Käännetäänpä timotein lehteä...

Tänä vuonna käteeni osui pääsiäisruohon siemeniä haeskellessa ihan uusi laatu, kun löytyi timotein siemeniä sisältävä pikkupussi. Kun en asu kissojen kanssa samassa taloudessa, ei tarvitse miettiä ruohon syömäkelpoisuutta. Laitoinkin sisällön jo kokeeksi itämään, nähdäkseni, mitä tulisi ja kauanko menisi. Yllätys olikin melkoinen, sillä siemenistä nousi kunnon katseltavaa jo kuudessa päivässä kylvöstä. Pieniä siemeniä oli pussissa myös tosi runsaasti, joten sain mahtavan 10 x 25 cm:n kokoisen ruohomättään.

Perjantaipäivästä seuraavaan torstai-aamuun kaukalossa viettäneet timotein siemenet ehtivät tosi pitkälle!

Timotei Phleum pratense eli nurmitähkiö on toki paremmin tunnettu heinäpeltojen kasvina. Lapsuudessani myös meillä oli vähän heinäpeltoa, jossa timoteit kasvoivat. Asuihan navetassamme 1940-luvun ruokahuoltoa helpottamassa 1-2 lypsylehmää. Sillä saatiin isokin perhe omavaraiseksi maidon ja voin suhteen.
Toki osa heinälatoon varastoidusta kuivatusta heinästä koottiin muualtakin, kuten tienvarsista, pihapiiristä, rannoista, soilta ja jopa metsän aukoistakin. Se tapa oli ennen varsinaista heinänviljelyä ollut yksiomainen kuivaheinän hankinnan muoto. Varsinkin ravinteisten lettosoiden tuottama heinäsato on suuri, parhaiden peltojen kanssa kilpaileva, todettiin 1960-luvulla tehdyssä monivuotisessa selvityksessä, jossa sain olla tutkijana mukana. Tuolloin eräs tutkimusalueeni oli Kittilä, jossa lettosoita ja niistä tehtyjä heinäpeltoja tuli runsaasti nähtyä.

Heinäpellot tehtiin kauan sellaisille kohdille, joissa viljanviljely ei ollut onnistunutta, kuten tulvaherkille rannoille, joissa oli ehkä ennen ollut kaurapeltoja. Myös soita kuokittiin, kun muut raivaukseen sopivat kohteet oli käytetty. Omat sukulaismieheni Nurmijärvellä joutuivat suota kuokkimaan työtä hakiessaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun isot kartanot halusivat lisätä heinänviljelyn alaa. Kun työt loppuivat, moni pakkasi matkalaukkunsa ja matkusti rahtilaivalla valtameren taakse siirtolaiseksi.

Heinää saattoi kasvaa myös vuoroviljelyn takia pelloilla, että maa saisi levätä ja tulisi jälleen tuottavaksi. Vasta 1900-luvun puolivälissä parempia peltoja alettiin ottaa pysyvämmin heinänviljelyn käyttöön. Pohjanmaalla alkoi heinän siemenviljely, jottei tarvitsisi ostaa ulkomaista siementä.

Timotei on tullut Suomeen muun Euroopan kautta 1800-luvulla, jolloin Suomessa aloiteltiin heinänviljelyä pelloilla. Tämä alunperin pohjoisamerikkalainen kasvi itää ja kasvaa nopeasti, pysyy hyvin pystyssä ja on siten satovarma. Kylvetty timotei ei kuitenkaan kestä tulville alttiissa maastossa montaa vuotta, Pelto pitää muutenkin uudelleen kylvää viimeistään 3-4 vuoden päästä, Kittilässä jouduttiin jopa paljon tiheämpäänkin pellon uusintaan.
Hevoset söivät mielellään kuivaa timoteitä. Sillä oli suuri merkitys siihen aikaan, kun kaikenlaista kuljetusta tehtiin ennen kunnollisten maanteiden rakentamista hevoskyydeillä. Heinäpeltojen lisääminen tuli maatalouden avainkysymykseksi, koska timotei maittoi mainiosti myös lehmille ja lampaille kuivarehuna.

Suomi oli joutunut suurvalta Venäjän alamaiseksi 1800-luvun alussa, ja suuret kaupungit kuten Pietari alkoivat etsiä polttopuu- ja ruokahuoltoa myös tältä kulmalta. Niin meillä alkoi taloushistoriassa merkittävä lypsykarjan pääluvun lisäys. Nimenomaan voilla oli kysyntää suurissa kaupungeissa. Olihan toki voin ostajia jo aiemminkin täällä kierrellyt, mutta varsinaisesti rautatieverkko sai lypsykarjan kasvatuksen suuriin mittoihin. Myöhemmin junien vauhdin parannuttua kuljetettiin myös maitoa. Euroopasta muutti Suomeen juustonvalmistuksen osaavia meijeriammattilaisia, joten voimeijerien lisäksi tuli juustomeijereitä.

Tällä oli oheisseurauksena mm. tiiliteollisuuden kasvaminen, kun tiiliä tarvittiin runsaasti myös maaseudulla. Varsinkin Hämeessä pääradan varteen nousi toinen toistaan mahtavampia navetoita. Asuin kymmeniä vuosia Janakkalassa, jonka merkittävä teollisuushaara 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolella olivat nimenomaan tiilitehtaat. Tuo painava teollisuustuote kulki tavaravaunuissa rataa pitkin. Samoille asemille sitten tulivat navettain tuotteet juniin lastattaviksi. Ratakuljetusta tarvitsivat myös halot, joiden saamiseksi saatettiin rakentaa omia rataverkkojaan asemilta isompiin metsiin päin, kuten mm. Janakkalassakin.

Voi sanoa, että heinänviljely tuotti vahvaa kehitystä ja paljon uusia työpaikkoja maaseudulle. Mikähän samankaltainen talousuutuus löytyisi nykyajan Suomelle, että saataisiin työpaikkoja niitä kaipaaville? Mainitulla 1960-luvun tutkimusmatkallani tapasin erään pohjoissuomalaisen tilallisen, joka kylvi heinän kasvattamiseen tarkoitetut lannoitteet viereiselle lakkasuolle, ja kehui, että sillä lailla suosta saatiin pienellä vaivalla monikymmenkertaiset tulot heinäpeltoihin verrattuina...

