakaan kaikkia. Juurella istuu ongelma, sillä puutarhassani leviävä jättimalikan sienirihmasto on juuri saapunut tälle kohdalle. Saapa nähdä ensi vuonna, jäikö yhtään henkiin. Myös kuolanpionin Paeonia anomala kohtalo huolettaa; toisaalla, samassa penkissä ollut tämän pensaan jako-osa selvisi kyllä, mutta ei ole vielä kokonaan toipunut.

Siemenpussista tulee vaihtelevan teriöisiä kukintoja, jotkut kielikukat ovat lähes ruskeita, toiset kokonaan keltaisia. Black Eye on tuo keskustan tummanruskeiden torvimaisten kukkien muodostama nappi. Korkeutta on n. 80 cm.

 Taimimaalle viime kesänä istutetut Blacke Eye Susanit, Rudbeckia fulgida, jonka siemenet olivat amerikanreisulta ostetut, selvisivät hyvin talven koettelemuksista ja kukkivat nyt mitä parhaiten! Jokunen syyssädekukka Gaillardia, samasta lähteestä hankittu, on jaksanut selvitä ja kukkii, muut kylvökseni siitä erästä jäivät yksivuotisiksi, niin näyttäisi.

Tässä pensaiden suojaamassa kasvupaikassa ainakin jokunen kukkavarsi saa pysyä pystyssä. Tarhavalvatti leviää maanalaisella juurakollaan vähintään yhtä hyvin kuin rikkakasvi peltovalvatti, ehkä paremminkin, ja lehdet muodostavat peittävät ruusukkeen lähelle maanpintaa.

Mahtavan vitaalinen tarhavalvatti Lactuca macrophylla on alkanut myös kukintansa. Sen kukkavarret nousevat lähes kahteen metriin ja ovat hyvin huonoja kestämään meikäläisiä kesätuulia, tavallisesti niitä saa ihailla poikkinaisina. Tätä kasvia ei kannata kasvattaa muualla kuin jos kasvupaikka ajetaan ympäri leikkurilla parin metrin leveydeltä viikoittain!

Lopuksi hortensiapostaukseen liittyvä kuva: vajaan parin metrin korkuinen ja noin parinkymmenen vuoden ikäinen syyshortensia Hydrangea paniculata on alkanut jo näyttää nuppujaan. Taustalla paljon korkeampi töyhtöangervo, seuranaan oreganoa, harjaneilikkaa ja pikkusormustinkukkia.

Heisiangervot - isoja pensaita ruusukasvien heimossa

Purppuraheisiangervo Physocarpus opulifolius 'Diabolo'. Nuput ovat vaaleanpunaiset, tuossa ihan alareunassa.

 Nyt on aika kirjoittaa muutamasta kukkivasta pensaasta, joita ruusukasvien heimossa riittää! Tässä käsittelen heisiangervoja Physocarpus. Tämä suku on aika suppea, siihen kuuluu vain kymmenkunta lajia, kaikki puuvartisia pensaita. Pääosa on kotoisin koillisesta Pohjois-Amerikasta, aiemmin suvulla on ollut nimenä Spiraea. Myöhemmin erotettiin heisiangervot korvakkeiden takia omaksi suvukseen, samoin läheinen suku Neillia, jonka nimi suomeksikin on neillia (ruots. klockspirea). Englanninkielinen nimi on Ninebark, johtuen siitä että oksien kuori hilsehtii irti. Aluksi pelästyin tuota hilsehtimistä, koska sitä näkyy myös tuoksuvatukalla. Tavallisessa vatussa se merkitsee huonoa, jokin virustauti. Vain yksi heisiangervolaji on kotoisin Aasiasta, P. amurensis.

Lännenheisiangervon Physocarpus opulifolius perusversio, keväästä alkaen vihreälehtinen kasvi.

Niihin tutustuin 1970-luvun alussa, kun Jokitien varteen rakennettu talomme oli tullut niin valmiiksi, että oli istutusten aika. Turengissa asui tuolloin puutarhuri Lepistö, jolta löysi aina neuvoja ja hyvin kiinnostavia uutuuksia, siispä sinne ratkomaan ongelmaa. Ongelma ei ollut kylläkään erikoisuuden tavoittelu, vaan pohjoisen puoleista punaista tiiliseinää vasten oleva pensas, jonka päälle lisäksi tulisi kattolumia talven aikana. Lepistön suosituksesta hankin silloin Physocarpus opulifolius 'Luteus' pensaan, joka oli alkukeväästä mahtavan kaunis keltaisine lehtineen, ne vihertyivät kesän mittaan keltavihreiksi. Se oli yksi helpoimpia kasveja, koska ei ollut yhtään sille erikoistunutta lehdensyöjää. Lumistakaan ei juuri ollut haittaa. Tämä suku ei ole kovin suosittu vielä nytkään, mutta oli jokseenkin tuntematon taimistoissa 1960-luvulla. Kasvista tuli korkeudeltaan yli kaksimetrinen pallomainen pensas, kun se sai savimaassa riittävästi kosteutta, ehkä hieman suuri sijoituspaikkaansa verrattuna, sillä leveyttä oli noin nelisen metriä. Ehkäpä se estää sitä tulemasta kovin suosituksi, kun taajamien omakotitontit ovat niin piskuisia.

