Rästitöitä

Kevätlumipisara Leucojum vernum

Kevättähti Chionodoxa

Viime syksyllä vanhaan kompostiin perustettu tulppaani-istutus sai syksyllä katteekseen hevoskastanjan lehtiä, ja hyvin hoitivatkin asiansa...

Viikko sitten voitiin jo sanoa hyvästit lumipeitteelle tontillani, joten kevätpuuhat pääsivät alkuun. Sinivuokot, scillat, kevätlumipisara ja kevättähdet alkavat kukintaansa. Viileät yöt vielä jarruttavat kiihkoa. Toki viime viikon alussa (ma-ti) kävin punaherukkapensaiden perusteelliset harvennukset ja liudan muitakin oksimisia koristekasviosastoista

Routa on suurin piirtein häipynyt, ja lisäksi sunnuntaina saatiin yksi reippaan puoleinen sade. Piti ryhtyä 2016 tehtäväksi jääneeseen hommaan, nimittäin multapenkin pois siirtämiseen etupihalta, kun uusittu vuorilaudoitus on aivan liian lähellä. Kukkapenkkien pinta pyrkii kohoamaan, vaikkei multaa lisättäisikään. Lahoavaa kasvimassaa jää syksyisin, ja siitähän sitä multaa tulee.

Penkkiä ympäröi laatta-alue, ja on tarkoitus saada alue kokonaan laatoitettua, ei siihen paljon laattoja tai pohjamursketta kulu. Työmaa seisoo nyt vapun kunniaksi, mutta on hallittavissa oleva ainakin tuon mullan siirron osalta. Siinä on ehkä 4-5 pulkallista pois kuskattavaa.

Etupihalla oli äitini peruina kukkapenkki rapun kahtapuolta, sen toisen sain siirrettyä jo syksyllä 2016, mutta kahteen siirtelyyn ja laatoitukseen eivät voimat ja aika riittäneet. Tätä paikkaa oli muutettu viimeksi vuonna 2000, kun talolle tuli edellinen ulkomaalaus. Silloin siirsin äitini kasvattamat pionit ja kuolanpionit tästä alatien varren penkkiin, jonka kunnostin silloin. Toki kasvit ovat vaihtuneet, mm. kultahelokki jo kokonaan hävinnyt, vaikka se viihtyi monta vuotta hyvin. Yhdessä kasvatettava tarha-alpi oli sille liikaa.

Viime kesä hupsahti jotenkin ohi, kun innostuin tekemään siirrettäville kasveille uusia kasvupaikkoja alapuutarhalle, mutta ensimmäisiin löytyivät kasvit lähempää, kun nämä etupihalta muuttavat olisivat olleet melko matalia ja näkymättömia noihin paikkoihin. Niinpä hankin syyshortensioita ja niiden joukkoon pihan eri paikoista löytyneitä sitkeitä vuorikaunokkeja. Ja sitten tulivat arboretum-hommat. Pihapenkki huokasi saaneensa armovuoden...

Päädyin lauantaina hakemaan lapion, talikon ja perunakuokan pulkan seuraksi. Irtinouseva aines ensin suojamuoville, kasvimättäät voi panna jopa suoraan pulkkaankin. Olin katsastanut, että se alatien varren penkki hyvinkin nielisi lisää tarjokkaita, kun siitä oli hävinnyt melkoisesti kasveja jättimalikkasienen rihmastorintaman mentyä ylitse. Viime kesänä jo kuokin tilalle ehtinyttä vuohenputkea pois, joten työ ei ollut aivan äärettömän toivotonta.

Pohjoissyrjällä penkki on matalampi, ja sitä oli aika helppo lapiolla nostaa vanhalle keinunkatokselle, joka nyt palveli uusiokäytössä, kun keinu oli mennyt metallien keruuseen jo pari vuotta sitten. Toin pulkassa toiseen päähän siirrettäviä kasvimättäitä sen verran, kuin arvelin mahtuvan. Kolossaan on jo pensaskärhön Clematis recta mätäs, joskaan en ole ihan varma, paljonko sitä tällä yrityksellä yläpihalta nousi, kun pohjalla tuntui vielä routaiselta. Siinä on kyllä tilaa vieressä, jos vielä jotain löytyy ja viereiseen tuijaan saa kiinni tukinaruja, vaikkei tuo niin kovin korkeaksi kasvakaan. Muu massa lienee peitto- ja idänkurjenpolvea sekä ainakin tarhakieloa. (Itse asiassa sen kielon nimi ei virallisesti ole tarhakielo, se on annettu kallio- ja lehtokielojen hybridille, mutta siihen aikaan kun äitini sen 1960-luvulla sai naapurista, sitä sanottiin sillä nimellä. Se eroaa tavallisesta kielosta siinä, että on paljon rotevampi, tummanvihreä- ja kiiltävälehtinen, ja kukat ovat isommat, laakeammat kuin majaliksella. En ole nähnyt Convallaria majaliksen ssp. montana-muotoa, joka on alkuperältään pohjoisamerikkalainen, joten en tiedä, olisiko tämä se.)

Massojen lisäyksiä alareunan puolelta. Siitä oli lahonnut yksi kappale aidakettakin, pitää uusia, etteivät mullat vieri. Myyrät mylläsivät niihin aikoihin melkoisella voimalla, kun laitoin näitä aidakkeita, joten osa on jo jouduttu vaihtamaan edellisinä vuosina. Keinunkatoksen tukina palvelleet kaksi melko pitkää alumiiniputken kappaletta saavat jäädä kärhölle tukikepeiksi, kun muoviset vihreät tuntuvat hieman taipuilevan.

Tuon tuijan vasemmalla puolen kukkapenkki päättyy, ja siinä on asunut Elsan peruja ollut kuolanpioni Paeonia anomala, jonka siirsin silloin vuonna 2000. Osa ylös kaivetusta mättäästä lohkesi silloin, joten penkkiin tuli kaksi kuolanpionia, toinen hieman lähemmäs tietä. Jättimalikka kuritti kuitenkin sitä pienempää lohkaretta aika lailla, enkä ollut varma, tulisiko siitä mitään, mutta näytti jo muutaman kukan jaksaneen kehittää viime vuonna.

Kuva netistä, kun en jaksanut plarata omia...

Tässä suurin kuolanpioni-mättääni, kuva eilen, joka on kasvanut niin, että 10-15 cm:n reunaosa otettiin tuttavan kukkamaata ilahduttamaan eilen. Saan sitten tuon  penkin ja viereisen tuijan rajaaman polun vähän isommaksi, kun usein pitää kulkea puutarhakärryjen kanssa sinne pitkän penkin alapuolelle. Keltapeippiä kasvaa juurellaan.

Muut mullat ja paakut pääsivät jatkamaan olojaan yläpihan puolella, siinä sijoittelin kasvustoja ja multia kolmeen kohtaan, joista kahdessa oli jo ennestään ollut kukkapenkki. Nyt muovin alla olevasta jäännösmassasta vielä osa kulkeutuu niihin, kunhan jaksan, ja loput sitten alatien varteen sitä pitkää penkkiä kasvattamaan.

Talon syrjästä suoraan tielle päin olevaa penkkiä paisutin noin vajaalla puolella neliöllä, että sen reuna on kohtisuoraan tielle päin, tuijan lähelle asti.

Toinen entinen penkki oli tehty jo aiemmin, mutta kasvatin senkin kokoa noin 50%. Se on kotikujan varressa, eikä siinä nyt ollut kasvanut mitään, kun en ollut ehtinyt tuumia asiaa. Tiilipenkereen reuna tekee metrisen pudotuksen tuossa kohta, joten tässä ei paljon liikuta, mutta lumia tule talvella paljon.

Tien reunaksi on istutettu kolme kartiotuijaa, ja tässä on nyt kaksi etupihasta ulompaa, joiden jälkeen tulee papulanruusuaitaa. Niiden väliin mahtui vielä penkin aihiota.

Näiden kolmen penkin asukkaat ovat ainakin kurjenpolvia ja kieloja, mutta sitten kesällä näkyy, mitä muuta löysin....

Pation laiteessa olevan kukkapenkin asukkaina on ollut vajaan 10 vuoden ajan kaksi timanttituijaa, joiden vieressä kasvaa mm. kartanopionia Paeonia x hybrida. Tästä kuvan kohdasta kaivettiin tuttavan kassiin osa toisesta pois, koska olen onnistunut saamaan tähän myskimalvan siementaimia, jotka jo viime vuonna kukkivatkin.

 Kartanopionin kuva on tästä blogistani, postaus 13 06 2017.

Alatien varren penkistä meni vielä samalle maailmanvalloitusmatkalle yksi Elsan peruna ollut talonpoikais- eli tarhapionin Paeonia x festiva mätäs, joka sekin siirrettiin vuonna 2000 etupihan penkistä kuolanpionin siirron aikoihin.

Tarha eli talonpoikaispioni, kuva on netistä ja blogista Ritvan elämää..

Sekin pensas halkesi silloin, joten niitä oli kaksi. Nyt pussitettuun kohtaan näytti kyllä jääneen vielä sitä kasvia teresanruusun juuren ankkuroimana.

Syksyn useat ja omat alkuviikolla aikana tekemäni oksasavotat saivat jatkoa vielä lauantai-sunnuntaiperiodina 28-29/4, kun sain apujoukkoja. Toivottavasti ne ovat nyt pitkäksi aikaa ohi, koska jälkiraivausta tulee niin kovin paljon. Varmaan kekojen selvittelyssä menee enemmän kuin toukokuu... Nyt oli työn kohteena tiuhoja tuomi- ja pihlajapusikoita, keloutuva omenapuu ja sellaisia havu- ym. puiden alaoksia, jotka haittaavat liikkumista kulkuväylän varressa kasvaessaan.

Kaivonkopista oikealle on lehtikuusen runko paljaana 4 m:iin asti, sen oksat laskeutuvat lähes maahan polulle ja viereisten pensaiden päälle.

Omenapuusavotan lajittelu tuotti haketettavan kasan oikealla ja sahailtavat vasemmalle. Muut syntyneet oksakasat lähempänä taloa tai vielä syntysijoillaan.

Elsa- hopeakuusi on myös saanut luopua monista alaoksakiehkuroistaan, kun se on parkkialueen vieressä ja oksat alkoivat jo vallata puolet toisen auton paikasta. 

Palmusunnuntaina 2018

Äsken kuikuilin pihalla mursketta ripottelemassa, ettei tulisi liukastumista, jos sattuisi niin, että virpojia kävisi vierailemassa.

Kevät ei ole vielä saapunut, vaikka juuri on eletty se yö, jolloin kellonaikaa muutetaan tunnilla eteenpäin. Tietokoneeni osasi sen tehdä itsestäänkin, kuten ennenkin, muut laitteet pitää itse asettaa. Siis kesäaika on tällä hetkellä 08.12 am.

Yön aikana oli tapahtunut ihan ihmeitä, kun pitkään räystäällä riippunut lumi oli tipahtanut alas!

Varhaisaamu on elettyä ja mennyttä. Tätä päivää juhlistaakseen luonto päätti antaa pakkasettoman yön, joka on ollut kovin harvinaista herkkua tämän  vuoden puolella, taisi olla tammikuun lopulla se edellinen kerta.

Ajotien varren maisemat maantielle päin.

Murskeilun jälkeen....

Toki on joinakin päivän parhaina hetkinä käyty nollan yläpuolella, mutta sateet ovat olleet etupäässä pakkaslumia, eikä niitäkään paljoa ole kertynyt. Metrinen penkka lapioiduissa kohdin kuitenkin odottaa sulamistaan.

Viime yön tuloksena piharuukkujen talviasetelmat olivat päässeet lumikuormastaan, mutta joulutähtikukat olivat vielä tiukasti jäässä, eivät nousseet. Jos kuitenkin nyt innostuisi pääsiäiseksi tuomaan pikkunarsissiruukkuja kaupasta, niin ei ainakaan alkuviikosta, kun ollaan taas enemmän pakkasen valtakunnassa.