Kesällä timotein korren päähän kehittyy tasapaksu karkea tähkä. Sillä se tunnistetaan Suomen luonnonvaraisesta heinästä, nurmipuntarpäästä Alopecurus pratensis eli alopekuurista, jonka tähkä on paljon kapeampi ja silkkisen tuntuinen. Alopekuuria on kylvetty myös heinäpelloille ennen timotein yleistymistä. Tienvarsien ojanpientareista sitä melko varmasti tapaa.

Tähkiöitä on meillä on myös luonnonvaraisesti, nimittäin pohjantähkiö P. alpinum, jota on varsinkin pohjois-Suomessa ja harvinainen helpitähkiö P. phleoides aivan etelärannikolla. Muinaistulokkaana pidetään etelä-Suomessa kasvavaa harvinaistunutta ketotähkiötä P. pratense ssp. nodosum.

Timotei sai erikoisen nimensä alkuperin englantilaisesta Timothy grass -nimestä. Nimi juontuu kasvia Eurooppaan markkinoineesta maanviljelijä Timothy Hansonista jo 1700-luvulla. Vieläkin timotei on kuivaheinän tuotannossa tärkein. Nykyajan tapaan tuorerehuksi paalaamalla sitä myös tarvitaan, joskin siihen tarkoitukseen on useita muitakin heinälajeja, kuten nurmi- ja ruokonata (Festuca pratensis, F. arundinacea), jopa entisiä rikkakasvejakin, kuten juolavehnä.

Ruukkurintamakin heräilee

Ihmeen pitkään tänä keväänä on saanut odotella punaisia kukkia kuparilehtiin Episcia cupreata. Yleensä se on tapahtunut helmikuussa. Mutta tänä vuonna helmikuu oli yhtä pilveä, joten lämpimiä auringonsäteitä ei ollut jaossa tarpeeksi. Idän puoleisella ikkunalla alku oli viime viikolla, täällä lännen puolella vasta eilen. Viime mainittu on tänä päivänä kuvattuna yllä.

Se on jo ikääntynyt kasvi, koska ohjeiden mukaan sitä pitäisi nuorentaa vuosittain rönsyjen päiden pistokkaista. Tämä istutettiin loppusyksyllä 2012, eli kesäkuussa se alkaa viidettä kauttaan. Alku oli vaikea, kun olin vienyt vanhan emon toukokuun lopulla 2012 olleen matkani ajaksi viileään autotalliin, ettei olisi janoissaan, mutta olikin niin kylmää, että kasvi suuttui perusteellisesti ja nahistui. Pari kolme latvan kärkeä meni kokeeksi lasiin juurtumaan, ihmeekseni ne eivät kuolleet, vaikka emo ruukussa kupsahtikin. Nyt en raaski tätä hävittää, haluan nähdä, kuinka sitkeä sissi se lopulta on.

Jonkun pelakuun pistokasruukussa toivuttiin ensimmäinen vuosi, hyvin vaatimattomasti. Mutta alkuvuonna 2013 laitoin oksat jo omaan ruukkuun ja sitten alkoi taas uusi hyvä elämä. Rönsyjä on poistettu moneen kertaan, uusia poikasruukkuja on niistä tehty useita. Kasvavat latvat pannaan 2-3 viikoksi tai kauemmin veteen juurtumaan ja sitten multaan, kun ehtii ja muistaa, vaikkapa keskellä talveakin.

Itäikkunan kasvi on kuvattu 02 03 2016, kun ensimmäinen kukka aukesi.

Idän ikkunan kasvi on istutettu viime vuonna aikaisin ja ehti kukkia koko kauden, joka yleensä kestää helmikuusta lokakuuhun. Meillä se on mitä parhain amppelikasvi eikä yhtään tykkää kesällä pihaulkoilusta, kuten moni huonekasveista. Varsinkin kesäsateet ovat sille liikaa, juurilla ei saa olla seisovaa vettä.

Seuraava vuosikerta on ollut mullassa vajaan kuukauden, latvat pantiin juurtumaan joulun maissa veteen.

Kuparilehti on alkuperäinen kasvi trooppisessa Väli- ja Etelä-Amerikassa, jossa sitä saatetaan käyttää maanpeitekasvina, kun sen luontainen kasvutapa on ryömiä maanpinnassa. Hieman viileämmillä alueilla se on amppelikasvi, meillä vain sisäkasvi. Kasvia kastellaan vasta, kun multa on pinnalta kuiva.

Kuparilehti on kaukaista sukua pillikkeille ja peippikasveille, molemmat kuuluvat kasviryhmään Lamiales. Kuparilehden iso heimo on Gesneriaceae, jossa on monia tuttuja huonekasveja, kuten paavalinkukka eli saintpaulia Saintpaulia, soilikki Streptocarpus, soihtuköynnös Aeschynanthus, gloxinia eli suppilokukka Sinningia,  jne.

Myös toinen tämän postauksen huonekasvi, hilkka eli mustanmerenruusu Achimenes on samaa heimoa. Muutama alku on viimein ilmaantunut tähän perusversioon A. longiflora eli sinivioletteja kukkia tuottaviin pikkukäpyihin, joita laitoin juurtumaan helmikuun puolivälin jälkeen. Hieman aikaisemmin laitetut valkokukkaisten kävyt eivät ole näyttäneet vielä saaneen aikaan mitään. Saapa nähdä, ehtivätkö kukkaan huhtikuulla, kuten keskimäärin on tapahtunut. On minulla ollut punahilkkojakin A. erecta joskus, mutta niiden ruukusta ei sitten löytynytkään yhtään käpyä.

Kasvatan näitä keväisin viimevuotisesta ruukusta etsityistä kävyistä, jotka itävät mullan pinnassa muutamia viikkoja. Kukinta kestää koko kesän, ja sen loputtua syksyllä ruukku nostetaan kaikkineen jonnekin unholaan kuivahtamaan. Uudet kävyt kehittyvät yleensä syyskesällä lähelle mullan pintaa entisen lähelle. Ruukun pohjalla on lecasoraa, ettei tulisi seisovan märän mullan ongelmaa.

Monena kesänä olen vienyt sinihilkkoja myös ulos kylmien öiden häivyttyä, kun sisällä on ollut liian paahteista. Paras paikka tuntuu olevan puolivarjossa timanttituijan vieressä korkean reikätiilen päällä, etteivät etanat nouse.

Myös hilkat ovat trooppisen Amerikan kasveja alunperin ja kasvavat sellaisilla seuduilla, joissa on vuorotellen sade- ja kuivakausi. Kuivakaudella verso kuihtuu, ja uusi alku puskee esiin noista pikku kävyistä, jotka oikeastaan ovat suomuisia mukuloita. Sinihilkkaa on Euroopassa jalostettu jo 1800-luvulta alkaen.

Tämä kuva on otettu 15 04 2012, kun ruukun ensimmäinen kukka aukeni.

Samana päivänä toisessa ruukussa oltiin paljon pidemmällä!

Käärmeenpartoja

Raija-sisko heitti eilisiltaisessa puhelinkeskustelussa ohimennen kiinnostavan syötin, joka upposi minuun heti, kun hän kertoi suunnittelevansa etupihalleen matalien vihreiden kasvien aluetta Ophiopogon-suvun kasveista. Heinät ja sarat ovat tyypillisimmillään vihreiden mattojen, nurmikoiden tuojia, mutta niitä pitää hillitä leikkaamalla. Nämä nyt puheena olevat kasvit viihtyvät matalina leikkaamatta, ne siis sopivat pieniinkin väleihin tai jyrkille rinteille, jonne ei ruohonleikkuria voisi kuvitella. Taimia tehdään jakamalla entinen mätäs.

Piti siitä kohta mennä keskustelemaan asiasta googlen kanssa, jonka ensimmäinen kuva jo kertoi, että puhuttiin sellaisista tutuista, joita olin katsellut viimeisellä amerikanreisullani marraskuussa 2014, ja olin arvellut niiitä jonkin sortin liljakasveiksi, kun marjat näyttivät olevan kuin oravanmarjat pikkutähkässään.

Tässä kuvassa ikivihreää ja matalaa kasvimassaa näkyy puiden alla vasemmanpuolista taloa vasten.

Japanista alunperin olevat lajit O. japonicus ja O. planiscapus mainitaan maanpeitekasveina käytetyiksi. Jälkimmäisestä on kehitetty värimuunnos 'Niger', jonka lehdet näyttävät niin tummanvihreiltä, että kasvi saa lajikenimen musta. Ainakin tätä värimuunnosta on ollut Viron tai muiden pohjoismaiden taimimyymälöiden myyntitarjokkaana. Meidänkin taimikaupoissa sitä on saattanut esiintyä huonekasvi- vaihtoehtona, vaikka omiin silmiini ei ole osunut. Esim. Viherpeukalot pitää sitä myyntilistalla.

Tässä kuvassa Ophiopogon- istutuksia on hiljattain tehty reunuksille ja ihan  tien laitaan asti.

Ophiopogon-suvun suomalainen nimi on käärmeenparrat. Nimi ehkä tulee siitä, kun kasvi luonnossa kasvaa kuin partatupsu suoraan maasta tai kivenraosta, jollaisilla paikoilla käärmeillä on asuinkoloja. Kasvit kukkivat vaalean lilan - valkoisen sävyissä, ja hedelmät ovat marjoja. Joitakin niistä saatetaan käyttää rohdoksina.

Lajeja näyttää olevan viljalti, lähes 70, ne ovat kotoisin pääasiassa itäisestä ja kaakkoisesta Aasiasta. Kasvutapa on matala mätäs, josta nousee lyhyehköjä heinämäisiä lehtiä ja niiden lomiin jääviä kukkavarsia. Korkeutta tulee parinkymmenen sentin tienoille, joillain lajeilla vähemmän. Kun silittelin näitä kasveja 2014 syksyllä pienellä kävelyretkellämme Raijan kotikadulla, niissä oli tummansinisiä marjamaisia hedelmiä, hieman isompia kuin oravanmarjain vastaavat.

Näyttää siltä, että marraskuun 2014 postauksessani olin tempaissut niille matkan muistiinpanoistani väärän nimen Liriopsis, joka tässä nyt oikaistakoon. Todennäköisimmin oli kyseessä japaninkäärmeenparta O. japonicus.

Kun käärmeenparrat eivät ole heiniä taikka saroja, niissä ei yleensä ole piidioksidia lehdissään, ja näyttävät sen vuoksi hieman pehmeämmiltä ja kuin kuultavilta, vähän samaan tapaan kuin sipulin naatit, mutta lehdet ovat kuitenkin kielimäiset eivätkä putkea kuten sipulilla.

Käärmeenpartoja voisi ehkä kasvattaa meilläkin, jotkut kestävät myös pakkasta, mutta näyttäisi, että suositellaan talvisuojausta tai peräti ruukkujen nostamista talvehtimistiloihin. Aika erikoinen toteamus oli, että kestävät myös tulvaveden seisomista kasvupaikassaan ainakin jonkin aikaa, jos vesi on kesälämmintä.

Kuinkahan käärmeenparta mahtaisi selvitä liljakukoista, jotka käyvät niin monien yksisirkkaiskukkien kimppuun?

Käärmeenparrat kuuluivat heimoon Ruscaceae eli ruskuskasvit, siinä on 14 sukua. Mutta se on nykyisin liitetty suurempaan parsakasvien heimoon Asparagaceae ja ovat sen Nolinoideae - alaryhmä. Suomalaisista kasveista tässä ryhmässä tavataan mm. kielo Convallaria majalis, kalliokielo Polygonatum odoratum, lehtokielo P. multiflorum ja oravanmarja Maianthemum bifolium. Nämä suomalaiset on luettu joinakin aikoina liljakasvien heimoon Liliaceae. Aiemmin kielolla on ollut myös oma suku Convallariaceae.

Mainittakoon, että noista 14 suvusta Ruscaceae- heimossa on myös mm. traakki- eli lohikäärmepuun suku Dracaena, jonka joitain edustajia on kaupan meillä huonekasveiksi. Kaikki Teneriffan kävijät tutustutetaan siellä kasvavaan maailman suurimpaan yksilöön kanariantraakista D. draco. Se on lähes 24 m korkea ja tyveltään 14 m paksu. Traakkipuita on n. 40 lajia.

Melko läheinen sukulainen traakkipuille on aasialainen liljapuu Cordyline, jonka eräs laji on huonekasvina suosittu verililjapuu C. fruticosa. Nämä liljat ja traakit erottaa parhaiten juurten väristä, sillä traakkipuu- kasveilla on keltaiset juuret ja näillä toisilla valkoiset.

Myös huonekasvit anopinkieli Sansevieria ja tuonenkielo Aspidistra ovat käärmeenpartojen lähisukulaisia, samasta Ruscaceae- heimosta.

Parsa Asparagus on antanut nimensä Asparagaceae- heimolle ja myös suuremmalle yksisirkkaisten ryhmälle, Asparagales- lahkolle, johon edellämainittujen lisäksi kuuluvat myös mm. kämmekät ja  kurjenmiekkakasvit.

Mataroiden maailmaan

Mataroiden tavallisin kasvupaikka on maantien piennar, ja siinä juuri se ensimmäinen kuiva metri tien reunan valkoisesta viivasta. Kun kuva on otettu 19.07 2011, matarat ovat jo tiputtaneet teriönsä ja kaikki mahdolliset paikat ovat hedelmiä tarjollaan. Tässä ahdekaunokit kannattelevat paimenmataroita pysymään hieman koholla.

On jo vuosia hautunut ajatus, että mataroista on postaus tekemättä. Niinpä, kun ne ovat monissa käänteissä tulleet aika läheisiksi "ystävikseni", tänään ystävänpäivänä on aika tutustuttaa muitakin tähän suureen heimoon. Lähikuvia minulla ikävä kyllä ei ole, kun pitäisi päästä pikkuruisten kukkien ollessa kohteena lähemmäksi kuin mihin pokkarini on ollut valmis. Googlessa on suuri varasto kuvia, jotka löytää, kun hakee nimellä, suosittelen etsimään ja lukemaan samalla lisää!

Matarakasvien heimo Rubiaceae on eräs suurimpia kasviheimoja, siinä on nykytiedolla sukuja 611 ja lajeja 13 150. Tuollainen ei synny hetkessä, vaikka olisi kuinka muuntelukykyinen geeniaines, heimo on ollut kauan olemassa. Itse asiassa sen kasvisukujen joukossa voidaan havaita 4 eri kehityslinjaa. Kolme niistä on trooppisia, kuten esim. linja Ixoroideae, johon kuuluu mm. kahvipensas, maailmankaupallisesti ja varsinkin suomalaisten kahvinjuojien kannalta se tärkein heimon edustaja.

Näissä trooppisissa linjoissa on lukuisia puuvartisia kasveja. Erityisenä piirteenä voisi pitää sitä, että niiden soluihin pyrkii varastoitumaan maaperästä alumiinia. Tälle heimolle ovat ominaisia myös oksalaattikiteet (niitähän on mm. suolaheinillä ja raparpereilla myös), joilla soluneste saadaan kuumissakin oloissa ottamaan ja pitämään vettä, eikä kasvi ala nuokkua.

Alkuaineita varastoivia kasveja on nimitetty maaperän indikaattoreiksi, joista malmien ja muiden maaperän aarteiden metsästäjät suuresti hyötyvät, kun ei tarvitse tehdä koekaivauksia, vaan kasveista näkee suoraan, millainen maaperä on. Suomessakin on harrastettu malminetsintää kasvillisuuden piirteitä tutkimalla.

On selvää, että toisissa heimoissa on taipumuksia suosia eri alkuaineita. Kallioperästä kertovista kasveista on oltu tietoisia jo kauan, alkaessani opiskeluja 1960-luvulla pääsin eräälle tällaiselle luentosarjalle kuulijaksi Helsingissä.

Ainoa yleismaailmallinen eli kosmopoliitti kehityslinja matarakasvien heimossa on Verdcourt, joka käsittää noin puolet koko heimon lajeista. Siihen kuuluu etupäässä ruohoja, paitsi suku Psychotria eli kahvikit, noin 2000 lajia pieniä puita tai pensaita.
Tämän kehityslinjan ruohomaisista kasveista käsittelen seuraavaksi sukua matarat Galium, jonka edustajia Suomessakin kasvaa  alkuperäisinä 9, on sekin laaja suku. Kaikkiaan siinä on lajeja n. 400. Noiden meidän alkuperäisten lajien ohella täällä on tavattu kasvavina toiset yhdeksän satunnaisempaa mataralajia, niitä tuli mm. puistonurmille keski-Euroopasta tuotujen heinänsiementen mukana.

Ennenkuin puhutaan lajeista, on syytä vielä kertoa eräistä mataroiden melko yleisistä ominaisuuksista. Kasveissa on usein mukava tuoksu, joka johtuu kumariinista. Tuoksu miellyttää ihmisnenää, siksipä mm. keltamataraa Galium verum on koottu talteen pantavaksi patjaolkien joukkoon antamaan hyvää hajua (kasvin englantilainen nimikin on lady's bedstraw). Tuoksumatara G. odoratum on ollut keski-Euroopassa suositumpi, sillä on hajustettu jopa vanhoiksi menneitä viinejä keväisin (Maitrank). Arvellaan, että Suomessakin alkuun kristinuskoa levittävät munkit kantoivat mukanaan tällaisia erityisvarusteita. Kastevesi saatiin pyhäksi ripauttamalla tuontiviiniä hieman joukkoon.

Ruohoa pientareilta kaluavat eläimet kuten lampaat tai vuohet puolestaan karttavat kumariinin tuoksua ja jättävät kasvit rauhaan, joten kun ne syövät sitten muita kasveja, poistuu mataroilta kilpailijoita ja ne pääsevät runsastumaan kauan laidunnetuilla seuduilla. Näin kävi Suomessakin, kun lammastalous alkoi tulla osaksi maataloutta.

Toinen ominaisuus on kasveja kuivattaessa tapahtuva mustuminen, se johtunee yhdisteiden hapettumisesta. Siitä johtuu, että kuivuneet mataran lehdet ovat useimmiten tummanvihreitä.

Matarain lehdet asettuvat lähtemään varresta kiehkuroina suurin piirtein samasta kohdin. Tavallisin määrä on 2 tai 3 samassa kiehkurassa, mutta tuoksumatarassa lehtiä on 4. Samasta kohdin lähtee myös lehteä muistuttavia isoja korvakkeita, niin että liuskojen luku on puolta suurempi 4, 6 tai 8. Useilla mataroilla on joka paikassa tarttumakarvoja, jotka ovat nivelikkäitä, ja kasvit pystyvät hyvin leviämään, kun siementen karvat takertuvat eläinten (lampaiden) turkkiin ja kulkeutuvat niiden mukana.

Karvat eivät kylläkään ole mikään mataroiden yksinomainen varuste. Kun vuosisataisten englantilaisten villatehtaiden ympäristöissä tehtiin kasvistoselvityksiä, todettiin, että näissä ympäristöissä kasvoi useampi sata (yli 700!) sellaista kasvia, jotka aikojen saatossa olivat kulkeutuneet villapaalien mukana, jopa Uudesta Seelannista ja Australiasta.

Mataroiden juurissa on punertavia väriaineita, jonka vuoksi niistä voidaan saada villalankaa värjättäessä kauniita punaisia sävyjä. Tähän tarkoitukseen meillä alunperin käytettiin keltamataran ohella valkokukkaista ahomataraa G. boreale, vielä 1800-luvulla juuria yleisesti kerättiin värjäämiseen. Heinänviljelyn yleistyttyä 1800-luvulla tuli heinänsiementen mukana pellonpientareille uusi kasvi, valkokukkainen paimenmatara G. album, jonka kasvuvauhti oli suurempi kuin näiden alkuperäislajien, ja senkin juurista saadaan värjäysmateriaalia. Se on tuoksuton.

Harmi kyllä tuo tulokas oli tehokas risteytymään keltamataran kanssa, joten melkein kaikki eteläsuomalaiset keltamatarat ovat muuntuneet risteymiksi. Ne ovat vaaleammankeltaisia isohkoja kasveja eivätkä tuoksu. Nimeksi on sovittu piennarmatara G. x pomeranicum. Tätä nykyä heinäkuiset tienpientaret pursuavat kermavaahtomaisia massaesiintymiä, kun sekä paimenmatarat että piennarmatarat rehottavat. Keltamataraa löytää enää syrjäisiltä kalliokedoilta lähinnä saaristoissa.

Keltamatara oli aikoinaan suuri suosikkini, kun hajusteallergia ei ollut vielä puhjennut. Nyt sen kanssa ei voisi olla samassa tilassa. Vanhimman tyttären häät pidettiin elokuussa 1984, jolloin olin päätynyt seurantalon pöytäkoristeina juuri keltamataroihin ja ahdekaunokkeihin, joita Janakkalasta löytyi. Pellonlaiteitten kasvit ovat vähitellen kyllä häipyneet, kun enää ei juuri ole avo-ojia ja käytetään kemiallista rikkakasvien torjuntaa. Vain maanteiden ja ratojen varret ovat niiden pakopaikkoja.

Iitin parhaat matarapaikat Kausalasta kirkolle vievän tien aukeilla kohdin. Kuvausaika sama kuin ensimmäisessä kuvassa. Kun suoritetaan pientareiden niittoa, niin hedelmillä olevat matarain varret tarttuvat niittoterään ja laahautuvat hetken aikaa mukana. Ja taas on matara saanut kylvetyksi jälkeläisilleen muutaman mahdollisen kasvupaikan. Kun ennen kuljettiin hevosilla, niin talvisin oli istujan pehmikkeenä usein heiniä, joista myös karisi siemeniä tienvarsiin. Pollehan ne heinät söi kääntöpaikalla, mutta kylvö tuli tehtyä sitä ennen. Metsistäkin löytää hakkuukämppien paikoilta ja korjuuteiden varsista vieläkin tällaisia kylvömaita, joskaan ei näin näyttäviä.

Tärkein heimon värikasvi on kuitenkin meilläkin hieman puutarhoissa viljeltävä värimatara Rubia tinctoria. Sen kuivattu juuri on tiilenpunaista krappia, jossa on runsaasti väriainetta. Juurta liotetaan, kuumennetaan tai käytetään, jotta kaikki väri saataisiin irti. Kasvia pitää kasvattaa useampi vuosi, että juuristo kasvaa tarpeeksi ja kannattaa nostaa ylös.

Tuoksumataraa G. odoratum kasvaa paitsi keski-Euroopassa myös hieman meilläkin, mutta se on harvinainen rehevien lehtometsien laji, joka vaatii usein lähteisyyttä kasvupaikaltaan. Olin kerran syksyn sieniretkellä Hattulan ja Kalvolan rajamailla Vanajaveden rantaan viettävällä rinteellä, kun yhytin melko ison (muutamia aareja) kasvuston saniaisten ja kuusten alta. Paikka näytti kyllä hyvin vanhalta pellon jäänteeltä, mutta oli täysin puustoinen. Alueella oli laakeita puronuomia, joissa ilmeisimmin oli vettä vain keväisin. Nykyisin tuoksumataran taimia myydään maanpeittokasveiksi.

Melko samannäköinen harvinainen lehtokasvi on lehtomatara G. triflorum, sen varsi on kuitenkin pitkä, rento ja takertuu ympäristöönsä. Kiehkurasta löytää luvun 6. Sitä kasvaa kuitenkin yleisemmin kuin tuoksumataraa.

Soilla ja rannoilla on pari omaa pikkulajia, takertuva yleisehkö luhtamatara G. uliginosum, rantamatara G. palustre ja harvinaisempi pikkumatara G. trifidum. Pelloilta tapaa yksivuotisina rikkakasveina myös mataroita, niistä etelärannikoilla on kierumatara G. aparine ja muualla peltomatara G. spurium ssp. vaillantii, jotka voivat joskus risteytyäkin keskenään. Varsinkin viimemainittu tuli aikoinaan tutuksi, kun perunannoston aikaan sen varret saattoivat olla jopa lähes metrin mittaisia ja mukavasti takertuivat perunakuokan varteen.

Joulun kukkia

Aiemmin hankittu jouluamaryllis eli oikeammin ritarinkukka alkoi jo kuihtua jouluaattona, mutta ananaskasvien heimosta Bromeliaceae tuli timanttiananas Guzmania lingulata 'Hope' naapurin joulutervehdyksenä ikkunalaudalle istumaan. Maassa ei tänä vuonna ollut lainkaan lumipeittoa, pakkasilmatkin tulivat vasta tapaninpäivänä.
(Niin meni myöhään kaksi vuotta takaperinkin, että vuosi vaihtui vihreänä. Vasta loppiaisena 2014 tuli ensimmäiset lumikuorrutukset pihapuihin. Vuonna 2011 oli talvi alkanut lähes yhtä myöhään, kun teimme hautaa Wilma-koiralle 21 12, satoi silloin ensimmäisiä lumia.)

Tällä jalostemuodolla on kukintoa muodostavissa lyhyissä suojuslehdissä kynnen kaltainen valkoinen kärki. Kuten lähes kaikki sukulaisensa, tämäkin kuuluu trooppisten metsien päällyskasveihin, jotka sijoittuvat puiden oksien hankaan tai muihin sellaisiin kohtiin, jossa saavat enemmän valoa kuin maanpohjalla. Heimon kotimaa on Amerikoissa, jossa sitä tavataan päiväntasaajan molemmin puolin sopivassa lämpötilassa, johon kuuluu aina lämmin yö.

1950-luvulla oli yleisin tämän kasvisuvun edustaja nuokkupapinkaura Billbergia nutans, sen kuului olla kukkapöydällä! Tietysti siellä nököttivät myös isogloksinia eli suppilokukka Sinningia speciosa ja soilikki Streptocarpus sp, joita ei kovin paljon enää näe. Asuin niihin aikoihin Lehtimäellä, jossa tutustuin mm. Kankaan sukuun. Näissä kodeissa emännät kovasti vaalivat huonekasveja. Mikäs oli papinkauran ja muiden saatujen kasvien kasvaessa omassakin asunnossani koulutalon yläkerrassa, kun uunilämmityshuoneessa kukkapöytä sijoitettiin ikkunan lähelle. Lämpöpatteria ei ollut siinä vieressä hohkamassa.

Papinkaura tuli kasvatettavaksi Suomessa 1920-luvulla ja yleistyi 1930-luvulla. Sillä oli useita punaisia suomumaisia suojuslehtiä ja varsinaisessa kukinnossa sinistäkin väriä. Bromeliaceae-heimon kasvit ovat luonteeltaan kerran kukkivia. Kukkimisen tapahduttua emokasvi kuolee, ja sen tyveltä nousee sukua jatkamaan uusia poikasia. Parhaiten kasvia hoidetaan sen elinaikana siten, että lehtisuppilossa on aina hieman vettä.

Kun sen poikasia istutetaan uusiin ruukkuihin, pitäisi käyttää mullan lisänä puun kappaleita ja sammalta, vähän orkidean tapaan. Muistelen 1950-luvun aikaista papinkauranruukkuani, josta noita poikasia ei eroteltu. Leikattiin vain saksilla kuihtuva kukkinut varsi pois, ja jälkeläiset jatkoivat samassa mullassa. Lopulta koko ruukku oli tupaten täynnä suppiloita ja tietysti monia kukkavarsia...

Miss' sypressit tuoksuvat talvellakin... Oma suosikkini on nykyisin joulusypressi eli joulukataja Chamaecyparis lawsoniana 'Ellwoodii'. Se on tuo isompi kuvan keskiosassa. Kun en tuo sisälle joulukuusta, saa sopivaa jouluntuoksua ruukun asukista. Eikä karise neulasia tarttumaan sukanpohjiin! Niitä on myynnissä aika monenkokoisia. Sinivihreä väri sopii meidän tuvan värimaailmaan oikein hyvin. Viime vuonna jouluksi hankittu jaksoi pysytellä suihkuttelun ansiosta sisällä elossa koko kevään, ja istutin sen sitten etupihalle kukkapenkin asujaksi. Ulos istuttamani pikku kasvi näytti olevan vielä syksylläkin voimissaan, kuinka sitten lienee kevääseen asti, jos se kuivuu.

Kuulemma yleisin talven kiusatyö tälle kasville on vedenpuute, sen pitäisi saada sen takia kasvaa roudattomassa kohdin. Taitaa jäädä kuitenkin haaveeksi tuossa pihassa, vaikka siinä onkin havunoksia koristeena ympärillä. Maan lounaisimmissa ja eteläosissa niitä saattaa ylitalven kasvaa, kun taimen alusta suojataan muulla peittoistutuksella, joka estää roudan muodostumisen.

Matalampi joulusypressi-istutus tuli tyttären mukana tervehdyksenä, sen seuraksi oli istutettu valkoista tulilatvaa Kalanchoe ja pikkumurattia Hedera. Tässäkin lienee havun osalta kyseessä Chamaecyparis- sukua, tässä jalosteessa nuoret versonkärjet ovat vaaleammat kuin muu kasvi.