Alaoksien leikkaamisen jälkeen on tullut lisää maata pitkin kasvavia oksia. Ehkä pitäisi laittaa jonkinlainen rengas tai kehikko oksatueksi tuohon tyvelle?

Seuraavan kerran tuli asiaa heisiangervokauppaan 2001, kun vuonna 2000 taloni maalattiin keltaiseksi, ja sokkelin väristä piti päättää. Se oli ennen ollut vihreä, mutta halusin muutosta, joten monen pohtimisen jälkeen päädyin siihen, että hankin etuseinustalle punalehtisiä kasveja, ja sokkelin värin tulisi olla niille sopiva. Niin päädyttiin tähän haalistuneen tiilen väriin, koska huopakattokin oli samaa laatua. Ensin ei ollut löytyä muita kuin piikkisiä japaninhappomarjoja, mutta niitä olikin vaikea saada, koska happomarjojen myynnissä on rajoituksia ruostesienten takia. Yksi taimi löytyi Harvialasta, mutta jo seuraavana keväänä oli myynnissä tätä ylimmässä kuvassa olevaa purppuraheisiangervoa Physocarpus opulifolius 'Diabolo', joka sai paikkansa happomarjan viereltä. Kasvilla tuntui olevan muutakin käyttöarvoa, sillä punalehtisen kasvin lehdet tuottavat väripataan pantuina mukavia yllätyksiä sinisenvihreän suuntaan. Mutta raaskiiko tätä nyt repiä väripataan?

Muutamaa vuotta myöhemmin päädyin hankkimaan saman seinustan suunnalle, huoltotien alapuolelle myös perusversion lännenheisiangervosta eli P. opulifolius. Se saa hieman enemmän kosteutta kesän mittaan, kun on sadevesirännien alapuolella, kasvu on 'Diaboloon' verraten yli puoli metriä enemmän. Itse asiassa kasvu on niin rajua, että pensasta on jouduttu vuosittain leikkaamaan, ja aivan alas leikkasin sen pari vuotta sitten, kun muitakin pensaita oli leikattava ikkunaremontin alta. Tässä kasvupaikassa oli 1950-luvulla talousjätekomposti, ja siihen myöhemmin kasvaneet kolme mahtavaa koivua, ne kaadettiin 1990-luvulla, kun olivat aivan liian lähellä taloa ja sähköjohtoja. Kompostin kasvuvoima on yhä merkittävä, kun laitoin tuohon nokkosten vaivaamaan maahan kukkaistutuksia, niiksi valiutui siinä ennestään kasvaneita ja pariin metriin kurottavia harmaamalvikkeja Lavatera thuringiaca, sekä Fallopia bistorta konnantatar, vuorenkilpien lomaan. Niinpä ei ihme, vaikka heisiangervokin kasvaa monta metriä leveäksi. Talon alapuolelle muodostuu nyt pensaan ja muutaman tuijan ansiosta mukava suojaisa talouspiha. Tuijapuita Thuja occidentalis 'Brabant' on kolme, koska tästä puutarhansyrjästä kaadettiin kolme vanhaa omenapuuta 5-6 vuotta sitten. Ne kestävät myös leikkausta, joten ei haittaa sähköjohdoille.

Leikattuihin oksiin on alkanut juurenmuodostus, joten kohta päästään istuttamaan, kunhan kuumin kesä häipyy.

Leikkasin keväällä purppuraheisiangervosta alas taipuneita oksia, koska sillä kohtaa pitää autoa joskus peruutella, eikä pensaalla ole siis tilaa luontaiseen pallomaisuuteensa. Nyt ne ovat asuneet sadevesisaavissa runsaan kuukauden - puolitoista, ja juurenmuodostus on hyvää, sitä piti kyllä odotella lähes kolme viikkoa. Saan pian liudan purppuraheisiangervon lapsukaisia! Tämä tyydyttää värillisen pensaiden nälkää toistaiseksi, koska suosikkini japaninvaahterat tuntuvat olevan liian arkoja kylämme ilmaston suuriin vaihteluihin. Ehkä niitäkin joskus...

Jasmikkeiden seurapiiri, heimo Hydrangeaceae

Pihajasmike Philadelphus coronarius alkoi tänä vuonna kukkia jo juhannusviikon alussa, ja oli juhannuksena parhaassa komeudessaan, kun keveät sateet olivat antaneet kukille lisäaikaa. Hajuvesimäinen, suorastaan tyrmäävä tuoksu levisi kauas, vaikkei tuulisikaan.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut jasmike-kirjoitusta, mutta kun perehdyin taustoihin, huomasin, että kun Hydrangeaceae-heimo, johon jasmikkeet kuuluvat, onkin aikoinaan sisällytetty rikkokasvien Saxifragaceae-heimoon, alkoi työn kohteeksi aiottu kasviryhmä paisua liian laajaksi oman tontin valikoimiin nähden. Nykyisinkin tuohon suurheimoon löytyy vielä runsas lajimäärä, 580-650 lajia, määrittäjästä riippuen, ja sukuja 30-50. Näistä tein toisen postauksen, eilen julkaisemani. Olen päätynyt nyt ottamaan mukaan vain tuon ahtaimman heimokäsityksen eli hortensiakasvien joukon. Siinäkin on 11 sukua, joista hortensiat suurin, eli 40-80 lajia + jalosteet, vaikka meillä Suomessa niitä onkin vähemmän. (Kuten tarkkaavainen lukija ehkä muistaa, itse jasmiini eli Jasminum kuuluu Oleaceae- eli öljypuukasvien heimoon!) Hydrangeaceae-heimo kuuluu Rosales-lahkoon, ja ruusukasvit ovat siis melko läheisiä sukulaisia.

Jasmikkeita on eräiden lähteiden mukaan n. 75 lajia, osa niistä on kotoisin USA:sta, osa Väli-Amerikasta, osa Euraasiasta, jopa Japanistakin. Tämän suomalaisten suosiman pihajasmikkeen kotiseutuna pidetään etelä-Eurooppaa, ja sitä on koristepensaaksi kasvatettu jo vuosisatojen ajan siellä.

Pihajasmike oikealla puolen rappuja, vasemmalla Philadelphus tenuifolius, amurinjasmike, mantsuriantaimi. Itse asiassa taivukasoksasta näyttää lisäksi tulleen uusi pihajasmikeyksilö emon vasemmalle puolen.

Ensimmäisiksi kuviksi valiutui tonttimme vanhin tämän heimon kasvi, pihajasmike, jonka vanhempani istuttivat naapuristamme Tervolasta saadusta taimesta 1950-luvulla. Taimesta tulikin kaksi, toinen meni makuuhuoneen seinustalle, syreenimajaan, toinen päätyi silloisen ladon eteläpäätyyn, josta se näkyi hyvin pihakadun kulkijoille. Lato-navettarakennus kypsyi 1991 purkukuntoon, mutta tilalle tullut autotalli sijoittui hieman toisin, joten samaa kasvupaikkaa pitävä pensas on nyt noin rakennuksen pitkän sivun keskipaikkeilla. Tuossa paikassa sitä auttamatta kohtaavat talviset tallin katolta liukuvat lumet, joten moni pensaan verso lamoaa maan myötäiseksi. Pensas on minun aikanani kaksi kertaa leikattu kokonaan alaskin, koska sitä vaivannutta karhunköynnöstä ei tahtonut saada muulla tavoin hillityksi. No ei se ihan onnistunut, karhunköynnös on aina vaan hengissä.

Syreenimajassa isoksi kasvanut pihajasmikepensas muutti auton peräkoukun ja köyden vetämänä Pyhtäälle sukulaistaloon 1980-luvulla ja kasvaa nyt siellä. Se tuli meidän paikassamme niin isoksi, ettei majaan enää muuta mahtunutkaan! Paikan peri vuorimänty, mutta sekin paisui liian suureksi.

Lähempää kuvaa amurinjasmikkeen hyvinvoivasta latvuksesta, kuva 25.6.2011.

Kuvassa kaksi ja kolme on 1990-luvun alussa tontille Lepaalta saapuneiden mantsurialaistaimien satoa edustamassa Philadelphus tenuifolius, suomalainen nimi amurinjasmike. Lajinimi viittaa ohutlehtiseen. Se on selvästi huonommin sopeutunut täkäläisiin talviin, latvus on ollut täynnä kuolleita oksia talven jäljiltä. Ihme ja kumma, että juuri tänä vuonna niitä ei ollut juuri lainkaan. Olin jo mielessäni antanut pensaalle "lähtökäskyn". Tätä kasvia tontillani on kaksi kappaletta, toinen alapellon vanhimmassa eli kolmiopenkissä, ja se jos mahdollista vielä heikomman näköinen talven jäljiltä, niin että tuskastuneena katkoin siitä vuosi sitten keväällä kaikki oksat maata myöten. Nyt ei senkään pensaan ulkonäössä ole mitään valittamista!

Suomessa kasvatetaan ja myydään muitakin jasmikkeita. Hyvin tavallisia ovat amerikkalaisalkuperää olevat hovijasmike Philadelphus pubescens ja puistojasmike P. lewisii var. gordonianus, niillä kummallakin vanhemman oksan pinta on harmahtava eikä hilseile, pihajasmikkeella taas ruskea ja hilsehtivä. Pubescens-nimi kertoo, että kasvissa on karvainen verhiö, kun taas tuolla puistojasmikkeella (kuten pihajasmikkeellakin) se on kalju. Harvinaisempia jasmikkeita, usein risteymiä tai muita jalostusmuotoja, on markkinoilla kymmenkunta, niistä ainakin kahdella kerrottu kukka, kameliajasmikkeella niistä on suurempi teriö, 3-5 cm. Pienin kaikista kooltaan on pikkujasmike, n. 1,5 m, muut ovat isompia pensaita.

Alapellon nietospensaan koreilua 17.6.2011, koreansyreenikin vasemmalla vielä hieman kukkii.

Mantsurialaiserässä oli myös herkkiä kaunottaria, pikkunietospensaita Deutzia amurensis, joiden alkuunlähtö oli hyvin vaivalloista. Ne ovat kukkineet hyvin vasta muutaman vuoden, tämä vuosi ehdottomasti parasta antia. Niitäkin on kaksi, toinen koreansyreenien lähellä alapellolla, toinen ylempänä, tässä luiskan jasmikkeen vieressä.

Meillä Suomessa kasvatettiin pitkään vain kestävämpiä syys- ym. pensashortensioita. Niitä on istutettu jo useita kymmeniä vuosia puutarhoihin ja julkisiin istutuksiin. Uusia lajikkeita on saatu lähes vuosittain.

Tällaiset näkymät olivat mielessä syyshortensioita kasvattamaan alkaessani. Niihin ei meillä päästy. Tämä upea pensasrivi on kuvattu syyskuussa 2008 Lappajärven Kivitippu-hotellin pihalta.

Aloitin hortensiain kasvatuksen syyshortensian Hydrangea paniculata 'Grandiflora' -astiataimilla jo 1980-luvun puolella, muistaen, että kasvualustan tulee olla hapan. Istutin peräti viisi pensasta pitkään alapellon penkkiin, mutta iloa ei riittänyt pitkään. Kasvupaikka on saanut muitakin asukkaita, jäljellä on enää vain kaksi hortensiaa, niistäkin toinen jo kitumassa,. Syynä ovat olleet kovin vitaaliset töyhtöangervot, joita tosin on vain kaksi, mutta ovat paisuneet niin suuriksi, että kolme hortensiaa on tukehtunut niiden alle.

Pallohortensia heinäkuun lopulla 2007, taisi olla sen ensimmäinen kasvuvuosi tässä.

 Sain naapuriltani Hutrilta pallohortensian Hydrangea arborescens taimen muutama vuosi sitten, se kasvaa lipputangon penkissä, ja talvehtii aika hyvin, vaikka läheisen tien aurauslumimassat pyrkivät latistamaan pensaan asua. Puu- ja pensaskasvion mukaan meillä kasvatetaan kahta jalostetta, 'Annabelle' ja 'Grandiflora'. Jälkimmäisellä kukinto on pienempi, 10-18 cm, joten olen kallistunut pitämään saamaani kasvia sinä, koska edellisellä kukinnon määritellään olevan jopa 20 cm leveä.

Kuva on heinäkuulta 2007, myöhemmin ei kukintaa kuulunut.

 Ostin kyllä muutama vuosi sitten oloihimme kestäväksi jalostetun isokukkaisen jalohortensian Hydrangea macrophylla? Agrimarketin taimimyymälästä, mutta toiveista huolimatta siitä ei tullut yhden kesän kukinnan jälkeen vakioasiakasta lipputangon penkkiin. Seuraavana vuonna se jaksoi suojauksista huolimatta tehdä vain muutaman sentin verson, myöhemmin ei mitään. Sisareni kotona Valloissa jalohortensiat ovat tavallisia pihakasveja! Harmi, kun en ole saanut kuvaa siirretyksi tähän saamastani kirjeen liitteestä, uusi Windows 7, joka minulla on ollut muutaman kuukauden, ei toimi samoin kuin entinen Windows.

Mustilan arboretum-retkillä on voitu ihailla männynrunkoja pitkin liaanien tapaan kiipeileviä köynnöshortensioita Hydrangea anomala ssp. petiolaris, mutta sellaista ei ole tullut toistaiseksi hankituksi, koska sillä pitäisi olla isoja mäntyjä kiipeiltäväkseen. Kiipeilisi se matalammissakin paikoissa, kuten muureilla tai aidoilla, kuten olen nähnyt muualla, mutta sellaisiakaan ei tässä ole. Siispä odottelemme mäntyjen kehittymistä isommiksi! Se on kotoisin Japanista. USA:n kaakkoisrannikolla kasvaa yleisenä sen näköistä ja tapaista kasvia Decumaria barbara, mutta se on kiiltävälehtinen. Tämän suvun toinen köynteliäs edustaja on kotoisin Kiinasta, se on ikivihreä lehdiltään, ja molemmat sopeutuneita kosteampaan ja pitkäkesäisempään ilmastoon kuin tuo köynnöshortensia.