Siispä on tyydyttävä sisätilojen kevätseurantaan, sielläkin ollaan kovasti myöhässä. Lämpötilojen ja valon puolesta olisi mustanmerenruusujen Achimenes kevätpuuhat voinut aloittaa jo tammikuussakin, mutta kun talo oli pari kuukautta kylppäriremontin vallassa, en etsinyt viime vuotisia ruukkuja ennenkuin vasta helmikuun viimeisinä päivinä.

Ruukut olivatkin pullollaan pikkukäpyjä, ja kun en raaskinut mitään niistä hyljätä, niin sen seurauksena on nyt kymmeniä poikasruukkuja odottelemassa paikkaansa tässä maailmassa. Aika tavaran kaupitsee, toteaa sananlasku... Sekä valkokukkaisissa että violeteissa oli paljon alkuja, yhdistelin aika moneen ruukkuun molempia, mutta jokunen on vain yhtä laatua.

Niiden tunnistaminen on helppoa, kun violetit kasvavat paljon isommat versot ja lehdet, mutta värikin sen jo sanoo, sillä valkoisten lehdet ovat vaaleammat ja vähemmän karvaiset. Monena vuonna on violettien kukinta alkanut jo pääsiäiseksi, mutta nyt siihen kuluu vielä ainakin pari viikkoa.

Vaikka alunperin oli tarkoitus tehdä remonttia vain pesuhuoneeksi tarkoitetussa osassa, niin jotenkin lipsahti ehostelua eteisenkin puolelle, jossa seinäpanelit viimein saivat vaaleampaa väriä. Nehän olivat olleet seinillä käsittelemättöminä jo vuodesta 2000, joten valoisuus lisääntyi ihmeesti! Vintin varastoista löytyi entisessä kodissa olleen kirjahyllyn joutavia osia, joten nekin saivat maalia ja tulevat tähän tilaan kapean kukkapöydän virkaan ikkunan alle.  Tuossa nyt odottavat seinällä sijoitustaan.

En ole sijoittanut seinille vielä mitään, jos aiottu huonekalujärjestys vielä jotenkin vaihtuisikin. Katsotaan nyt se lattiapäällyste ensin paikoilleen.

Eteisen ehostusremontti on tässä suhteessa kesken, sillä viikonvaihteessa tulee termomatto vielä asennettavaksi lattialle, ja sitten vasta kalut lopullisesti. Entisistä tavaroista ainakin sisareni Marja-Leenan tekemä lasityö-kukka ja tytär Helenan matkatuliainen Unkarista, kuivatut Pulsatillat kehyksissä, ovat päättäneet vallata tässä seinätilaa.

Helenan myöhempi tuliainen Mikkelin suunnalta, huovutustyö Kukkaköynnös on jo aikaa sitten tehty seinäkoristeeksi, ja nythän se sopii tähän uuteen vaaleuteen, kunhan paikka tulee katsottua.

Kupariköynnöksen Episcia cupreata versot ovat jo venähtäneet, joten oli aika tehdä latvoista pistokkaita. Pari astiallista vielä odottaa istuttamista, toiset kaksi matkasivat jo uusiin koteihinsa. Enemmänkin voisi tehdä, kun kahdessa ruukussa on vielä leikkuun kohteita.

   Enkelinsiipi Begonia corallina-hybridi on niin kova kasvamaan, että sitäkin on vähintään kerran vuodessa leikattava ja parhaat pätkät veteen juuria tekemään. Nytkin on yksi astiallinen odottamassa. Nuo kolmiokäenkaalin Oxalis trangularis ruukutkin, joita on kaksi, voisi taas jakaa. Kunhan tulisi tilaa...

Kylppärin puolellakin on kaksi valoisaa ikkunaa, joten osa huonekasveista sai paikkansa täällä. Kiinanruusuja Hibiscus sp on kaksi, toinen niistä matkusti tänne, samoin jouluksi hankitut kolme huonesypressiä Chamaecyparis lawsoniana ja hopean värinen kapealehtinen begonia. Päiviltä saatu pääsiäisruukku helmililjoja Muscari armeniacum siirtyi myös tälle puolelle, koska huonelämpö on hieman pienempi kuin asuinhuoneissa.

Tänä vuonna en kasvata pääsiäisruohoa, sillä vuosi sitten hankin kestokoristeen amerikanreisulla tekokukkien kaupasta

Mukavaa pääsiäisen odotusta!
              

Karnevaalit takana, mutta joulupähkinät mielessä

Ollaan siis menossa pääsiäiseen, kun juuri on vietetty karnevaaleja Riossa, sieltä aurinkoiset kuvat ovat välittyneet median tarjontaan.

Pähkinät kuulunevat jouluun, mutta minulle ovat aina kuuluneet muutenkin toivottuihin kaapin namivarastoihin.

Minä ja kuparilehti tähyämme helmikuun harmaata maisemaa tältä päivältä. Metsä maantien toisella puolella on täytemaalle istutettu männikkö, mutta siellä on sekapuuna enimmäkseen koivuja. Tutustutaan tänään koivujen etäisiin sukulaisiin!

Pääsiäinen on  odotettavissa 40 päivän päässä laskiaisesta. Se osuu tänä vuonna ihan maalis-huhtikuun taitteeseen, kun pitkäperjantai ja lankalauantai ovat vielä maaliskuuta. Ei nyt ihan aikaisimmasta päästä pääsiäinen, mutta kuitenkin melko varhain, toki on silloin eletty jo kevätpäiväntasaus ja kesäaikaan siirtyminen.