Nimi kataja tulee siitä, että samaan heimoon Cupressaceae kuuluvat myös katajat Juniperus, joita on 67 lajia, jolla luvulla se on heimon suurin suku. Joulukatajamme suku Chamaecyparis eroaa aitosypresseista Cupressus siinä, että niiden oksanhaarat ovat litteitä. Cupressus-suvun lajeja ei juuri kasvateta Suomessa ulkosalla, vain Kaskadi-vuoristosta kotoisin olevaa nutkansypressiä C.nootkatensis tavataan Mustilan arboretumissa juuri ja juuri menestyen. Pääosa niistä kasvaa pensaina ja lumenpinnan yli kasvavat oksat kaljuuntuvat. Välillä laji on on ollut sijoitettu valesypressien sukuun, nyt taas tähän nykyiseen.

Valesypressien sukuun kuuluu vain seitsemän lajia, niistä alkuperäisinä viisi itä-Aasiassa ja kaksi Pohjois-Amerikassa. Ne kasvavat lauhkeiden alueiden havumetsissä. Mustilan arboretumissa on nähtävänä puun kokoon kasvaneet japanilaista kantaa oleva hernesypressi Chamaecyparis pisifera ja pohjoisamerikkalainen lawsoninsypressi C. lawsoniana. Hernesypressejä on myös monissa puistoissa, esim. Aulangolla. Nimensä se on saanut oksien kärjissä olevista neulaspallosista, jotka ovat noin herneen kokoisia. Nykyisin myydään joulusypresseinä myös hernesypressin kääpiömuotoja tai pikkutaimia.
Jos tämä heimo enemmän kiinnostaa, niin olen kirjoittanut siitä oman artikkelin, jonka postaus oli 04 01 2013.

Lopuksi kuva omasta taimitehtailusta. Kuinkahan monennet komeamaksaruohon taimet ovat tulossa?

Eebenpuiden lumoissa

Vuosi on ehtinyt jo kalman kuun lopuille, mutta kaikki ei vielä ole ruskeaa. Talvesta ei ole ollut mitään näyttöä toistaiseksi, vaikka toki pitkään syksyyn aina joku kuura-aamukin mahtuu. Kuvat ovat tältä viikolta. Ruusujen lehdillä on vasta ruska-aikansa, ja maa näyttäytyy paikoin kirkkaan vihreänä, kun sammalet taas ovat saaneet pitkän hyvän kasvukauden.

Myös vuorenkilvet ovat hyvässä kunnossa toistaiseksi. Räntää tai lunta kuitenkin on ennustettu lähipäivien näkymiksi.

Etupihan kukkapenkitkin ovat saaneet lisävihreyttä, kun hieman käyskelin kottikärryjen kanssa arboretumin puolella.

Teresanruusun varret ovat saaneet monta lisäystä kesän aikana, ja uudet hohtavat melko helakan punaisina, jos sattumalta aurinkoa on ripauskin auttamassa.

Valkoisen syysasterin kukinta taisi jäädä loppusilausta vaille. Viileämmän yön jälkeen leikkasin varret kukkavaasiin, mutta nuppujen kehitys ei ainakaan toistaiseksi ole jatkunut sanottavasti. Katsotaan nyt, koska eivät vielä näytä kuolleiden kastiin olevan menossa.

Lapsuudesta muistuu mieleen, että afrikkalaiskaunottarien ihonväriä on ennen vanhaan mainostettu eebenpuuta muistuttavaksi. Tutustumiseni tähän heimoon ei kuitenkaan käynyt sitä kautta, että olisin jonkun kaunottaren ihonväristä hullaantunut, vaan tapahtumien kulku oli paljon arkisempi. Meidän kauppakylän molempiin ruokatavarakauppoihin putkahti hedelmävalikoimaan marraskuussa myytäväksi oranssin värisiä isohkon tomaatin kokoisia sharon-hedelmiä, jotka ovat israelilaista tuontitavaraa.

En ollut tähän kaunokaiseen aiemmin tutustunutkaan, vaikka reissuilla melkein aina tulee kierrettyä hedelmätiskit tarkkaan. Tietysti niitä piti heti saada, hintakaan ei ollut mitenkään esteenä. Katsoin googlen auttamana, että kasvi sopii hyvin salaatteihin ja on miedon makuinen, mutta että perunankuorimaveitsi on syytä ottaa avuksi valmisteluun. No pianhan yhdestä sharonista olikin selvitty, eikä tehnyt vaivaakaan saada isoa mollukkaa kerralla syötyä. Ison omenan kokoinen hedelmä oli n. 8 cm halkaisijaltaan.

Toisetkin sharonit hankin viikonvaihteessa, kun menin tapaamaan tuttavaani. Hän heti ilahtuikin kovin ja kehui tuliaisia persimoneiksi.  Nimi loisti sitä paitsi hedelmäpussin hintalapussakin, sillä tämä erä oli ostettu eri kaupasta kuin aiemmat. Näyttää siltä, että ainakin toista kymmentä vuotta näitä on myyty herkkuhedelmäliikkeissä. Sivistys tuli siis myös meidän kuntaan tänä vuonna!

Kotiin päästyä aloin etsiä netin kätköistä enemmän tietoa tästä kaksinimisestä hedelmästä. Selvisi, että kaksi ei edes riitä! Sharon on israelilaisviljelmien lajike, persimon espanjalaisten ja kolmas nimi kaki/kakiluumu on japanilais- ja kiinalaisviljelysten lajike. Kaikki lajikkeet kuuluvat kasville Diospyros kaki, joka on eebenpuiden heimon Ebenaceae edustaja. Jotain eroja lajikkeilla on, nimittäin nämä lähempänä kasvavat voidaan syödä myös melko kovina, kun ovat heti makeahkoja, mutta tuo kauimmainen on syötävissä vasta pehmeänä, se maistuu kovin karvaalta raakana (parkkihappoa). Israelin lajikkeessa ei ole siemeniä, eli sitä lisätään kasvullisista osista, eikä ole sitä parkkihappoakaan.