Bergeniat ja muu Saxifragaceae

Talon nurkalla oleva hellan hautausmaa sai aikoinaan sen verran multaa vierelleen, että siihen sopi panna muutama rivi Bergenia cordifoliaa, jota silloin, ja vieläkin on enemmistö vuorenkilvistäni. Päälle istutin muutaman kotkansiiven Matteuccia struthiopteris, koska ne ovat yleisesti hautausmaiden kasveja, mutta joukkoon on levinnyt tästä ympäristöstä luontaisesti hiirenporrasta ja kivikonalvejuurta. Vuorenkilpien kukinta on loppunut ja kukkavarret taiteltu.

Tehdessäni blogia jasmikkeista huomasin, että Hydrangeaceae-heimo on niin läheistä sukua rikkokasveille, että ne on joskus sisällytetty samaan rikkokasvien Saxifragaceae heimoon. Silloin oli tehtävä selvä päätös ja tämä blogi on siitä seurausta. Rikkokasveja, olkaa hyvä!

Lipputangon penkin kuivimmassa päässä on muutama herttavuorenkilpi kukalla, kuva on toukokuun lopusta.

Bergeniat eli vuorenkilvet ovat ikisuosikkejani, nehän säilyttävät vihreytensä läpi vuoden, on kuin sen takia oltaisiin parempien ilmastojen alueella! Tuleehan niillekin kyllä ruskan tapaista punareunaisuutta, mutta pääasiassa se johtuu kuivista ja paisteisista kasvuoloista, varjossa kasvavat jäävät vihreiksi. Alun perin tontillani oli vain herttavuorenkilpeä Bergenia cordifolia, sitä olivat vanhempani naapuristosta hankkineet.

Tässäkin suurin osa on herttavuorenkilpeä.

Käydessäni 1970-luvun alkupuolella Hyvinkään Mutilan tätilässä, sain mukaani muutaman verson tuota toista, soikkovuorenkilpeä Bergenia crassifolia, joka seurasi pienenä alkuna Turenginkodistani tänne myöhemmin. Tämä jälkimmäinen on parempi haaromaan, joten sitä voi monistaa hyvällä tuloksella, ja kasvutavaltaan se on pystympi, joten siitä on tullut suosikkini. Vielä menee aikaa, että siitä tulee yleisempi kuin hertasta!

Tässä sekakasvustossa etualalla on soikkovuorenkilpiä, hertat näkyvät hyvin, kun niiden viimevuotiset lehdet ovat vaaleampia ja reikäisiä lumien linkoamiskivien jäljiltä. Yleensä taittelen vanhat lehdet pois, jos ne rupeavat häiritsemään esteettistä silmää, muuten saavat jäädä tyvelle, koska ne estävät rikkakasvustoja.

Soikkovuorenkilven lehdet ovat ilmeisesti väkevämmät, koska jotkut lehdensyöjätkin ovat alkaneet tehdä isohkoja reikiä nimenomaan herttavuorenkilpien lehtiin. Kyse ei ole etanoista, arvelen joitain kovakuoriaisia, koska toukkia ei näy missään. Kun tällä tontilla on vain niukasti tasamaata, on aina vastassa ongelmia tuottava rinteenkohta, joka aika usein on saanut vuorenkilvet kantaakseen. Niitä voi istuttaa jopa vuohenputkijuurien vaivaamaan kohtaankin, muutaman vuoden kitkemisellä vuorenkilvet voittavat.

Muutaman vuoden takaista jaloangervon loistoa lipputangon penkissä. Syreeniaidan poisto oli niille mieleen! Sinä vuonna kasvatin myös astereita.

Rikkokasvien sukuun kuuluu tonttini kasveista moni, niitä ovat vuorenkilpien lisäksi Astilbe, Rodgersia, Heuchera ja Tiarella.

Autotallin kuivassa kupeessa jaksaa vanhin Rodgersiani aina vaan hyvin!

Ylämäen uuden penkin Rodgersia, onkos tämä nyt sitten sormi?

 Rodgersiat ovat uusia hankintoja, kaikki muutaman vuoden takaa. Arvelin ostaneeni sormivaleangervoa Rodgersia aesculifolia, mutta taitaa tuo vanhin kuitenkin olla R. podophylla eli liuskavaleangervo, kun olen katsellut nettikuvien tarjontaa.

Tällä valeangervolla on ainakin ihan erilainen lehtityyli kuin aiemmin hankituilla, liekö se nyt sitten sulkavaleangervo eli Rodgersia pinnata? Ostin sen Agrimarketista viime syksynä.

Uusin lapsonen istutettiin viime syksynä, liuskavaleangervo kai siitä on tulossa.

(Töyhtöangervot Aruncus kuuluvat sen sijaan läheiseen Rosaceae-heimoon, ei sitä heti uskoisi.) Angervokasveista Astilbe x arendsii eli jaloangervot ovat näistä muista suvuista vanhimmat, äitini perua, hänellä oli muutamia tummanroosan värisin kukinnoin kukkivia kasveja lipputangon penkissä. Ne alkoivat voida vuosien mittaan huonommin, kunnes luin, että kasvia tulee nuorentaa jakamalla. Siinä olikin työtä ihan kirveelle, sillä kasvilla on tosi kova puinen kanto, josta ilmaversot keväällä hitaasti ilmaantuvat. Tein noista kasveista jokaisesta muutaman uuden yksilön, osa matkusti sisareni silloiselle rantatontille, osa jäi vanhoille sijoilleen.

Näin heinäkuun alussa jaloangervot ovat vasta pienellä nupulla. Niiden kukintaa saa odotella ainakin pari viikkoa. Kuva on huoltotien penkistä. Sormustinkukan taustalla korkea kasvi on preeria-angervoa (ruusukasvien heimoa).

 Jakamista on  jatkettu parikin muuta kertaa, osa tuloksista nyt huoltotienpenkin savisimmassa kohdassa, jossa voivat hyvin. Osa on vielä taimimaassa vaurastumassa. Olin aiemmin hankkinut pari valkokukkaista näiden punaisten seuraksi, niitäkin on jaettu, mutta lienevätkö menneet toisten penkkeihin ilahduttamaan, kun montaa ei täältä löydy.

Muutamia tiarellan lehtiä tuossa harjaneilikan tyvellä ylämäen uudessa penkissä. Perheniemestä tulleet salkoruusut vasemmalla, talvehtivat hyvin, mutta lehtien alapinta on täynnään perhosen munintaryppäitä, saapa nähdä mitä lehdistä on jäljellä hetken päästä.

 Keijunkukat Heuchera eivät näytä kuuluvan minun viljelytyyliini, olen hankkinut niitä useampaan otteeseen ja aina todennut niiden häipyvän jonnekin unhoon. Kenties niiden paikka olisi matalampi, ja vähemmän kilpailijoita sisältävä istutus. Saapa nähdä, miten onnistuu tiarella Tiarella cordifolia. Sain sen alkuja muutama vuosi sitten Nastolan tuttavaltani, ja osa on vielä alkusijoillaan taimimaassa, osa on istutettu pariinkin kohtaan leviämään. Pelkään, että niillä on keijunkukkain kohtalo, mutta muistan kyllä sen kasvaneen aivan valtoimenaan puutarhan pohjalla kotipaikassaan. Jos se jäisi meillekin.

Saarnesta öljypuu-kasveihin

Saarnesta Fraxinus excelsior kirjoitan siksi, kun se ei ole täällä Iitin alueella luontaisesti levinnyt, mutta menestyy silti hyvin, ja omalla tontilla kasvaa useampikin pienehkö puu, pohjoisen puolen naapurissani rajapuina on hieman vanhempia. Tähän aikaan vuodesta saarni on tosi helppo tunnistaa, kun se tulee lehteen paljon myöhemmin kuin muut lehtipuut, nyt suoraan taivasta kohti sojottavat oksat ovat kuin piiskoja. Lehdet ovat päätöpariset, siis kuin pihlajalla, muta yksittäisten lehdyköiden reuna on ehyt, ja väri on kirkkaamman vihreä kuin pihlajan.

Saarni keskellä, kivikoivu Betula ermanii vasemmalla ja rauduskoivu Betula pendula-jätti oikealla.

Saarni kuuluu lauhkean vyöhykkeen lehtimetsän lajeihin, lähinnä reunaosiin, Virossa se esiintyy kosteissa metsänreunoissa, vähän samaan tapaan kuin tervaleppä Alnus glutinosa meillä. Puhutaan jopa saarnikorpisoista. Tammi on sen tavallisia seuralaisia kuivemmalla maalla. Saarnen englanninkielinen nimi ash (tuhka) tulee rungon tuhkanharmaasta väristä. Puuaines on kovaa ja on ollut hevosaikaan hyvin suosittu tarvekalupuu, mutta nuorista oksista on myös saatu karjanrehua kuivattamalla kerpuiksi. Nykyisin saarnipuu kelpaa mm. baseball-mailoihin ja sähkökitaroihin. Suvussa on yleisesti alkaloideja, joten sillä on luontaista kykyä vastustaa kasvinsyöjiä. Ainakin kaikki näkemäni lehdet ovat olleet reiättömiä. Miksi saarni ei ole enempää levinnyt täällä, johtuu varmaan leviämisstrategiasta: siemen ei kulkeudu pitkiä matkoja, ei lennä ehkä niinkään kauas kuin vaahteran siipi.