Jakarandakuja kukassa

Ajatukset ovat keskitalvella joskus karkaamassa etelään ja lämpimämpiin seutuihin, joissa tähän aikaan aurinko on siirtymässä keskitaivaalle päivisin, kun  ollaan Kravun kääntöpiirin tienoille menossa. Siellä ei ole ollut tietenkään aitotalvea, vaikka muunlaista vuodenaikavaihtelua olisikin. Jos muut olosuhteet, varsinkin sisämaassa ovat sopivat, saattaa tulla lehtien varisemiseen johtava kuiva aikakin. Puissa ei ole yleensä oikeaa kaarnaa, pinta on siloisempi ja haihtumista estävämpi. Monet puut aloittavat kukinnan aikaisin keväällä. Ehkä hätkähdyttävimpiä ovat sinikukkaiset jakarandat Jacaranda mimosifolia, joita keväisillä turistimatkoilla joskus pääsee ihailemaan.

Nuorehkoja pekaanipähkinäpuita. Kuva Wikipediasta.

Olen katsellut alkuvuodesta monta Teksasissa tehtyä Unelmarempat -ohjelmaa, jossa noita erilaisen ilmaston puita on aina näkyvillä antamassa asuintalojen tienoille puistomaisen ilmeen. Tottakai magnolioita ja sitruksia on istutettu, mutta pidetään näemmä itsestään selvyytenä, että myös pähkinäpuu on tontilla. Puut tuottavat niin paljon pähkinöitä, että yhdestäkin riittää myyntiin. Keskimääräinen sato on kuulemma 40 kg puuta kohti.

Kimppu kypsiä pekaanipähkinöitä puussa, kun kuoret ovat avautumassa.

Pekaanin hedenorkkoja.

Näissä pihoissa on suosittu pekaanipähkinää Carya illinoinensis. Toinen nimi on pekaanihikkori, sillä tämä laji on hikkoripuista suurikokoisin. Se kasvattaa laajan latvuksen, jonka korkeus voi tulla 45 m:iin. Rungon paksuus yltää kahteen metriin, jos puu saa kasvaa kauan samalla paikalla. Sen ikä on tavallisimmin yli 200 v (jopa 300), joten nykyiset isot puut ovat istutettu kauan sitten, vankkureiden aikaan.

Jalo- eli saksanpähkinä Juglans regia. Kuva on Wikipediasta

Hikkorit kuuluvat jalopähkinöiden heimoon Juglandaceae, joka on saanut nimensä varsinaisilta jalopähkinöiltä Juglans. Niistä meillä tunnetuin on saksanpähkinä Juglans regia, tuo joulunajan paras pähkinä aivoja muistuttavine ulkoasuineen. Pekaanin hedelmä ei ole niin poimuinen, ja sen siemen on myös ohutkuorisempi.

Pyökkimetsää Saksassa. Kuva on Wikipediasta. Meillähän pyökki on superharvinanen puistokasvi, lähinnä pensasmaisena kasvava, mutta Tanskassa tai etelä-Ruotsissakin niitä jo näkee puun kokoisina. Pyökkipuiden alla on usein niin vähän valoa, että kesäajan aluskasvillisuus on niukka.

Juglandaceae eli jalopähkinät, hikkorit ja mm. siipipähkinät Pterocarya ovat lähisukua pyökille Fagus sylvatica, ne kaikki ovat siis lahkoa Fagales. Siinä ryhmässä hede- ja emikukat ovat erillisissä norkoissa. Ja tuohon suureen ryhmään kuuluu myös kotimainen tuttavuus, heimo Betulaceae eli koivukasvit. Koivukasvien siemenet ovat pieniä! Mutta niilläkin on hyvin paljon kysyntää lintujen ruoan lähteenä.

Pekaanipähkinän C. illinoinensis luontainen esiintymisalue.

Latinalaisesta nimestä voi päätellä, että kyseessä on pohjoisamerikkalainen puu. Sen esiintymisalue on Mississippin tienoissa, mutta istutettuna viihtyvyysalue on suurempi. Teksasin tunnuspuu on pekaanipähkinä. Parhaimmat kasvupaikat ovat tulvatasankoja, joissa maa on ravinteikasta ja osan aikaa vuodesta kuivempaa. Pekaanipähkinää on viljelty 1800-luvulta alkaen, ja maailmankaupan sadosta nykyisin n. 80% tulee USA:sta, se on Wikipedian mukaan 140 milj.kiloa. Viljelyä harrastetaan sekä idässä että lännessä, sopivissa oloissa kautta maapallon nykyisin.
.
Intiaanit käyttivät (ehkä kukaties vieläkin) pähkinää yleisesti ravintonaan mutta myös lääkkeenä, ainakin ihottumissa tai tuberkuloosin hoitoon. Sehän on selvää, että pekaani ylläpitää myös paljon pikkunisäkkäitä, ja lehdet maittavat valkohäntäpeuroille.

Pekaanipähkinä olikin meillä vielä viime vuosituhannella aika tuntematon maalaiskauppojen tarjokas, mutta nykyisin saatavilla eri puolilla Suomea. Luulen, että varsinkin Lidlin kauppojen tulo Suomeen lisäsi paljon pähkinäkauppaa, ainakin se on vieläkin enemmän niitä laatuja tarjoava kuin muut maaseudun kaupat.

Silver dollar tree ja muita myrttikasveja

Kyseessä on moisen lempinimen saanut tuhkaeukalyptus Eucalyptus cinerea, joka on australialainen kasvi, kotoisin kaakkois-Australian rannikolta. Se on tullut hyvin suosituksi kasviksi yksittäispuina sekä koristeistutuksissa lauhkeilla alueilla. Myös floristit suosivat harmaanvireitä siroja oksia leikkovihreän tarjokkaana, sen väri antaa hyvän taustan heleänvärisille kasveille.

On tietysti selvää, että kasvista on tehty myös evergreen-versioita kankaasta, muovista ja niiden yhdistelmistä. Nämä oksat sain sisko Raijalta Amerikasta marraskuussa, ja ilahduttavat nyt alkuun sisällä. Siellä ne ovat hyvin suosittuja, ja olisivat varmaan täälläkin, jos niitä olisi kaupan.

Tässä on maailman toiseksi kookkain kasvilaji(paljassiemenisiin eli havupuihin kuuluu korkein: punapuu Sequoia sempervirens, jota ennen sanottiin mammuttipetäjäksi). Nyt on kyseessä  kuningaseukalyptus Eucalyptus regale, sekin Australian etelärannikolta. Puu saattaa kasvaa myös yli 100 m:n korkuiseksi. Tämä yksilö on erisnimeltään El Grande, sen päivät päättyivät 2003.

Eukalyptukset Eucalyptus kuuluvat koppisiemenisiin Magnoliophyta eli kukkakasveihin, joka kehittyi maapallolle havukasvien eli paljassiemenisten jälkeen n. 229-250 miljoonaa vuotta sitten. Kukkakasvilajeja tunnetaan noin neljännesmiljoona. Ne jakautuvat kahteen pääryhmään sen perusteella, kuinka monta ensi- eli sirkkalehteä siemenestä tulee itäessä. Saadaan yksi- ja kaksisirkkaisten isot pääryhmät.

Mennään nyt kaksisirkkaisiin ja myrttikasvien Myrtaceae heimoon. Kasvilajeja siinä lienee 3000, ja sukujakin 130-150.  Se on kaksisirkkaisten puuvartisten kasvien iso ryhmä.

Kuumepuut E. globulus saattavat nekin kasvaa jopa 70 m:iin. Ne ovat Tasmanian kansalliskasveja ja ensimmäisiä eurooppalaisten hyödyntämiä tuliaisia näiltä seuduilta. Kuvassa näkyy lämpimien seutujen tyypillinen punainen maaperä, joka selittyy rautayhdisteiden hapettuessa tulevasta väristä. Jos se joutuu avoimeksi maaksi, se voi muutamassa vuodessa kovettua lateriitiksi, joka on lähes kivikovaa, mutta jos paikalla on metsän tai ruohoston ekosysteemi, se pysyy yleensä pehmeämpänä ja hyvin kasvattavana.

Eukalyptuksia Eucalyptus on puolestaan n. 700 lajia, ja ne muodostavat Australiassa ja lähialueilla melkeinpä kaikki eri kasvillisuustyypit, oli sitten kyseessä rehevä metsä tai kuiva pensaikkoaro. Ne ovat hyvin sopeutuneita erilaisiin ympäristöihin. Nykyisin on huomattu, että aikojen kuluessa kehittyneet lajit pysyivät omina lajeinaan, kun ne kasvoivat siellä alkuperäisympäristössään. Muualle tuotuina ja lähekkäin kasvaessa on alkanut kehittyä runsaasti erilaisia vaikeasti määriteltäviä lajiristeymiä.

No se ei haittaa, jos ajatellaan, että näitä puulajeja istutetaan nykyisin etupäässä selluloosan tuotantoa varten ympäri lämpimiä alueita koko maapallolla, varsinkin etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Siihen tämä kasviryhmä sopii nopeakasvuisuutensa takia hyvin, metsä tulee hakkuuvalmiiksi jo 25-30 vuodessa. Nopeakasvuisuus perustuu siihen, että myrttikasvien suvussa on kaksi nilakerrosta puuaineksen molemmilla puolin johtamassa ravinteita. Vesihän kulkee aina puuaineksen soluissa.

Lisäksi eukalyptukset kasvattavat juuret syvemmälle ja näin kuivattavat maata paikoissaan. Sillä on merkitystä soisilla seuduin, joissa viihtyy mm. malariasääskiä, ja saadaan täten maaperä kuivemmaksi ja hyttyset vähemmiksi.

Eukalyptuksilla on eteerisiä eli haihtuvia öljyjä, joiden vuoksi niitä on aikoja käytetty myös lääkinnässä, kuten tuota kuumepuutakin. Öljyt tekevät myös puuaineksen kestävämmäksi lahottajasieniä vastaan. Näin nämä metsät torjuvat myös kilpailijona toisia puulajeja, jotka eivät pysty kasvamaan hakkuuaukkoihin uutta taimistoa istutettaessa.

Tässä vielä puukuva hopeadollarista eli E. cinerea-puusta. Sillä on poikkeuksellisesti pyöreät lehdet koko elinaikansa. Eukalyptuksille on ominaista, että pyöreä muoto on vain aluksi kehittyvissä ns. nuoruuslehdissä, ja myöhemmin kehittyy suikeita aikuislehtiä, jota tyypillisesti roikkuvat lehtiruotinsa varassa. Kaikille niitä ei kuitenkaan kehity.

Tänäkin joulunalusaikana näin mainostettavan eukalyptusvihtoja, joissa on noita suikeita kielimäisiä lehtiä. Liekö olleet suomalaiset siirtolaiset kehittämässä moisia, tuoksu on varmaan ihana, kun sopivan lajinen lehvästö haudutetaan kuumassa vedessä. Lapsuudessa maistellut eukalyptuskarkit olivat lähes ensimmäisiä makeisia sodan jälkeisen pula-ajan päätyttyä..
No vihtojakin saa myös keinotekoisesti valmistettuina ja sama vihta voidaan käyttää monta kertaa...

Maustepippuri

Myrttikasveihin kuuluu myös maustepippuri Pimenta dioica. Sen sijaan muut pippurit kuuluvat heimoon Piperaceae, joka ei ole edes lähisukua myrteille. Maustepippuri on peräisin keski-Amerikasta ja läheisiltä Länsi-Intian saarilta, joissa sitä mm. Jamaikalla kasvaa luonnonvaraisesti niin paljon, ettei viljelyksiä lainkaan tarvita.
Maustepippuri on tärkeä mauste joulun aikaan, varsinkin silloin, jos lipeäkalaa on tarjolla. Mutta mm. säilönnässä, keitoissa ja lihapullissa sen paikka on varma.

Välimerenmyrtti

Myrttejä on Euroopassa luonnonvaraisena vain yksi, nimittäin välimerenmyrtti Myrtus communis. Se oli suosittu kasvi ruukkupuutarhoissa aikaisempina vuosisatoina, ja soveltui ikivihreänä myös pohjoiseen pappiloiden ja kartanoiden salien ruukkukasviksi. Niissä huoneissa oli tavallista vähemmän lämmitystä, joten viileä talvikausi sopi mainiosti näille talvipaikaksi.

Suomyrtin latvuksia on nähtävillä matalissa rantapensaikoissa yleensä puolen metrin -metrin kokoisina, seurassaan suopursua, vaivaiskoivuja tai puuntaimia. Kasvin tyveltä lähtee maarönsyjä, joiden avulla se laajentaa aluettaan. Sitä on myös käytetty koristekasvina puutarhoissa, mutta vesi on usein rajatekijä.

Suomen luonnossa ei kasva yhtään myrttikasvia. Paikoitellen rantapensaikoissa voi löytyi kyllä suomyrtti Myrica gale, jonka kuitenkin kuuluu heimoon Myricaceae. Se on samaa pääryhmää Fagales kuin esim. koivu- ja pyökkikasvit. Myrttiin sitä ei yhdistä muu kuin nimi. Ehkä se on ollut nimen perusteena, kun sekin on ollut ainakin aikoinaan rohdos- ja lääkekasvi.

Suomyrtin hedekukintoja, jotka ovat nähtävillä jo syksyllä tummanruskeina tai melkein mustina, mutta avautuessaan lähempänä kevättä väri muuttu tummanpunaiseen.

Suomyrtin uutetta käytettiin ennen humalanviljelyn aikaa mm. oluen ja siman mausteena, sittemmin (ja vieläkin) myös viinan mausteena. Miksiköhän, sillä suomyrttiuutteen on todettu aiheuttavan päänsärkyä. Eikös sen saa muutenkin alkoholijuomista?
Joskus muinaisina aikoina kuulemma viikingit tekivät suomyrttiviinasta sotilaille ennen taistoa nautittavia rohkaisuryyppyjä, joiden tarkoitus oli lisätä kiukkua ja vimmaa.

Tuoksuvaa joulunaikaa!

Pientä papujen pureskelua

Jokunen päivä sitten putkahti ystäväni Eevan kirjan välistä Espanjasta mukaan otettu ja kuivattu kasvi, jolla oli pitkät palot. Sitä sitten pähkäiltiin, lopulta päädyttiin johanneksenleipäpuuhun Ceratonia siliqua, joka kuuluu välimerenmaiden nahkealehtiseen kasvillisuuteen ja joka on jo kauan ollut sikäläisessä viljelyksessä. Palot voivat olla 20 cm pitkiä.

Siemenistä jauhetaan carob-jauhetta, jota käytetään makeiden leivonnaisten tekemisessä kaakaon asemasta. Kaakaohan tuli eurooppalaisten tietoon vasta löytöretkien jälkeen, mutta tämä oli jo kauan sitä ennen ollut suosittu pikkupuu (n. 15 m).
Kasvi on merkityksellinen koru- ym. valmistajille sen takia, että sen pienet siemenet ovat aikoinaan kelvanneet kullan ja jalokivien painomitaksi eli karaatiksi. Nimitystä käytetään edelleen, vaikkakin tiettävästi on siirrytty kilomittoihin painon suhteen. Mutta kultapitoisuus korumetallin seoksessa karaatteina kertoo kullan suhteen muihin käytettyihin metalleihin.

Huomasin siinä katsellessani, että YK oli julistanut viime vuoden 2016 palkokasvien vuodeksi, joten on toki hyvä, jos nyt vuotta myöhemmin meikäläinen hämäläinenkin herää asiain äärelle!

Nuoruudessani kasviossa palkokasvien heimonimi oli Papilionaceae, joka viittasi heimossa yleiseen perhosen muotoiseen kukkaan. Nykyisin heimon nimi on Fabaceae, joka tulee papujen aiemmasta nimestä. Papuja ja herneitä ja virnoja on iät ajat kasvatettu proteiinilähteeksi, sillä näillä kasveilla siemenistä saa lysiini-aminohappoa, joka on ihmiselle välttämätön, ja sitä ei juuri ole viljakasveissa. Toisaalta näissä siemenissä puolestaan on hyödyllisten lisäksi haitallista lektiiniä ym. proteiineja, jonka takia yleisin ruoanvalmistusohje on keittäminen, jolloin lektiini hajoaa. Tarkkoja käyttöohjeita annetaan! Toisten elimistö on herkempi kuin toisten, helposti voi tulla ruokamyrkytyksen tapainen kivulias tila. Vihreinä syötävät pavut tai herneet eivät juuri sisällä näitä ongelma-aineita.

Suomalaisittain tunnetuin palkokasvi on herne Pisum sativum, josta viljellään eniten peltohernettä, joka on kuivatettava herne. Myös rehukäyttöön sitä viljellään, usein kauran kanssa yhtaikaa. Puutarhakäyttöön jalostettiin ensin ns. sokeriherne, jolla on makea litteä palko, sittemmin tuli myös ns. silpo- ja taittoydinherne, joissa oli paksumpi ja mehevämpi palko. Nykyisin tarvitaan myös pakasteteollisuuteen kasvatettavaa ja vihreänä korjattavaa hernettä, siinä sato puidaan ja säilötään samalla kertaa.

Hernesoppa on uudempi nimitys keittoruoalle, aiemmin puhuttiin samaa tarkoittaen myös papusopasta. Herne on ollut pitkään edullinen suurruokaloiden raaka-aine, varuskunnat ja koulut tarjoilivat hernesoppaa jopa viikoittain. Hernettä voidaan käyttää talkkunan eräänä raaka-aineena.

Suomalaisista noin 1% kantaa perimässään geenimuunnosta, jolloin tulee olla kovin tarkka mm. vihreiden herneiden syönnin suhteen, vaarana on suonensisäinen tukos, jos tuo geeni jyllää.

Härkäpapu, tuo viime vuosina kauppoihin ponnahtanut historiallinen viljelykasvi on Vicia faba. Suurin osa viljeltävästä härkäpavusta on tarkoitettu rehuksi korvaamaan tuontisoijaa, mutta kaikkihan tunnemme nyt ainakin nimeltä Härkis-nimisen ihmisravinnoksi tarkoitetun tuotteenkin. Pienehköt siemenet (helppo puitavuus koneellisesti) ja hallankesto liittyvät lähinnä tuohon rehulajikkeeseen. Vihannekseksi kasvatetaan suurempia siemeniä tuottavia tarhalajikkeita.

Härkäpapua viljellään nykyisin useammin kuin ennen, mutta sen pitkä kasvukausi asettaa rajoituksia. Lisäksi sen paloilla tulisi olla kuivahko syksy, että puinti onnistuisi.

Tämän vuoden viljelysadosta löytyi osuvan värinen kuva, sillä sato alkaa valmistua silloin, kun pelto mustuu lokakuun lopulla. Näitä näkyi Hämeenkin pelloilla tänä syksynä useita.

Suku Vicia käsittää suomalaisittain ilmaistuna virnoja. Aiemmin tunnetuimpia oli lähi-idän suosikki Vicia lens eli linssi, sen nimi on nykyisin Lens culinaris, josta valmistetaan erilaisia keittoja. Sukuun kuuluu myös mm. lehmänpavut Vicia unquiculata, joilla palon pituus saattaa olla jopa metrin. Se on vanha afrikkalainen viljelykasvi, jota syödään vihreinä palkoina tai siemeninä keitoksiin.

Lehmänpapu-nimi viittaa siihen, että sitä on viljelty myös karjanruoaksi lähinnä USA:ssa.

Eurooppaan tuli etelä- ja väliamerikkalaisia papuja löytöretkien jälkeen, ne ajautuivat Suomeen n. 1600-luvulla. Nämä ovat sukua Phaseolus. Tunnetuin niistä on tietysti tarhapapu P. vulgaris, josta viljellään sekä pensas- että salkopapumuotoisia kasveja. Niissä olevat palot ovat joko pyöreitä eli taitepapuja tai litteitä eli leikkopapuja. Siemenet voivat olla valkoisia tai värillisiä, palot vihreitä tai keltaisia. Siementen muodon mukaan puhutaan myös englanninkielisen ilmaisun mukaan kidney- eli munuaispavuista, joilla tarkoitetaan yleensä siemeniksi kasvatettavaa satoa tuottavia kasveja.

Kuvassa on limanpapu, jonka siemenet ovat härkäpapujen kokoluokkaa, siis isoja. Osa kukkii vain, kun päivä on 12-13 h pitkä, osa lajikkeista ei ole niin rajoittuneita.

Sukuun kuuluu myös koristekasvi ruusupapu P. coccineus, mutta sitäkin voidaan käyttää keitettynä ravinnoksi. Andien alueelle kuuluu vielä kolmaskin sukulainen limanpapu P. lunatus, saanut nimensä Perun pääkaupungin mukaan. Se onkin hyvin tavallinen ruokakasvi Andeilla. Limanpavussa lysiiniä on eniten.

Soijapapuja

Maailmankaupallisesti tärkein palkokasvi on soijapapu Glycine max, alunperin aasialainen kasvi, mutta viljellään nykyisin kaikkialla, missä ilmasto myöten antaa. Sen siemenissä on runsaasti öljyä, niin että valtaosa sadosta menee puristettavaksi, siitä saadaan soijaöljy, ja jäljelle jäänyt massa kuivataan karjanrehuksi eli soijakakuksi.

Maapähkinä

Lähes yhtä merkittävä maailmankaupallisesti on maapähkinä Arachis hypogaea, joka nimestä huolimatta on palkokasvi sekin. Se on alunperin amerikkalainen kasvi, mutta nykyisin viljelty ympäri maailman. Se kuuluu öljyntuottajiin, mutta nykyisin ainakin länsimaissa paljon sadosta kuluu ns. snacks-tuotteina: paahdettuja, suolattuja, maustettuja tai naturelleja, kaikki menee kaupaksi! USA:n suuresta sadosta runsas osa kuluu maapähkinävoin valmistuksessa.

Kikherne

Suomalaiset ovat viime vuosina saaneet tutustua myös kik- eli kahviherneeseen Cicer arietinum, sillä sitä käytetään hummus- ja falafel- nimisten perusruokain tuottamisessa lähi-idän keittiöissä. Kasvi on ns. vanhanmaailman kasvi, suosituin lähi-idässä ja Afrikassa. 

Tähän monipuoliseen ryhmään kuuluu lisäksi mm. Intian hyasinttipapu Dolichos lablab, mungopapu Vicia radiata, adsukipapu Vicia angularis tai kyyhkynherne Cajanus cajan. Kun nykyisin on monenlaisia ruokakauppoja, voi päästä kokeilemaan uudenlaisilla makuvaihtoehdoilla.

Pisin vuodenaikamme, syksy

Etelä-Suomeen asti saatiin ensimmäisen kerran tälle syksylle reippaasti valkoista peittoa. Kuva on otettu 28 10. Meidän tontilla sitä kertyi noin kymmenisen senttiä, mutta lännempänä kerrottiin mitatun jopa lähes 30 cm:n massoja. Useista puista lehdet ovat jo karisseet, mutta punatammi pitää vielä tiukasti kiinni omistaan. Pilvi oli niin paksu, että keskipäivälläkin värien loisto oli vain arvattavissa.

Katselin muutamien edellisten vuosien postauksia lokakuun lopulta. Kahta edellistä, 2016 ja 2015 oli leimannut pitkähkö kuiva syksy, joka oli sitten näihin aikoihin saanut kosteampaa jatkoa. Kolmessa viimeisessä vuodessa (2014-2016) maat olivat vielä syksyisen vihreitä ja ruskeita. Vuonna 2013 oli märkä ja pimeä syksy meneillään, vain parin päivän ajan oli kuun vaihteen tienoilla ollut räntäsateen antamaa vaaleutta. Vuosi 2012, joka oli myös märkäsyksyinen, oli näihin aikoihin lopettamassa vajaan parin viikon mittaista pikkutalven jaksoa. Monina vuosina lauhaa ja pimeää aikaa on kestänyt yli joulun, jopa tammikuun loppupuolelle asti on saatu odotella lumitalven tuloa.

