sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Bergeniat ja muu Saxifragaceae

Talon nurkalla oleva hellan hautausmaa sai aikoinaan sen verran multaa vierelleen, että siihen sopi panna muutama rivi Bergenia cordifoliaa, jota silloin, ja vieläkin on enemmistö vuorenkilvistäni. Päälle istutin muutaman kotkansiiven Matteuccia struthiopteris, koska ne ovat yleisesti hautausmaiden kasveja, mutta joukkoon on levinnyt tästä ympäristöstä luontaisesti hiirenporrasta ja kivikonalvejuurta. Vuorenkilpien kukinta on loppunut ja kukkavarret taiteltu.
Tehdessäni blogia jasmikkeista huomasin, että Hydrangeaceae-heimo on niin läheistä sukua rikkokasveille, että ne on joskus sisällytetty samaan rikkokasvien Saxifragaceae heimoon. Silloin oli tehtävä selvä päätös ja tämä blogi on siitä seurausta. Rikkokasveja, olkaa hyvä!

Lipputangon penkin kuivimmassa päässä on muutama herttavuorenkilpi kukalla, kuva on toukokuun lopusta.
Bergeniat eli vuorenkilvet ovat ikisuosikkejani, nehän säilyttävät vihreytensä läpi vuoden, on kuin sen takia oltaisiin parempien ilmastojen alueella! Tuleehan niillekin kyllä ruskan tapaista punareunaisuutta, mutta pääasiassa se johtuu kuivista ja paisteisista kasvuoloista, varjossa kasvavat jäävät vihreiksi. Alun perin tontillani oli vain herttavuorenkilpeä Bergenia cordifolia, sitä olivat vanhempani naapuristosta hankkineet.

Tässäkin suurin osa on herttavuorenkilpeä.
Käydessäni 1970-luvun alkupuolella Hyvinkään Mutilan tätilässä, sain mukaani muutaman verson tuota toista, soikkovuorenkilpeä Bergenia crassifolia, joka seurasi pienenä alkuna Turenginkodistani tänne myöhemmin. Tämä jälkimmäinen on parempi haaromaan, joten sitä voi monistaa hyvällä tuloksella, ja kasvutavaltaan se on pystympi, joten siitä on tullut suosikkini. Vielä menee aikaa, että siitä tulee yleisempi kuin hertasta!

Tässä sekakasvustossa etualalla on soikkovuorenkilpiä, hertat näkyvät hyvin, kun niiden viimevuotiset lehdet ovat vaaleampia ja reikäisiä lumien linkoamiskivien jäljiltä. Yleensä taittelen vanhat lehdet pois, jos ne rupeavat häiritsemään esteettistä silmää, muuten saavat jäädä tyvelle, koska ne estävät rikkakasvustoja.
Soikkovuorenkilven lehdet ovat ilmeisesti väkevämmät, koska jotkut lehdensyöjätkin ovat alkaneet tehdä isohkoja reikiä nimenomaan herttavuorenkilpien lehtiin. Kyse ei ole etanoista, arvelen joitain kovakuoriaisia, koska toukkia ei näy missään. Kun tällä tontilla on vain niukasti tasamaata, on aina vastassa ongelmia tuottava rinteenkohta, joka aika usein on saanut vuorenkilvet kantaakseen. Niitä voi istuttaa jopa vuohenputkijuurien vaivaamaan kohtaankin, muutaman vuoden kitkemisellä vuorenkilvet voittavat.

Muutaman vuoden takaista jaloangervon loistoa lipputangon penkissä. Syreeniaidan poisto oli niille mieleen! Sinä vuonna kasvatin myös astereita.
Rikkokasvien sukuun kuuluu tonttini kasveista moni, niitä ovat vuorenkilpien lisäksi Astilbe, Rodgersia, Heuchera ja Tiarella.

Autotallin kuivassa kupeessa jaksaa vanhin Rodgersiani aina vaan hyvin!

Ylämäen uuden penkin Rodgersia, onkos tämä nyt sitten sormi?
 Rodgersiat ovat uusia hankintoja, kaikki muutaman vuoden takaa. Arvelin ostaneeni sormivaleangervoa Rodgersia aesculifolia, mutta taitaa tuo vanhin kuitenkin olla R. podophylla eli liuskavaleangervo, kun olen katsellut nettikuvien tarjontaa.

Tällä valeangervolla on ainakin ihan erilainen lehtityyli kuin aiemmin hankituilla, liekö se nyt sitten sulkavaleangervo eli Rodgersia pinnata? Ostin sen Agrimarketista viime syksynä.

Uusin lapsonen istutettiin viime syksynä, liuskavaleangervo kai siitä on tulossa.
(Töyhtöangervot Aruncus kuuluvat sen sijaan läheiseen Rosaceae-heimoon, ei sitä heti uskoisi.) Angervokasveista Astilbe x arendsii eli jaloangervot ovat näistä muista suvuista vanhimmat, äitini perua, hänellä oli muutamia tummanroosan värisin kukinnoin kukkivia kasveja lipputangon penkissä. Ne alkoivat voida vuosien mittaan huonommin, kunnes luin, että kasvia tulee nuorentaa jakamalla. Siinä olikin työtä ihan kirveelle, sillä kasvilla on tosi kova puinen kanto, josta ilmaversot keväällä hitaasti ilmaantuvat. Tein noista kasveista jokaisesta muutaman uuden yksilön, osa matkusti sisareni silloiselle rantatontille, osa jäi vanhoille sijoilleen.

Näin heinäkuun alussa jaloangervot ovat vasta pienellä nupulla. Niiden kukintaa saa odotella ainakin pari viikkoa. Kuva on huoltotien penkistä. Sormustinkukan taustalla korkea kasvi on preeria-angervoa (ruusukasvien heimoa).
 Jakamista on  jatkettu parikin muuta kertaa, osa tuloksista nyt huoltotienpenkin savisimmassa kohdassa, jossa voivat hyvin. Osa on vielä taimimaassa vaurastumassa. Olin aiemmin hankkinut pari valkokukkaista näiden punaisten seuraksi, niitäkin on jaettu, mutta lienevätkö menneet toisten penkkeihin ilahduttamaan, kun montaa ei täältä löydy.

Muutamia tiarellan lehtiä tuossa harjaneilikan tyvellä ylämäen uudessa penkissä. Perheniemestä tulleet salkoruusut vasemmalla, talvehtivat hyvin, mutta lehtien alapinta on täynnään perhosen munintaryppäitä, saapa nähdä mitä lehdistä on jäljellä hetken päästä.
 Keijunkukat Heuchera eivät näytä kuuluvan minun viljelytyyliini, olen hankkinut niitä useampaan otteeseen ja aina todennut niiden häipyvän jonnekin unhoon. Kenties niiden paikka olisi matalampi, ja vähemmän kilpailijoita sisältävä istutus. Saapa nähdä, miten onnistuu tiarella Tiarella cordifolia. Sain sen alkuja muutama vuosi sitten Nastolan tuttavaltani, ja osa on vielä alkusijoillaan taimimaassa, osa on istutettu pariinkin kohtaan leviämään. Pelkään, että niillä on keijunkukkain kohtalo, mutta muistan kyllä sen kasvaneen aivan valtoimenaan puutarhan pohjalla kotipaikassaan. Jos se jäisi meillekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti