Heinäaikaan

Tästä koirien muistopenkin läheltä olen ajanut ruohon pari kertaa kesäkuun puolella, kun se jäi edellisvuonna kokonaan hoitamatta. Kuvan keskellä on korkkipihta Abies lasiocarpa var. arizonica, joka on lykännyt korkeutta melkein metrin, kun poistin siitä ison kilpalatvan. Harvahan tuo nyt on, mutta ei ainakaan varjosta...

Puutarhan niittämättömissä kohdissa heinäntähkät heiluvat paikoin metrin korkeudessa. Niiltä kohdilta ei juuri kuljeta, voisivat punkitkin olla asemissa. Olen ajanut noin metrisen käytävän moneen kohtaan, että pääsemme koiran kanssa kiertelemään. Kesä tuoksuu. Yhdessä kulmassa kasvaa ahomansikoita, mutta kun karja puuttuu, lannoitteita ei ole tarpeeksi isojen marjojen valmistumiseksi.

Huvimaja-kirsikka (Prunus cerasus-lajike) istutettiin syksyllä 2014, ja se kukki viime vuonna ensimmäisen kerran, vaatimattomasti. Silloin en kuitenkaan löytänyt yhtään marjaa. Nyt tänä kesänä kukinta oli parempaa ja näyttää, vaikkei ole ollut pölyttäjäpuuta vieressä, että marjoja kuitenkin kehittyy. Ovat niin piilossa, että saa kovasti etsiä, ennenkuin löytyy. Istutin tämän sillä lailla rinnerapun viereen, ettei heti tarvitse tikkaita hakea, kun voi nousta rapun askelmia.

Heinäkuu on tulossa puoleen väliin ja on juuri ohitettu Hermanni 12 07 ja Heinä-Maija 13 07, jotka olivat ennen vanhaan heinänteon alkamisen tärkeitä merkkipäiviä. Korsi oli sen verran vahvistunut, ettei enää tarttunut kuivuessa kiinni naapureihinsa ja oli suotuisaa, laittoipa sen sitten seipäälle tai aidoille kuivumaan. No nykyisin on ihan eri aika, heinä kuivuu pellolla luokona jonkin aikaa, ja sen jälkeen tulee paalain keräämään heinät paketeiksi. Tai voidaan myös säilöä tuorerehuna, jolloin sama pelto korjataan kesän mittaan sateista riippuen jopa kolmekin kertaa, aina, kun heinä on ylennyt sopivaan korjuukorkeuteen. Viljelykasvitkin ovat muuttuneet, timotei-puna-apila on enää muistoa, tilalla mm. ruokonataa, joka versoo helpommin.

Olen itse tuota seiväsajan kansaa, nuoruudessani heinänteko alkoi, kun seipäiden kasa ja nappulakassi raahattiin heinäpellon laitaan. Raskas niitto viikatteella sai vauhtia, kun oli hiomakivi samanaikaisesti taskussa ja pellolta oli muuna aikana poistettu hankalat ja yllättävät salakivet, joihin viikate saattaisi karahtaa. Se oli miesten hommia. Jos oli isompi pelto korjattavana, oli niittokone töissä. (Meidän pellot olivat niin vähäiset, ettei ollut omaa konetta, ei edes heppaakaan sen kuljettamiseen, joten pianhan lehmitalous päättyi ja heinänteko sammahti sen myötä.) Naispuoliset käyttivät haravaa ja ehkä laittoivat heiniä seipäille. Siihen tarvittiin paljon väkeä, joten talot putkahtivat täyteen kesävieraina heinätalkoille.

Alapellon kolmiopenkki paljasti aamulla salaisuutensa takaa päin katseltuna, nimittäin olihan vielä ritarinkannusten Delphinium cultorum puhtia jäljellä. Ne ovat kasvaneet pitkälti toista kymmentä vuotta kultatuijan vieressä. Tuija on hankittu Viron reisulla 2002, silloin muotoilin penkkiä uudelleen. Etualan vihreys taas kertoo, että idänkanukka on lähettänyt uuden versopolven ilmoille, joten sekä kanukka, että joka paikkaan ehtivät kriikunan juurivesat täytyy etsiskellä saksien hampaisiin, kunhan ilmat jäähtyvät töille sopiviksi.

Viime talvi oli aivan erilainen muihin verraten, kun elettiin melkein lumetonta aikaa, Nyt onkin seurailtu kesän mittaan, mitä sellainen aiheutti kesän kasvulle. Kesäaika on kuitenkin sujunut aika lailla entiseen malliin. Kuivuushan tuli aika pian vaivaksi, kun kesäkuun lämpökausi alkoi paahtaa täydellä teholla, ei ollut lumen sulamisesta syntynyttä hyvää peruskosteutta. Hellejakso päättyi kuitenkin odotettua nopeammin, on saatu sateita aina tuolloin tällöin, joten kasvillisuus on joka paikassa vihreää ja kaunista.

Kuva on juhannuksen alusviikolta, jolloin ylämäen kuivassa penkissä ollut idänunikkokin Papaver orientale alkoi kukkia. Ei se ennen ole saanut näin montaa kukkaa aikaiseksi.

Kesäkuun alussa alkoivat liilat pihasyreenit kukkia. Kuva on 10 06 maantienvarren aidanteesta.

Lämmin talvi sai aikaan pihasyreeneille uskomattoman runsaan kukkameren, ruusut ovat kukkineet myös komeasti. Perennaosastossa melkein kaikilla kohteilla on ollut hyvä kukka-aika, vain jalopähkämön alku on hieman vaatimaton. Ainoat puutteet, joita olen havainnut, ovat pionien aika heikko kukinta ja likusterisyreenin kukkavaihe jäi kokonaan pois. Joku tuttavista kyllä mainitsi, että heillä pionit voivat hyvin ja kukkivat runsaasti. Meidän hiekkamaassa se oli vähän eri asia, jos olisi saviainesta enemmän, niin tilanne voisi olla toinen.

Neidonruusun sukulainen Rosa Alba Maxima parkkipaikan laidassa innostui komeaan kukintaan, kuva on juhannuksen jälkeiseltä viikolta.

Neilikkaruusu teki tänä vuonna paljon kukkia ollakseen puu alla kasvava, yli viisikymmentä yhtä aikaa auki ja paljon nuppuja vielä lisäksi. Korkeuttakin on yli metrin.

Olen hankkinut jo ennen juhannusta piharuukkuihin loppukesän asukkaat, kun taimikauppa alkaa pian muuttua eiooksi. Juhannuksen jälkeen on orvokki vaihtunut samettikukiksi ja kesäbegonioiksi. Eilen istutin viimeisenä köynnöskrasseja, joiden taimikasvatus hieman viivästyi, kun olin pannut keväällä tuliaisiksi saamani siemenpussin liian hyvään talteen ja unohtanut sen. Nyt olivat taimet kuitenkin kehkeytyneet ja istutettavissa.

Viime vuonna meillä oli talon alanurkalla mahtava yllätys, kun siinä hiekalla alkoi kasvaa parissa kohdin melkein neliömetrinen tiheä mäkiarho Arenaria serpyllifolia -kasvusto. Niiden siementen on täytynyt tulla tontille elokuussa 2018, kun sähköyhtiön linjanraivausauto tuli ottamaan paria isoa puuta matalaksi. 

Ennen meillä ei ole ollut tätä kasvia koskaan. Mielestäni kasvustot ovat sen auton tukijalkojen paikoituskohdalla, eli muistoa jostain muualta saman työn tarpeiden paikasta. Tukien alle oli pantu työvaiheessa melkein metrinen vaneri- tms levy lujitteeksi. Tänä vuonna näiden kasvustojen kohta on edelleen aika hyvin hiekalla, mutta näitä yksivuotisia ja tulitikun mittaisia hentoja kasveja on ilmaantunut vain aniharva, alle 10 kpl, kun niiden luku oli useita satoja viime vuonna. Ei siis onnistunut siementuotto, tai oli heikko paikka talvehtimiselle?

Kesään on päästy

Puolivälissä toukokuuta alkoi näiden ruukkujen kukka-aika!

Harvinaisen pitkä kevätkausi on saatettu loppuun, kun koivujen lehdet ovat täysikokoiset. Koko huhtikuu ja osin toukokuukin meni raivauksissa, ja sain vihoviimein sen autotallin seinustan pihajasmikkeen kantokasan väännetyksi pois. Muutama muukin kanto sai kyytiä, ja varsinkin ylämäen ruusu- ym. pensaiden kantovesojen raivaukset, kun puiden kaadosta tulleet klapipinot vaativat tiloja itselleen.

Kesän alkua odotettiin ja siihen meni kyllä aikaa, sillä toukokuu sattuikin osumaan tavallista viileämmäksi, ja koko kuukauden saikin sitten varrota!  Mitään erityisen lämmintä ei ole kesäkuun puolelle tultuakaan, lisäksi on ollut melko kuivia ilmoja. Hiirenkorvavaiheessa oltiin vielä 20 05 vaiheilla. Toinen kesän merkki on lämpötilojen päätyminen yli 10 asteen. Päivällä siihen on jo muutaman viikon selvitty, mutta yöaika on harvoin edes lähennellyt  tuota. Viime yönäkin oltiin +6 C asteen tuntumassa. Vaahtera ja tuomi alkoivat kukkia vasta toukokuun puolivälin maissa.

Kuva on 29 05 2020 alueesta, jossa olen viettänyt aika paljon aikaa keväällä raivatessa. Koivuissa on lähes täysi lehti. Kaadettujen tuomien ja pihlajien vesoja on saanut poistaa jo toisen kerran. Koko kalteva rinne ja sen tyvi on puolestaan kriikunanvesojen leikkaamista vaativaa. Yritän saada kriikunan tästä poistetuksi, se on ollut alunperinkin liian taajassa, jonka takia talvisin syntyy yhtä oksavyyhtiä, kun lumi painaa, eivätkä oksat oikene. Rinne on oksa- ja heinäkompostin laitaa, joten se kasvaa koko ajan rehevästi, ja kriikunankorjuu siinä on ollut perin hankalaa. Kukkamaaksi kelpaa.

Maat olivat pitkään vaaleanruskean kuloheinän vallitsemia. Ruoho on alkanut kasvaa näkyväksi reilu viikko sitten, joten koirasta on löytynyt jo ensimmäinen punkki kulmakarvaa koristamasta. Toki vuohenputkea on päässyt kitkemään jo toista viikkoa. Muuttolinnut palaavat vähitellen, rastas-aikaa on vietetty tavallista kauemmin, mutta tänään jo kuulin pensaskertun ääntä. Kertut ovat hyönteissyöjiä, joten niiden ruokaa eli lähinnä erilaisia sääskiä on alkanut esiintyä toukokuun lähetessä päätöstään.

Alatien varren kukkapenkki 26 05 2020. Edellisvuotinen sipulikasvien istutus on vielä parhaassa kunnossaan, edellisiltana aukeni myös vuohenjuuri siiinä oikealla. Marjapensaiden lehdet ovat vielä aika pieniä, mutta kukinta niissä on meneillään.

Scillojen, kevättähtien ja pikkukäenrieskojen aikaa saatiin katsella useamman viikon, vasta toukokuun loppupuolella oli kelta- ja valkovuokkojen aika. Viime viikon lopulla kääntyi maanpinnan koristevastuu kevätesikkojen, puistolemmikkien ja jalokiurunkannusten tehtäväksi, nyt ollaan siinä vaiheessa. Yksi yksinäinen vuorikaunokki on avannut ylämäellä kukkansa, niiden paras aika on vielä ehkä viikon päässä, vaikka varret ovat lähes täysikokoiset. Monena vuonna olen päässyt kuvaamaan jo pionien loistoa, mutta ei nyt.

Marjatarhan puutarhaa. Keltainen on kevätesikkoa.

Täyteen lehteen päässeitä eivät ole vieläkään tammet tai saarni, pihasyreenin lehtikin on vielä vajaakokoinen. On kuitenkin ensimmäinen lilan syreeniaidan kukinnan päivä, ja samaan kilpailuun ehti mukaan Pentti-hevoskastanjakin, aivan yhtä aikaa olivat sunnuntaina ensimmäiset vähät kukat auki. Ehkä ensi viikolla voidaan nähdä pihlajien ja vienokirsikan kukintaa.

Pihasyreeni talon toisen kerroksen ikkunasta, kuvattu tänään 02 06 2020, kun aika monta kukkaa on auki.

Hevoskastanjan kynttilälyhdyt ovat tulleet näkyville 31.05 2020. 

Sentään on uutuuksiakin! Jo aikuisikään ehtinyt Kuntalan punaluumu ei ollut vielä kukkinut kertaakaan aiemmin, joten suunnittelin puun kaatamista ja tilalle jotain muuta. Kuinka ollakaan, pari kolme päivää sitten silmiin osui ihan epäuskottavalta tuntuva näky, puussa oli valkoisia kukkia latvassa, alemmissa parissa oksassa vielä nuppuvaiheessa. Myös 6 vuotta sitten istutettu Huvimaja- kirsikka on kukkinut runsaana reilun viikon.

Huvimaja-kirsikka kukkii etualalla 29.05 2020, takavasemmalla erottuu huonosti se punaluumu 

Istuttelin ylämäelle toukokuun viimeisellä viikolla pari uutta rodoa, kun siellä oli puunkaatojen takia nyt mahdollista miettiä alueen kasvillisuuteen muutoksia. Ne tulivat saamaan sijansa koiranheisipuun kahta puolta. Ulompi, Mustilan risteytys marjatanalppiruusu P.M.A. Tigerstedt onkin jo avannut nuppunsa valkoiseen loistoon, toinen samasta ryhmästä, Haaga on vielä punertavan nupun vaiheessa. Niiden lähelle siirsin ruukussa muutaman vuoden kasvaneen jalokuusen Abies taimen, jonka vuosiverso kasvoi viime vuonna n. 20 cm. Se saattaa olla sachalinensis, mutta kasvakoon nyt vielä vähän, että saadaan tutkittavaa. Ilmeisesti jo pärjäilee oikeassa kasvupaikassaan. Vettahän näille on saanut kanniskella, sillä kunnon sateita ei ole saatu lainkaan. Toki toukokuun puolivälissä pari rännisaavia täyttyi autotallin kulmilla.

Kuva on ennen viikonloppua otettu.

Istutin myös talon vieren pation laitaan keltakukkaisen atsalean, joka on saanut kauppanimen Onnimanni. Sekin on Mustilan tuottama, ja kuuluu FinE- taimikantaan. Ennestään meillä ei olekaan yhtään sitä lajiryhmää. Sen viereen istutin pari vuotta ruukussa ja talvikellarissa aikaa viettäneen jalohortensian.

Atsaleaistutus ei ole tuosta viikossa juuri mihinkään muuttunut. Poistin tästä vuorenkilpien kasvustot ja lisäksi saha korjasi vuorimännyn, joka ei sitten lopuksi niin kääpiöinen ollutkaan...

Muita viime viikon istutuksia on myös pari vuotta talvikellarissa asunut valkosade Wisteria sinensis alba, joka on alkanut kasvattaa silmujaan pulleammiksi makuuhuoneen ikkunasta katsottavassa paikassa kivikoivun varaan joskus tukea ottavaksi. Sehän on puuvartinen liaani, siinä lintujen ruokapaikan tienoilla maa pysyy kuohkeana. Viereensä sai meripihkan värisiä lehtiä tekevän taimen, sekin vielä Mustilasta, nimittäin heisiangervo Physocarpus opulifolius Amber Jubilee.

Valkosade noin metrin korkeudelta, josta se haaroo.

Heisiangervo Amber Jubilee on vasta 30 cm korkuinen.

Marjatarhassa on uusi sipulikasvien penkki, johon istuttelin loppusyksystä käteen tarttuneen keltaisten sipulikasvien pussillisen. Siihen näyttää kasvaneen yksinkertaisia vaaleankeltaisia tulppaaneja ja kahdenlaisia tasetteja, niitä ei ennestään ollutkaan. Nekin avautuivat viimein, ja ovat tällä hetkellä parhaimmillaan. Keltainen lienee tasettilajike Aureum, toinen on valkoinen ja torveltaan hyvin vaaleankeltainen, se ilmeisesti on perusmuotoinen tasetti.

Sisätiloissa on ollut iloa vajaan kolmisen viikkoa kukkineista mustanmerenruusuista, joita laitoin kasvamaan maaliskuussa. Kaikki säilyneet mukulat tuottivat violettikukkaisia. Se valkoinen vaihtoehto oli kyllästynyt minun hoidossa, mukuloita ei löytynyt yhtään istutusvaiheessa. Kokeilin myös ihan uutta kasvia pistokkaaksi, nimittäin ruusubegoniaa, ja hyvinhän siinä kävi. Kaksi ruukullista on uutta polvea tulossa, ja se emoyksilökin intoutui kasvamaan lisää ja aloitti kukinnan yhdellä pienemmistä sivuhaaroista, joka jäi katkaisematta taimitehtailussa.

Päivittäiset työrytmit ovat hieman kehittymättömät vielä. Nythän on pitänyt ikäihmisten karanteenin takia siirtää ostosreisut varhaisille tunneille, joko klo 6 tai klo 7 alkaen, joita aikoja kaupat ovat tarjonneet. Päivällä taas on ollut liian paljon UV-säteilyä tarjolla, joten päivä on mennyt sisäaskareissa ja etsimässä päivälevon paikkaa, kun yö jää lyhyeksi. Parhaat työhetket jäävät iltaan, tontille ei osu kuuden jälkeen paljonkaan suoraa säteilyä. Vähemmälläkin on ehtinyt!

Maaliskuun loppua

Kevätpostaus alkakoon parhaimmalta näyttävällä rodoparilla. Ne ovat vaaleanpunaisia, aikoinaan Agri-Marketin myymälästä ostettuja muistaakseni nimellä Rhododendron Roseum Elegans. Ostin  kaksi, kun oli syyssesongin alkamisen takia tarjousmyyntiä. Tuohon keinukiven viereen rinteeseen, niin ettei aurinko suoraan paista kuin vähäisiä aikoja. Näihin tulee vaaleanpunaiset kukat, ja ovat parhaat kukkijat ja muutenkin selvästi meille sopivimmat.

Pihan kanervaruukut saavat pikkunarsisseista hieman lämpöä. Parin vuoden ajan niissä on kasvanut myös joulusypressejä Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii ja korkeampi kiinankataja Juniperus chinensis. Kuva alkukuusta.

On siirrytty kevätaikaan, kun juuri eilen oli kalenterissa kevätpäivän tasaus. Eletään tyypillistä kuivahkoa ja viileätä kevätaikaa, joka on ominaista ainakin huhtikuulle, mutta joskus alkaa jo maaliskuulla. Yöt menevät pakkaselle, aurinko nostaa lämmöt päivisin plussalle. Kiertelin aamusella vähän havainnekuvia tontilta, jokunen kuva on hieman vanhempi, niissä on ottopäivä merkittynä.

Ylämäen arboretumissa on itärajalla ns. Elsa-sali, josta tämä kuva on peräisin. Ollaan ihan syvän rajaojan tuntumassa, ja siinä on meidän tontin ainoa mustikan kasvupaikka. Pohjalla on kookkaita kiviä. Mustikoiden seuraksi on muutaman viime vuoden aikana tullut useampi sinivuokko, niitä on tässä puolen kymmentä. Kapea risu, joka kasvaa vasemmassa laidassa on likusterisyreenin juurivesa. Toinen on hieman enemmän vasemmalla, alkuperäinen kasvi päätti pari vuotta sitten kuivua pois.

Ensimmäiset scillat kurkkivat talon länsiseinämän raosta, siinä ne ovat aina saamassa lämpimän iltapäiväauringon, joka varmaan varastoituu tiiliseinäänkin osittain.

Oman tontin näsiä ei vielä kuki. Hädin tuskin sitä kuvan keskellä erottaa, kun varsi on niin kuihtuneen haavanlehden laatua.. Vieressä kurkistaa tummavartinen luonnonmarja lehtopunaherukka, jonka kantaa on kylällä enemmältikin, varsinkin mm. Urajärven rannan tuntumassa. Meidän arboretumissa sitä on itsestään levinneenä muutamia yksilöitä. Sillä on paljon pienemmät marjat kuin puutarhan viljelykasveilla, jotka ovat peräisin 1950-luvulta, mutta mistä taimet on hankittu, ei ole tietoa. Epäilisin, että jostain naapurin puutarhasta olisi haettu oksia juurrutettavaksi, siinä vanhempani olivat taitavia.

Eletään outoa ja hieman pelottavaa aikaa, kun maapalloa vaivaa nyt pandemia, koronaviruksen aiheuttama hengitystietulehdus, joka on raisu tauti nopeassa tarttuvuudessa. Varsinkin huonompikuntoisen väestön ja ikäihmisten ei aina onnistu siitä toipumaan. Kansalaisillemme on muutama päivä sitten asetettu poikkeustila, jota nimitetään valmiustilaksi. Se kieltää väenkokoukset yli 10 hengen ryhminä, ja maan rajat on nyt henkilöliikenteeltä suljettu. Suuri määrä väkeä on ollut ulkomailla, heillä on palaamisongelmia, jos eivät viime viikolla tulleet. Varsinkin Etelä-Eurooppa on suosittu talvioleilun paikka, siellä tauti jyllää enemmän kuin muissa maissa. Oletetaan, että tämä tilanne tulee kestämään vähintään kuukausia. Ja lähimmät muut maat meidän kanssa vähintään samassa jamassa, ellei pahemmassa.

Teresanruusun loistavanpunaiset varret alatien varressa.

Meidän tontin ensimmäinen krookuksen alku on tullut esille, se kasvaa parkkipaikan laidalla Elsa-kuusen alla.

Tosin tänään on ollut ulkoilussa tekemistä, kun melko reipas kylmä pohjatuuli on puhkunut maisemissa. Lämpötila on hädin tuskin noussut yli nollan. Ulkoilut jäävät lyhyen puoleisiksi, jos ei ole jotain erityistä tekemistä. Mutta kun ei ole lunta, niin tekemistä on kyllä nähtävissä! Kiertelen koiran kanssa ruskeita heinikkopolkuja katselemassa kriikunan vesoja ja pensaiden kuntoa. Toisella kertaa sitten voimasakset mukana ja ehkä sitä seuraavalla reisulla jo risunippu kainalossa haketuspaikalle. Tuulen pudottamia isompia oksiakin aina löytää. Saisivat tietysti ne oksat jäädä paikoilleen lahoamaan, jos olisi isompi alue kuljettavana, mutta kun kesällä pitää ajaa leikkurilla käytäviä, niin vaistomaisesti ainakin niiltä kohdin siivoaa maaston sille työlle valmiiksi.

Kuusten takaiset maat olivat kaadon kohteina, ja tietysti piti korjuun tekniikan takia ottaa pois kaikki ne, jotka olivat ns. verhopuita, koska pienellä alueella kaato ja liikkuminen on vaivalloista, kun piti varoa jätettäviä taimia.Takimmaiset isot puut ovat jo naapurin puolella.

Meillähän oli kuun vaihteessa muutaman vuoden harkinnassa ollut isojen koivujen ja haapojen poisto arboretumissa, ei tosin muualla kuin itäreunassa. Se on geologisesti muinaisen järvivaiheen tekemää rantarinnettä, joka syntyi vielä niin nopeasti, että savia ei ehtinyt kerrostua tähän kohtaan ollenkaan. (Maantien länsipuolella olevilla pelloilla (lähinnä Haapaniemen tontilla) kivikovaa vaaleaa järvisavea sen sijaan löytyi, ne peltosarat olivat meillä ennen seurakunnalta vuokrattuna juurikas- ja muuna viljelymaana. Juurikkaan harventaja muistaa lopun ikänsä kuivan päivän savikokkareet polven alla taimirivejä kunnostaessaan.)

Virittelin kuormalavoja klapeja varten Rododendron Haagan vierelle, siitähän leikkasin alas koko papulanruusun versoston, ja nyt vielä täydensin tänä keväänä. Pensaan pohja oli nimittäin lehtokotiloiden paras piilopaikka, enemmän kuin missään meidän tontilla. Nyt pitää laittaa jotain torjunta-ainetta, etteivät liikaa innostu viipymään kuormalavojen alla. Lavojen vieressä on jäinen koivunkanto, siinä tilassa ollut jo 30 vuotta. Se oli edellisen sukupolven nuorempien lasten leikkimökin koristeeksi istutettu koivu, jolla oli 3 kaveriakin. Ne puut kaadettiin yhtaikaa, joskus ennen vuotta 1991, jolloin tehtiin autotalli.

Nyt kaadettuja puita oli syntyneiden kantojen perusteella 11 ja lisäksi puolikas siitä tuomesta, jonka kuva on tekstissä alla. Rungot palasivat pari päivää sitten klapeiksi pilkottuina tontille takaisin. Nyt riittää niiden latomista kuivumaan pinoiksi! Tällä kertaa sovimme, että myös oksat ja latvukset matkustivat muualle, koska meillä tulee haketusmateriaalia vuosittain jo aivan liian kanssa. Vuosina 2011 ja 2012, kun puusavottaa oli edellisen kerran, tuskailin pitkään ylenpalttisen oksasadon kanssa ja päätin, että toiste olen viisaampi.

Toinen sinivuokkopaikka tontilla on isonkiven maisemassa, siinä on lähinnä tuomia ja vaahteraa. Vihreitä vuokonlehtiä on kannosta etuoikealle. Puunkorjuun takia otettiin tästä tuomesta osa haaroista pois.

Haketta ei myöskään kulu määräänsä enempää. Varsinkin tänä vuonna sen huomasi, kun talvi oli niin leuto, ettei tarvinnut kuin kerta viikkoon tulia sytytellä. Kuiva hake on loistava lämmitykseen käytetyn leivinuunin pohjustusmassa, kerralla kuluu 5-10 litraa, ja saa hyvin vetävän puiden alustan, joka polttaa sitten myös alta päin puita. Aiempien maksihaketusten tuloksia laitoin aikoinaan katteeksi kuivuvien kukkapenkkien reunoihin, mutta sitä en taida tehdä toiste, kun sokerimuuraisten pesiä oli joka penkin laidassa. Nyt lisämaustetta tuovat vielä lehtokotilot, jotka osaavat ottaa piilopaikan hyvin kerkeästi.

Peittokurjenpolvi on saanut tänä talvena pitää runsaasti vihreitä lehtiä, ainutlaatuista meidän tontilla. Tavallisesti siinä kohdalla on keväisin ruskeaa muusia.

Viime keväänä klapeiksi pilkotut isommat oksatkin ovat olleet niin riittoisia, ettei muuta puuta ole tarvinnut. Maantien varren isoksi ja pullevaksi kasvanut pihasyreeniaita lähettää kohta terveisiä voimasaksien käyttäjälle! Olen sitä joskus kaventanutkin melkein puolella, mutta harventaminen on tarpeen, kun tulee lehtimassaa, joka saa sateella laihat rungot taipumaan liikaa. Kuivaa lämmitysainetta on kyllä hyvä olla varastossa, varsinkin jos eläminen kallistuu. Klapikuorma olikin kunnioitettava, varmaan kymmenisen kuutiota.

Mustanmerenruusut pääsivät multaan noin kuukausi sitten ja osa iti parin viikon päästä, joissakin se on vielä kesken. Kuva alkuviikolta.

Naapurin virikkeestä muistin tehdä myös hernekylvöksen , josta saa tuoretta vihreyttä, kun kaupassakäynti on nyt kovasti säännösteltyä. Tänä aamuna tehty istutus, liotin herneitä yön yli. 

Kun eläkeläisten kauppareissut on arvioitu mahdollisiksi tartuntapaikoiksi, niitä on pyritty minimoimaan ja sijoittamaan niin, että muuta väestöä ei olisi samaan aikaan liikkeellä, meidän keskuksessa se tarkoittaa klo 6-7 välistä aamun aikaa. Naapurin Paula muisti viikolla hernekeittoa tehdessään, että salaatin puutteeseen voi tehdä ituja, ja herneitä on nyt meilläkin kukkaruukussa tuomassa vihreyttä aamiaisleivälle.

Viikko sitten päästiin näistä pölleistä eroon, kun tuttava tuli traktoriavusteisen halkomaruuviterän kanssa ahertamaan jättikoivua polttopuiksi. Noita 30-50 cm korkuisia pöllejä tuli rungosta noin 40, ja kun pinosin, niin sain noin 4 pinokuutiota polttopuita. Pöllit tehtiin kyllä jo 2018 vuoden loppupuolella, mutta olivat hankalasti työstettäviä. Nyt on enää muistot jäljellä tässä rinteessä. Kuva viikko sitten 13 03.

Koivupöllien loppuasema... Kuva torstaina 19 03.

Vaihteeksi leutoa vuoden alkua

Kuva on otettu 11 02 2020 klo 16.30 maissa. Auringon punaiset säteet pilvien lomitse antavat viimeisen värin ennen hämärää.

Tämä vuoden alku pääsee ennätysten kirjoihin, koska tähän asti, eli melkein 1,5 kk ajan on leudon syyspuolen jatkoksi saatu myös syyskelejä muistuttava talvi. Yli kuun puolivälin ulottuva 10 päivän ennuste ei myöskään tiedä kummemmasta. Sadepyörre lämpimine ilmamassoineen seuraa vähintään kerran viikossa. Jos saadaan alkuun lunta, niin melkoisella varmuudella loppuosa kääntyy veden suuntaan ja kuluttaa pois mahdollisen kertyneen valkoisen peiton.

Saman päivän kuva ylämäen suuntaan. Kymmenen sentin viimeviikkoinen lumipeite on häipynyt lähes tyystin. Isoin viherrys on tietysti ikivihreitä vuorenkilpiä Bergenia cordifolia ja crassifolia.

Luonnonkasvit ovat talvisin lepotilassa. Lehdet ovat lakastuneet, varastoravinto siirretty varsiin, juuriin tai mukuloihin. Havupuiden kasvu loppui hyvissä ajoin kesällä eikä niiden talvea monikaan seikka järkytä. Jos maa on roudassa niiden juuristosyvyydessä, nesteet eivät kulje, ja lepoaika jatkuu. Puut saattavat auringon voimakkaasti lämmittäessä keväällä alkaa neulasista kuivua, kun eivät saa vettä juurillaan täydennykseksi. Siksi harvinaisempien pikkupuiden suojaksi on suositeltu panna silloin suojakangasta. Sen sijaan talvinen leuto sää ei paljonkaan merkitse niiden oloille.

Elsa-hopeakuusen oksiston alle sijoittunut mahonia on jokseenkin kuvan keskiosassa, seuranaan ruohovartisia kasveja. Kuva on myös 11 02. Kävin 12 02 päivännäöllä katselemassa, mitä tuo ruohovihreä on. Siinä on eniten maahumalaa Glechoma hederacea ja puistolemmikkiä Myosotis sylvatica, niittysuolaheinän Rumex acetosa melkoinen tupas keskellä alempana ja oikeassa alalaidassa on pölkkyruoho Arabis glabra. Ahomansikkaa Fragaria vesca ylempänä.

Mitään eloa ei näytä olevan rododendroneissakaan. Nehän kääntävät kovilla pakkasilla ikivihreät lehtensä suppuun alaviistoon, kosteammilla ilmoilla ne oikenevat leveämmälle. Uusin tulokkaamme mahonia Mahonia aquifolium ei sellaista esitä ainakaan vielä. Se on niin matala, että lähes peittyi syksyllä ruohoon ja pudonneisiin lehtiin, mutta parina viime viikkona sen on taas alkanut nähdä.

Ruskea maanpinta on mongolianvaahteran lehtiä. Vaikka ne tekevät kovasti hedelmiä, en ole vielä löytänyt yhtäkään tainta. Kuva on 11 02.

Parkkipaikan takana on hieman pensasistutuksia kivikon takia, niiden takana pari makedonianmäntyä Pinus peuce. Niille on ominaista aika harvat oksakiehkurat nuorena, noissa on keskimäärin 3 oksaa. Varsi pysyy talvellakin vielä vihertävänä, kun kotimainen mäntymme vaihtaa selvästi ruskeaan tai punervaan aika pian. Tällä neulaset ovat myös hennommat ja pidemmät kuin kotimaisella lajilla. Vaikka puulaji on kotoisin etelä-Euroopasta, ei sillä ole ollut mitään kasvuvaikeuksia näin pohjoisessa. Käpyjä ei noin nuorissa vielä ole näkynyt. Istutusvuonna niitä muutaman kerran kasteltiin, sen jälkeen on joskus joutunut kitkemään liian raskaita heinä- ja ruohokasveja, jotka sateilla pyrkivät taivuttamaan hentoja runkoja. Mutta sellaistahan joutuu joskus tekemään myös kotimaan taimilla istutetuissa hakkuuaukoissa, jos maa on rehevää.

Kuvasta näkyy taustalla myös alapellon aluetta, jossa on enemmän lunta, melkein viisi senttiä tällä hetkellä.

Roudan ja sulaveden suhteita tulee tarkkailtua joka kerta, kun käy autotallissa. Oven suuhun pyrkii helposti norumaan lätäkköjä sateesta ja sulavesistä. Eilenkin oli, muttei enää tänään. Valkoinen iso massa kuusen alla on auraajan jälkiä, siitä vettä tulee, jos se ei pääse maan sisään.

Routa ei ehkä ole tänä vuonna kovin syvä, sen päättelen siitä, että muutaman lämpimän puolella olevan päivän jälkeen lumesta sulaneet vesilätäköt häviävät maan sisään. Varsinkin tässä ylämäellä sen voi huomata. Maantien varressa oleva alatien suu on pidempään kostea ja allikoilla.

Alatie ja rinnepolku ovat tiukasti sammalpeitossa, ja kun olen ottanut lumet pois melkein kokonaan, sammalesta saa hyvän jarrun kulkijalle pakkaskelillä.

Tämä kuva on otettu viikkoa sitten, silloin oli hieman lumisempaa ja pikkupakkastakin. Lumet alenivat pariin senttiin ja sitten saatiin uusi sadeaalto. Alakuva on otettu 08 02, kun saatiin reipas 5-7 cm pakkaslunta peitoksi.

 Minulta näyttää jääneen parin pensaan alle monta kukkaruukkua, joissa kasvoi keväällä pienikukkaisia tete-narsisseja. Tarkoitus oli istuttaa sipulit pois ruukuistaan multaan kuten ennenkin, mutta jotenkin se unohtui, kun eivät olleet näkyvillä. Pitää nyt seurata, itääkö niistä yksikään, jos ja kun aikanaan pääsevät multaan...

Historiaa uudella tavalla

Tänä aamuna, koska on sunnuntai, nähtiin taas uusi annos ohjelmasarjassa Talot huokuvat historiaa. Se on ruotsalainen sarja ja ehdottomasti parasta antia, mitä meidän TV- ohjelmatarjonnasta voi saada. Suurin osa katsojista taitaa siihen aikaan joko kääntää kylkeä tai lapset ovat vallanneet laitteen omien ohjelmiensa seurailuun. Tunnin ohjelma esitetään klo 07.00 ja klo 8.00 välillä, joten jospa lapsoset heräisivät hieman myöhemmin? Seuraavat jaksot ovat 29.12, 05.01, 12.01 ja 19.01.

Asiantuntijat Christopher ja Erika.

Ohjelmassa esitellään kerrallaan yhden vanhan rakennuksen  ja sen omistajien vaiheita jossakin päin Ruotsia. Asia etenee kaksitasoisesti, toisaalta töissä on historioitsija Christopher O'Regan, toisaalta rakennustutkija Erika Åberg. Rakennus on usein saanut kokea omistajanvaihdoksen, ja on tarvetta muokata tiloja paremmin uusille omistajille sopiviksi. Usein tuon tunnin ohjelman aikana saadaan vieraaksi myös tilalla joskus ammoin asunut henkilö, jonka muistikuvia ja valokuvia myös pohditaan. En tiedä, miten Ruotsissa näitä vanhoja rakennuksia rekisteröidään ja ovatko esim. museoviraston suojelulistoilla kuten meillä. Vai ovatko nykyiset omistajat halunneet ilmoittautua ohjelmaan?

Kumpi tahansa, tuloksena on kiehtova tietokudelma parin, jopa kolmenkin sadan vuoden ajalta paikkaa asuttaneista henkilöistä. Selviää, koska talo on rakennettu ja edelliset omistajat (joita voi olla useampikin sukupolvi) olivat muuttaneet taloon ja mitä heille sinä asuinaikana oli tapahtunut. Joskus joudutaan ottamaan tietoa myös käräjäoikeuksien pöytäkirjoista, tuomiokirjoista ja kauppakirjoista, joskus myös muunlaisistakin lähteistä, kuten taannoin, kun selviteltiin puutarhurin asuntona ollutta rakennusta, piti käydä tutkimassa vanhan liikkeen myyntimuistiinpanoja. Tai kuten tänään, käytiin lukemassa vanhoja sanomalehtiä arkistossa. Mahdollisimman tarkasti näitä tiedon kiviä kääntäen saadaan vaiheita selville, ja ohjelman lopuksi talon nykyinen omistaja saa kaiken selvitetyn kirjaksi itselleen.

Historia selviää siis ihailtavan huolellisesti kirjattujen kirkonkirjojen ja muiden lähteiden avulla, ja valokuviakin on jo yli sadan vuoden takaa. Rakennuksen ominaisuudet taas käyvät ilmi, kun yleensä tilanteeseen liittyy jonkinlaista kunnostamisen tarvetta. Tänään nähtiin mm. vanhanaikaiselta näyttävän valaistuksen järjestelemistä, kun talo oli saanut avukseen sähkövalon noin sata vuotta sitten. Kohteena oli entinen vierassalonki ja nykyinen olohuone. Salongin sahanpurua tiputtava katto tiivistettiin pellavariveellä eli entisajan hirsirakennuksiin käytetyllä kuitumateriaalilla. Usein käsitellään seinäpintaa, ikkunoita ja ovia, jos löytyy vihjeitä entisistä alkuperäisistä materiaaleista.

Tämän päivän ohjelmassa käydään Skellefteån lähellä, jossa on kunta nimeltä Burträsket. Se on sijoittunut joen kahta puolta, kohdetalo on Gammalbyn kylässä, ja kirkonkylä näkyy isohkon selän toisella puolella. Saatiin selville, että kyseisessä talossa oli 1800-luvulla viettänyt lapsuuttaan ihan kuuluisuus, nimittäin Västerbottensost- nimisen kuuluisan juuston kehittäjä Ulrika Eleonora Lindström. Lapsuus alkoi vaatimattomasti, sillä hän oli toinen kahdesta kasvattilapsesta, jotka talon rakennuttanut ja omistanut pariskunta oli ottanut hoitaakseen. Vanhempi näistä kahdesta asui tilalla vanhuuteen asti, mutta tämä nuorempi, juustomestari sai kasvatti-isältään melkoisen rahasumman, 500 riikintaaleria eli riksiä, jolla hän meni kouluttautumaan meijerikouluun ja sai siitä sitten elämänsä hyvään järjestykseen.

Kovaa työtähän meijeriala tarjoaa, sen opin lapsena katsellessani Lyöttilän meijerin päivittäisiä toimintoja. Sieltä käytiin nimittäin hakemassa piimää, joka oli voin valmistuksen sivutuote ja yleinen ruokajuoma maaseudulla. Nykyisin on muitakin keinoja voirasvan erottamiseen kuin kerman hapattaminen.
Monissa meijereissä tuli myös heraa paljon, jos tehtiin juustoja. Silloin kannatti perustaa sikala, joka voi hyödyntää heran possujen ruokana, kuten esimerkiksi Kausalassa. Nykyisinhän heraa käytetään myös ihmisravinnoksi tarkoitettuihin eineksiin ja juomiin. Siitä puuttuvat proteiinit, mutta muu maidon osa on jäljellä. Ei siis sovi laktoosin imeytymishäiriöiselle eikä tietysti lapsille, joilla on lehmänmaitoallergia. Sen opin omaa ensimmäistä lapsenlasta hoitaessa, kun tehtiin heramehujuomasta kuumana kesänä mehujäätä. Voi sitä harmia!

Tämän päivän ohjelmassa käytiin myös pakanuuden aikaisten asioiden äärellä, kun pohdittiin para-nimistä sielunvihollista, nykyisinhän sen suomalainen nimi on piru. Tosin sana para myös esiintyy, mm. keltaisen limasienen nimenä on paranvoi. Tämä vaihtokauppa paran kanssa antaa jotakin henkilön hartaasti toivomaa, mutta vaatii vastineeksi uhrinsa sielun. Sen merkiksi Ruotsissa näyttää vallinneen tapa, että piti hakea salaa hautausmaalta luita asuntoonsa kätköön. Jos niitä ei palautettu takaisin oikeaan paikkaansa, talossa voi se sielunsa myynyt kummitella.
Asiasta löytyi niinkin tuoretta faktaa kuin 1960-luvun sanomalehden sivulta! Siinä oli pohdittu erään rakennuksen historiaan liittyneen nuoren miehen hukkumiskuolemaa 1931. Para-uskoiset olivat sitä mieltä, että mies sai palkkansa, kun ei palauttanut luita kirkkomaahan, kuten häneltä renkinä pyydettiin, vaan viskoi ne järven jäälle. Ja niin hän pyöräili sulaan, jota pidettiin selvänä osoituksena paran voimasta.