Saarnia on meillä istutettu jo parisen sataa vuotta puistoihin ja puutarhoihin. Osaa etelärannikon puista pidetään luontaisen leviämisen tuloksena. Esimerkiksi tässä lähellä, Salpausselän tyveltä virtaavan Jänisojan varressa näyttää olevan joitakin saarnia, joita tienpito kurittaa ankarasti vesakonpoistollaan. Mutta Jänispajun kartanon puutarha on aivan kivenheiton matkan päässä. Janakkalan Saarnikorpi on Mallinkaistenjärven kaakkoisrannalla, Jaalassa taas jo botaanisesti kirjallisuudesta tuttu Ritti- saarnikorpi, niitä kumpiakin arvellaan luontaisen leviämisen tuloksiksi. Janakkalan esiintymästä ei ole järin pitkä matka Löyttymäen kartanon maille. Saarnia on myös muualla Janakkalassa, esim. Viralassa, mutta ei lainkaan niin, kuin kuvittelisi, esiintymä on pienen puron varressa kuusimetsässä, eikä hieman sivummalla, missä olisi laajaa Viralanjärven rantamaisemaa otollisine kasvupaikkoineen. Hattulan esiintymä on Sattulan kylän mailla, lähellä vanhaa kolmostietä. Se esiintymä sopisi olemaan Lehijärven vanhan rannan muisto.

Omat saarneni ovat kotoisin Kanta-Hämeestä. Suurin tulee Hattulan Suontakaa, puutarhan haravointitähteiden kaatopaikasta metsikössä, josta pelastin sen vaaksan mittaisena kaksikymmentä vuotta sitten. Vanajaveden rantoja sillä tienoin katsellessani ei ollut nähtävillä muita saarnia kuin kartanon puutarhan. Istutin taimen juuri syntyneeseen kasvupaikkaan, autotallin luiskaan lujittamaan siinä maata, mutta myös siksi, että näkisin sen aamuisin ikkunasta, samasta paikasta olevan metsälehmuksen Tilia cordata taimen kanssa lähekkäin. Nyt tämä puu on lähes kymmenmetrinen ja hyvinvoiva. Muut saarnet ovat Hattulan Retulansaaresta, jossa retkeilin eräänä keväänä, ja suuri saarni oli tiputellut hedelmiään, kuin vaahteran lenninsiipiä nekin, ja säilöin muutaman nenäliinan kulmaan taskuuni. Retulansaaressa on rannoilla paikoin hyvin taaja saarnipensaikko, se on saanut siellä oivan kasvualustan kosteassa rantametsikössä. Vanhimmat puut ovat asutuksen yhteydessä. Tuomani siemenet itivät hyvin, ja sain useampiakin taimia, niistä yksi, entisellä mansikkamaalla kasvava on ehtinyt parimetriseksi, muut selvästi matalampia, varmaan johtuen istutuspaikan kuivuudesta. Myös jäniksille taimet maistuvat, joten ne on pitänyt talveksi verkottaa.

Onnenpensaan kasvupaikka autotallin nurkalla saa mahtavat lumimassat päälleen talvella aurauslumista, mutta lumen yläpuolella oleva latvus kasvaa myös ilman pakkasvaurioita.

 Saarnen suku on Oleaceae, siis öljypuukasvi! Meillä siihen heimoon kuuluvia kasveja on vain vähän, nekin tuontitavaraa. Yleisin taitaa olla syreenien Syringa laaja suku, mutta esim. onnenpensas Forsythia kuuluu siihen myös, samoin Jasminum-köynnös, johon tutustuin viime keväänä hyvin vierailumatkallani USA:ssa, kun nukuin huoneessa, jonka ikkunan alla oli tuon köynnöksen kasvupaikka. Onneksi se kukkikin juuri tuolloin! Jasmiini on hajuvesiteollisuuden eräs lähdekasvi. Syringat ovat saaneet oman postauksensa.

Jasmiiniköynnös kukkii huhtikuun alussa Washingtonissa.

 Saarnia kasvaa luontaisesti Euroopassa vain muutama, tämän lehtosaarnen lisäksi toinen on mannasaarni Fraxinus ornus, jota pidetään hyötykasvina mm. Sisiliassa siitä saatavan mahlan eli mannan takia. En tosin tiedä, liittyykö tämä manna siihen asiaan, joka ilmenee Mooseksen johtaman heimon ruokajuhlana heidän vaelluksellaan pois Egyptistä. Paljon mahdollista. Voihan olla, että ruoka on tullut jostakin muusta, mutta asiasta kirjoittaneella on ollut tietoa vain tästä puusta.