Lumet kertyivät lauantain vastaisena yönä ja päivänä kuusten ja tuijain neulasille painavaksi peitoksi, mutta kun räntä vaihtui sunnuntaiksi 29 10 vesitihkuksi, niin tuskinpa puihin paljonkaan kuormaa jäi. Suurin osa sataneesta räntävalkoisesta littaantui hyhmäksi maanpintaan. Tänään maanantaina 30 10 on aamun lämpötila 0, ja vielä viileämpää saadaan, niin että pikkupakkanen vallitsee viikonlopulle asti. Yöllistä pientä kertymää riittää auton pelliltä siivottavaksi.

Ollaan siis tänä vuonna märässä ja jokseenkin koleassa syksyssä, kun räntäsateet viime viikonlopulla saapuivat ryminällä varsinkin etelään, ja tulevalla viikollakin vietetään päiviä kylmän ilmamassan tehdessä seuraa. Ollaan tultu vanhojen mallien mukaiseen pikkutalveen, josta on odotettavissa vielä lumipeittojen häipyminen ja pimeän palaaminen.

Tällaiseksi maisema jäi ennen räntäjakson alkamista. Kuva on otettu 25.10.

On juuri eletty kellonviisarien siirtäminen ns. normaaliaikaan. Kesäkellon mukaan aurinko nousi vielä lauantaina puoli yhdeksän jälkeen, mutta nyt saimme sen nousemaan puoli kahdeksan maissa. Päivän pituus on noin 9 tuntia. Katsoin marraskuun kalenterista, että kun eletään kuukausi, niin taas ollaan siinä samassa jamassa, että aurinko on nousemassa puoli yhdeksältä, mutta laskemassa jo pari tuntia aiemmin, eli silloin päivän pituus on enää noin 7 tuntia. Talvipäivän seisauksen aikaan saldo on vain vajaat kuusi tuntia.

Kuva on viikko sitten 23.10. Hevoskastanja oli juuri luopunut lehdistään ja siitä oli jouduttu haravointitalkoisiin. Olin myös juuri hiljattain istuttanut joitakin kymmeniä tulppaanien- ja narsissiensipuleita puutarhalle, joten niiden talvisuojaksi siirtyi osa tästä lehtikuormasta, eli nuo pienemmät ruskeat laikut kuvan oikealla puolen. Loppumassa meni kompostien kerrokseksi.

Lyhenevät päivät ovat ominaisia syyspuolelle, niin myös pilviset ilmat, jolloin valon määrästä saadaan pahimmassa tapauksessa alle puolet siitä, mitä voitaisiin saada pilvettömänä päivänä. Niin kauan kun puissa ja pensaissa on lehtiä, valon määrän pieneneminen etenee reippaasti. Kun lehdet putoavat, saadaan taas valoisampia aikoja vähäksi aikaa. Jos maan pinta on kuurassa tai peräti lumen peitossa, valoisuutta saadaan suhteellisesti enemmän.

21 10 talletetussa kuvassa oli harvinaisesti lyhyiden valoisampien hetkien päivä, osassa puita on vielä lehtiä. Seurasi kuitenkin viileitä öitä, jopa ihan pakkaselle asti, joten viime viikko oli yleistä lehtien putoamista.

Alkukuusta 12 10 otetussa kuvassa näkyy komeamaksaruohojen Sedum spectabile alkava puna, mutta penkin hehkeäksi punapensaaksi istutettu pallesorvarinpensas Euonymus alatus jäi tänä vuonna melkein valkoisen vaaleanpunaiseksi  (kuvassa penkin taaemmassa osassa), toivottua punaa ei tullut lainkaan. Paikka on kuitenkin hyvin alttiina auringonsäteille, joten liika märkyys ja suhteellisen lämpimät ajat varmaan estivät ruskavärin kehittymisen.

Siementen kypsyminen vaatisi kuivahkoja ilmoja, mutta useimpina vuosina meillä saadaan liikkuvien matalapaineiden tuomia sadekausia, jotka vaikeuttavat siementuotantoa, kuten peltokasveista taas tänäkin vuonna olemme saaneet kuulla. Jos päivän pituus vähenee, niin aamukasteen ja iltakasteen esiintyminen vievät kuivumisen potentiaalisesta ajasta leijonanosan. Onneksi on edes keksitty kuivurit. Tietysti tuulisuuskin vaikuttaa, tyynellä kuivuminen on vähäistä tuuliseen säähän verrattuna.

Poikkeus säännöstä sopeutua syksyyn on alppikärhö, jonka lehdet sinnittelevät vihreinä niin kauan kuin vähänkin lämpöä on ilmassa. Useimpina vuosina myös kukkia löytää loppusyksylläkin. Kuvassa on vanhemman kasvin juurivesoja, jotka kasvavat helposti useita metrejä kesässä, joten alkukesällä ne jopa kitketään pois monta kertaa. Silti tulos aina yllättää.

Kasvien kasvun kannalta syksy on aika tehotonta aikaa, ne lakkaavat yhteyttämästä ja alkavat siirtää ravinteitaan ja yhteyttämisorganismeja, viherhiukkasia pois lehdistä. Alkaa ruska, ruskeiden ja punakeltaisten värihiukkasten näkymisen aika. Useimmiten tämän prosessin panee vauhtiin jokin viileämpi yö, mutta päivän pituudella on myös merkitystä, koskapa ruskan alkaminen sattuu vuosittain melko samoihin aikoihin. Eräät luonnonkasvit voivat kyllä yhteyttää aika matalissakin lämpötiloissa, kuten esim. nurmikon kasvit noin +5 asteen lämmössä, sammalet jopa vain vähän yli nollan.

Kellä on mullan sisällä olevia varastointipaikkoja, kuten maavarsia, juuria tai mukuloita, niin osoite on sinne. Varastointiaineina käytetään sokereista koottuja pidempiä ketjuja, kuten tärkkelystä tai inuliinia, joita voidaan muuntaa talven aikana sokereiksi takaisin, jos kylmä alkaa olla ongelmana. Makea neste ei jäädy niin helpolla, sen tietää jo perunakin, joka liian viileässä varastossa voi muuttua makeampaan suuntaan.