Tämä epäonninen poika oli Paul Sandströn, jonka perhe muutti taloon asumaan 1906, jolloin minun äitini Elsa muuten on syntynyt. Paul oli perheen vanhin lapsi 15-päisessä sisarussarjassa. Se, että lapsia jäi eloon 12, kertoo, että lasten terveydenhoito oli jo kehittynyttä ja sai tuloksia. Minunkin isovanhempieni perheessä oli yhteensä yli 10 lasta, joista vain yksi koki lapsikuolleisuuden.

Kuten Päivi Hutri hiljattain mainitsi, ohjelman voi katsoa myös Yle Areenasta.

Leutoa alkutalvea

Tällaisia adventtikukkia ei ennen olekaan tullut kuvatuksi! Irlanninkatajan juurella etupihalla on jokusen vuoden ollut ihan pienenä itse tehtynä taimena istutettu komeamaksaruoho, joka viime kesänä sai sen verran juurta aikaiseksi, että versot jo nousivat teini-ikäisen mittoihin. Näin myöhään ei tämä kasvi ole kyllä aikaisemmin saattanut meillä pitää vihreinä lehtiään, ja eikös vaan kukintokin vielä jollain lailla näytä freesiltä? Kyllä muissa penkeissäni on lehdet jo poistuneet.

Niinpä on jatkunut leutojen ilmamassojen kyläily, kuten asiaa jo ennustivat globaalisään tuntijat pari kuukautta sitten. Ihan on kuin oltaisiin jossain monsuuni-ilmaston tapaisessa jatkumossa, kun sykloni toisensa jälkeen muistaa mennä ratansa meidän kohdalta. On ihme, jos ei etelä-Suomen pohjavesivaranto saa tällä menolla ääriään täyteen. Ainakin meidän tontilla routa on niin ohutta, että parin sadepäivän jälkeen kosteus on uponnut maanrakoihin hyödyntämään piilossa olevia tiloja. Parhaiten sen huomaa autotallin kulmilla rännien kohdalla olevista syvennyksistä, jotka tänäänkin näyttävät ihan kuivilta.

Tässä pari askelta kauempaa sama kasvupaikka. Sataneet rännät muuttuvat aika pian juoksevaan muotoon, joten ei ole vielä kertymää osoittaa. Irlanninkatajat antavat ilmeisesti tässä sopivan mikroilmaston, jotta kasvi on voinut säilyä noinkin hyvänä.

Puoli kuukautta on kulunut edellispostauksesta. Sen jälkeen on saatu monta vaihdosta sulan ja valkopeittoisen maan vuoroina. Eipä vieläkään tiedetä, onko jouluna lunta. Ainakin lauhat ilmat edelleen jatkuvat, ja jos pakkasia sattuu, niiden vahvuus ihan minimiluokkaa. Tänäänkin mittarini näyttää +1C, vaikka aamulla alkoi hieman ripotella räntäpeitettä.

Elsa-kuusen liepeille raivatussa kukkapenkissä vuorenkilvet saavat taistella myös papulanruusun juurien kanssa, jotka vierestä tunkevat penkkiin. Niitä pitää torjua ihan saksilla.

Erityisihmettelyni joka vuosi saa vuorenkilpi Bergenia. Onhan sillä hyvä nimikin osoittamaan, millaisia kasvupaikkoja se sietää. Mutta sääkään ei helpolla tätä sissiä nitistä. Monet pakkas- ja sulamiskaudet se sietää vähin elein, mitä nyt lehti jää vähän nuokkumaan kylmällä. Mutta kun lämmin palaa edes vähänkin, lehdet ovat taas valmiina kasvuasemissa. Olen tehnyt näitä kasveja käyttäen kymmeniä istutuksia tontilla, joita ei juuri tarvitse hoidella, sillä vahva lehti sallii melko niukasti aluskasveja. Vuohenputki toki ainakin jollain lailla pärjää, kun se saa juurakon apua penkin ulkopuolisilla haaroillaan.

Rinnetontilla vaikeasti muuten hoidettavat jyrkemmät kohdat saa jokseenkin helposti vehmaammiksi vuorenkilvillä. Tellan tutkimassa kohdassa on luultavasti joku muinainen viemäriputken pää lähellä, kun siinä rehottaa iso hiirenporras-saniainen ja myyrien käytävät pitävät maanpinnan kumpuisena. Se saa hoitaa osansa.

Koko syksyn on saanut ihmetellä pienikukkaisten orvokkien sitkeyttä kukkia ja kasvaa, olivatpa olot mitä syyslaatua tahansa. Nostin Bergenia-kasvuston antamaan koloon pari ovenpielen amppelia, että siemeniä voisi karista näytillä olevaan kohtaan polun varressa. Nämä toki ovat jo lopettaneet kukinnan, mutta kasvu tuntuu olevan edelleen hallussa!

Kaksi alempaa kuvaa ovat etupihan laatoitusalueelta, kummatkin kohtia, joissa sekä luuta että lumilapiokin on ollut puhdistushommissa. Keskimmäisen kuvan keltaiset kukat on aika hiljattain saatu avatuiksi! Mutta ennenkaikkea ihmetyttää niiden vaatimattomuus, kun toista vuotta sitten vaihdettujen laattojen alla on karkeaa asennussoraa kivikovaksi tallatun luonnonmaan päällä... Se mitä orvokki ei pitkään kuitenkaan kestä, on heinäkasvien kanssa kilpailu. Sen se melko pian häviää, mutta jos on kyseessä usein polku tai muu tallattu alue, niin se auttaa siemeniä itämään.

Katsaus päättyy sisätiloissa, jossa joulu- eli marraskuunkaktus Schlumbergera x buckleyi on täydessä komeudessa. Melkein kaikki nuput ovat auenneet kymmenessä päivässä. Se oli ulkoa tuomisen jälkeen syys-marraskuun ajan meillä hieman viileämmässä ja keskimäärin vähävaloisemmassa suihkutilassa, ja toin sen 29. marraskuuta tuvan pöydälle, kun nuput olivat jo alkamassa avautumista.