Lounais-Aasiassa on vielä kapealehtisaarni F. angustifolia. Nämä kaikki kasvavat myös Pohjois-Amerikassa, jossa on runsaasti myös muita lajeja. Itäpuolella manteretta on 6 lajia, mm. musta (F. nigra)-, puna(F. pennsylvanica)- ja valkosaarni (F. americana).  Länsipuolella kasvaa 13 lajia, osa pieniä, pensasmaisia. Kaikkiaan saarnia on 65-70 lajia, , Itä-Aasiassa niistä 21, mm. kiinankukkasaarni F. mariesii.

Öljypuuheimossa on n. 25 sukua, ja lajeja n. 500.  Varsinainen nimen antaja öljypuu Olea europaea, kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin hyötykasveihin kahdellakin tapaa: sitä on hoidettu jo esihistoriallisella ajalla, ja toisaalta puut kasvavat paikallaan hyvin pitkään, jopa 1500 vuotta. Puuta lisätään juurivesoista ja taivukkaista tai kasvattamalla siemenistä perusrunkoja, johon halutusta puusta siirretään silmuja, joten nykyistenkin puiden esi-isät ovat olleet olemassa jo kauan. Puun tuottamat marjat ovat oliiveja, jos ne korjataan raakoina, saadaan vihreät oliivit, jos kypsinä, saadaan mustat oliivit. Oliivit ovat ns. lopputuotteita, sillä niitä käsitellään kivet poistamalla ja täyttämällä, marinoimalla ym. tavoin säilömällä.

Kypsien oliivien sisältämä öljy on kuitenkin kaikkein tavoitelluin tuote, sitä saadaan  miljoonia tonneja vuodessa, sillä öljypuuviljelmiä on kaikkialla ns. välimerenilmaston alueilla. Nyt kun käytössä on niin monia muitakin öljyä antavia kasveja, mm. ruohovartiset rypsi, rapsi, auringonkukka, soija jne, öljyn hinta on halvempi, joten suuritöisiä öljypuuviljelmiä perustetaan vähemmän kuin ennen. Ne ovat kuitenkin maisemallisesti merkittävä tekijä lukuisilla seuduilla.

Mukavaa kukkajuhannusta!

Haeskelin seitsemää sorttia kukkia juhannusaaton elämää juhlistamaan, mutta en sitten taittanut yhtään, kuvasin vain. Tulikin seitsemän kertotaululla. Pääsette mukaan tähän iloon! Alkupaloiksi lipputangon penkistä metrisiksi venähtäneet ruskoliljat Lilium bulbiferum, joita täällä ei istuteta, ne hakevat paikkansa ja keltapäivänliljat Hemerocallis flava.

Pation ruukuissa vanhaan tapaan punalehtistä kesäbegoniaa, samettikukkia ja petunioita. Taaimmaisessa ruukussa on jo kaksi talvea yli elänyt verenpisarakin. Ukonkellot eivät tänään vielä ole auki.

Tontin alakulman kukkapenkissä punaisuudessa kilpailevat verikurjenpolvimättäät Geranium sanguineum ja valamonruusu Rosa Splendens 'Valamo'. Molemmilla on levittäytyvä kasvutyyli.

Talon länsiseinustan ilta-auringossa keltakukkaisen kesämaitiaisen Leontodon hispidus vapaata etenemistä, nyt on edetty punalehtisen Diabolo- heisiangervon Physocarpus opulifolius varjoon, jonne myös juhannusruusu on alkanut lähettää tunnustelijoitaan.

Kriikunain suojissa rotkolemmikkien lehdet ovat jo jääneet taka-alalle, kun keskellä on alkanut kukkia perhosangervo Gillenia trifoliata ja etualalla loistokurjenpolvet, Agrimarketin taimivalikoimista hankitut Geranium x magnificum. Ukonhatut Aconitum, jotka peruja Elsan ajoilta, sentään vielä alkukasvussaan, saapa nähdä, miten korkeita niistä tulee, kun nyt ollaan jo yli metrissä.

Maantiellä kulkijoiden iloksi on alkanut myös suomentattarin Reynoutria x weyrichii massa kukkia. Sen kurissapitäminen onnistuu vain ahkeralla ruohonleikkuulla. Korkeutta on n. 1,5m, vaikka kasvupaikka on pääosin hiekkaa.

Pihakadun varresta löytyi sijansa etsinyt hempeänpunainen akileija Aquilegia vulgaris, niiden kukinta parhaimmillaan. Alakuvan ns. taimimaassa kukkivat myös akileijat, tähän on tullut violettia ja valkoista lisäksi. Tummanpunaisiakin löytyy, ja yli kymmenen vuotta sitten tehdystä amerikkalaissiementen kylvöstä on tontilla isokukkaisia sinisiä ja sinivalkoisia. Akileijain ohella tuossa paikassa on runsaasti mm. varsankelloa Campanula trachelium.