Eebenpuukasvien heimo on lämpimien alueiden suosija, siis lähinnä tropiikissa, eebenpuulajeja tunnetaan yli 500. Niitä on kaikissa maanosissa. Heimo kuuluu Ericales- eli kanervakasvien suureen kladiin, ja tietyssä mielessä esikkokasvit ovat silloin niiden lähimpiä sukulaisia.  Puuvartiset kasvit ovat yleisimpiä heimossa. Totta kai hyödynnetään upeanväristä tummaa puuainesta käytettäväksi hienoihin esineisiin. Puu on hyvin kovaa ja kestävää.

Eebenpuu on niin vanha hyötypuulaji, että sehän mainitaan jopa raamatun tekstissä, joka oli ensimmäisiä suomenkielisiä kirjojamme (no tietysti se Agricolan uusi testamentti meni edelle). Myös naisen ihon vertaaminen tähän puulajiin on peräisin niiltä lehdiltä.

Kesä vain muisto enää

Jouduin kamerakauppaan, kun pitkään palvellut Casio-pokkarini alkoi takkuilla. Ilmeisesti taskunpohjan roskat olivat jumittamassa linssinsulkijaa, kun rupesi tulemaan vain ylivalottuneita kuvia. Niinpä viikon ajan on kuvia kertynyt edullisella Canonin pokkarilla. Voitte vertailla edellisten postausten kuviin, löytyykö eroja.

Punatammen lapsonen, jonka jänis kalusi viime keväänä kymmensenttiseksi tyngäksi, ei vähästä suutu, kun juuret ovat olleet maassa jo viitisen vuotta. Se sai tehtyä kaksi yli metrin mittaista kilpailevaa latvaa ja muutamia muita hieman lyhempiä. Väri muuttuu punaiseksi tällä rodulla vasta syksyllä. Nyt on hankittuna verkkorulla ensi kevättä ajatellen... Taimi on peräisin Ruissalon puutarhalta, saatu 2008, ja kasvoi ruukussa ensi alkuun.

Kun kirkkomme on väriltään punainen, niin oli mielestäni sopivaa, että tähän piti tuottaa punaisia värejä esittävä kukkapenkki. Pääosa punaisuudesta on syysaikaan verikurjenpolvea Geranium sanguineum, korkeampi tumma puna on hurmehappomarjaa Berberis x ottawensis, joka on alkanut viihtyä tässä kuivassa kulmassa mainiosti.

Lehtikuusten loisteliaimmat värit olivat viime viikolla ennen sadekautta, kun saatiin auringonpilkahduksia tuomaan hehkua oranssiin. Kuva on torstailta. Keskellä kuvaa on kaksi mongolianvaahteraa, etummainen kellanvihreänä, taaempi punaoranssina. Kuva on parkkipaikalta pohjoiseen.

Pitkään vallinnut harvinainen kuiva syksy päättyi viimein viikonlopulla tulleisiin sateisiin ja tuuliin, jotka puolestaan aikaansaivat ison lehtisateen. Jotkut karisivat keltaisina tai ruskeina, mutta esimerkiksi lehmuksen lehdet ovat melkein vihreitä tuossa nurmella, kuten aina pihasyreenitkin. Toki vieläkin puissa on lehtiä, mutta valoisuus hieman lisääntyi, kun latvat eivät varjosta. Hevoskastanja on osittain vielä lehdessä, kuva tässä alla.

Kuva on samalta parkkipaikaltani lauantaina, kun mongolianvaahteran lehdet olivat kokonaan tulleet alas. Takaoikealla on nyt isotuomipihlajan Amelanchier spicata oranssit lehdet karisemisensa alussa.

Käännyttiin taas talviaikaan. Sehän merkitsee, että meidän kylän korkeaksi kasvaneesta puustosta tulevat varjot antavat auringonsäteitä maanpintaan enää n. klo 15:n maissa, siitä alkaa kohta hämärän aika. Ilta on lähes sammuttanut valot jo klo 18:n jälkeen. Koira nuokkuu eikä tajua, miksi aina vaan olen valveilla. Onneksi aamupäivä on valoisa ja pitkä, sillä tietysti heräämme sen kesäkellon mukaan vielä kauan!

Pihasyreenit ovat perin vihreitä vielä. Kellertävämmillä on valkoiset kukat, tummemman vihreillä violetit.  Kuka on meidän kylän ylähautausmaan parkkialueelta, sen  keskellä olevasta liikenteenjakajasta. Koivut ovat lehdettömiä.

Vaikka lokakuulla on jo ollut aika monta pakkasyötä, pihan kukkapenkkien kasvisto jaksaa olla vielä jollain lailla "edustava.

Erikoisesti ilahduttaa nyt koivuangervon Spiraea betulifolia hento oranssin keltainen.

Lipputangonpenkin pallohortensia on lehdiltään vielä ihan vihreä, samoin pajuasteri. Keltapäivänliljat ovat menneet ihan keltaisiksi, samoin aurinkonauhus siinä takana. Kallionauhustakin jo maa kutsuu...

Poistin ovenpielen penkistä suuren massan komeamaksaruohoja. Tilalla on nyt toistaiseksi tässä kaivannossa vain narsissin sipuleita ja ruukuissaan kököttäviä Callunoita. Tuo kulman sypressi löytyi maksaruohojen alta, ihme, kun oli hengissä, olin sen jo kesäkuussa sijoittanut mukamas tyhjään kohtaan.
Maksaruohot etsivät paikkansa tontilla, iso osa on alatien varren penkissä, jonne ei tänä syksynä enää ilmaantunut sienikasvustoja. Siinäpä piisaa askaretta, sillä kun käänsin vanhoja maita, tuli niin paljon vuohenputken ja juolavehnän seosta, että pitää kerätä paljon rohkeutta kunnostaa koko penkki....

On ennustettu seuraavasta viikosta jo talveen johdattavia lämpötiloja. Ensi lumia on saatu aika usein lokakuun lopulla, miten nyt lienee tänä vuonna. Tammikuulle asti on kuitenkin suursäätilojen mukaan odotettavissa melko lauhoja aikoja.