Tulimaan terveisistä banaaneihin

Selasin kuvatuliaisia, joita sain Raija-sisarelta vajaat pari vuotta sitten tehdyltä eteläisen Argentiinan matkalta, ja jäin tuijottamaan yllä olevaa punertavista heinistä otettua kuvaa sieltä jostain. Kuvan värimaailma rupesi kiehtomaan niin, että piti siitä tehdä näyttöruutuuni Desktop-kuva, että saisin tarkastella sitä tarpeeksi isona.
Kuvan tarkkuus myös ihailutti.
Jossain vaiheessa alkoi tuntua tutulta, ja kun aikani olin pähkäillyt, tulin siihen tulokseen, että kyseessä ovat meilläkin sangen yleiset heinät, kastikat Calamagrostis. Mittakaava ei ole ihan tiedossa (tosin kuvan voikukanlehdet auttavat), kyseinen kasvimassa voi olla jotain kastikkain ja röllien välimaastostakin, kun ollaan uudella mantereella. Niitä on nimiä annettaessa pidetty niin lähisukulaisina, että latinankielen nimi on melkein sama. Toiset isompia, Calamagrostis, toiset pienempiä, Agrostis.
Surffailu (kuvahaulla ja asiahaulla) toi tietoisuuteen sananmukaisesti kuvaa muistuttavia kaikenmaailman heiniä, toinen toistaan komeampia, monilla oli komeita punervan eri vivahteita näyttävissä röyhyissään. Tietysti löytyivät myös meidän kotoiset metsä- ja kosteikkokastikkamme, joita on kuusi lajia yhteensä.

Tältä näyttää sirpitetty hietakastikan valtakunta. Heinä pitää leikata ainakin parin vuoden välein tästä taimikosta, koska paikalle tunkee koko ajan haavan juurivesoja, joita en halua. Tammi on tullut spontaanisti, samoin tuo luonnonvarainen punaherukkalaji vieressä, Ribes spicatum.

Omalla tontillani kasvaa vain kahta lajia kastikoita luonnostaan. Pitääpä lisätä paremmat kuvat koti-arboretumista myöhemmin! Kun useimmat kastikat ovat kosteutta suosivia, ne jäävät tässä kuivassa tontissa puuttumaan. Selvästi yleisempi on tontillani karhea hietakastikka C. epigejos, joka kasvaa yksittäisiä varsia tanakasti pystyssä tuottaen tontin kuivimmissa itäosissa ylämäellä  ja maantienvarren pensasaidassa pohjakasvina. Kasvissa on aika paljon piidioksidia, joka muodostaa mikroskooppisia neulasmaisia kiteitä kasvin solujen tueksi. Se on melko yleinen keino kasvimaailmassa, esiintyy mm. kortteilla ja heinillä. Hietakastikka on niin karhea, että jää ruohonsyöjältä syömättä, ja tietysti koiraltakin. Tuntuu, että sirppikin tylsyy, kun sitä niittelee.

Toinen tonttini laji on metsäkastikka C. arundinacea, jolla lehdet muodostavat pienehkön kimpun, tuppaan, josta metriin yltävä korsi nousee kaartuen ylöspäin. Tämä laji on selvästi tavallisempi monenlaisissa metsämaisemissamme.
Kastikoita esiintyy ympäri maailman lauhkeissa ja viileissä osissa, ja niitä on otettu tai jalostuksella muokattu koristekasveiksi. Jo kauan sitten on huomattu, että näyttävä kukkaistutus vaatii keveitä osioita mukaansa, ja siihen hyvin sopivia ovat monet heinät. Useimmat heinät ovat monivuotisia, ja jos kasvutapa on mätäs, kyseinen heinä pysyy pitkiä aikoja samassa paikassa valtaamatta koko penkkiä.

Toisenlainen, rönsymäinen kasvutapa on taas omiaan esim. pihanurmikon tai golf-viheriön tuottamisessa, tulee samettimainen pinta. Heinät kestävät hyvin jatkuvaa leikkuuta, kun kasvupiste on alhaalla, maanpinnan lähellä.

Radansuun golf-kentän kasvustoja maantieltä Kymelle päin nähtynä.

Kukkakasvit jaetaan yksi-, kaksi- ja monisirkkaisten lahkoiksi. Nimitys saadaan siitä, montako sirkkalehteä siemenestä tulee sen itäessä esille. Heinät kuuluvat yksisirkkaisten lahkoon. Paitsi tuota yhtä lehteä niillä on muitakin yhteisiä ominaisuuksia, kuten että varsi rakentuu pätkistä eli nivelistä, jotka liittyvät toisiinsa solmukohdilla. Kasvin kasvaessa pituutta se saa nopeasti tulosta, koska jokaisesta solmusta pituus lisääntyy. Varren joutuessa maata vasten sateen painamana se voi kasvaa uudestaan ylöspäin juuri solmun kohdalta.

Uusimman systemaattisen käsityksen mukaan yksisirkkaiset jaetaan kahteen pääryhmään sen mukaan, onko varren sisus ontto vai ei. Tuloksena saatuun Ydin-yksisirkkaiset-ryhmään kuuluvat mm. liljamaiset, parsamaiset ja jamssikasvit. Se toinen ryhmä on Commelinidae eli Soljomaiset, johon kuuluvat mm. heinät, palmut ja inkiväärikasvit, kuten banaani, Musa sapientum.

Omaa ketoa vanhalla viljelymaalla. Leikataan vain elokuun lopulla, kun kasvit ovat siementäneet. Kylvetty aikoinaan punanadan siemenillä, ja kesti pitkälti yli kymmenen vuotta, ennenkuin muita ketolajeja pääsi mahtumaan sekaan. Monta niitosta haravoitiin pois, että ravinteisuus pieneni.

Heinäkasvit ovat siis rakenteellisesti ja kehityshistoriallisesti peräisin samoista kantalajeista kuin banaanitkin! Ilmeisesti kuitenkin ensimmäiseksi kehittyivät kantamuodoista trooppisiin oloihin sijoittuneet palmumaiset, muut myöhemmin, kun ilmasto-olot tulivat haastavammiksi. Heinät ovat parhaiten sopeutuneita kuivuus- ja kylmyyskausiin, ja kehityttyään ne ovat vallanneet laajoja alueita itselleen, suuret ruohomaat kuten pampa, pusta ja preeria. Heinämätäs kestää kulojakin verrattain hyvin. Luonnossa salamointi tuottaa kuivakausina laajoja paloja vuosittain.

Vuoden 2013 heinäkuun alussa ollut kuivahko kausi antoi lomaa ruohonleikkuusta, mutta joskus sekin tuli tehtäväksi. Talvitammen terhakka taimi otti tähän kasvupaikkansa, sitä pitää siis hoitaa! Viime vuosina ei keltaiseksi kulottuneita nurmikoita muuten ole nähty, kun kesät ovat olleet aika sateisia.

Viljelykasvi banaani istutetaan juurivesoista, ja sama varsi tuottaa satoa vain yhden kerran, joten paksuhko korsi katkaistaan, ja juurakosta puskee esiin taas uusi kukkiva ja satoa tuottava korsi. Uutta satoa ei siis tarvitse odottaa vuosikaupalla, kuten tapahtuisi, jos istuttaisi viini- tai muuta hedelmätarhaa taimesta alkaen. Kun syötävässä banaanissa ei ole lainkaan siemeniä, sitä ei tietysti muuten voisikaan lisätä kuin kasvullisista osista kuten juuren kappaleista. Banaanilaatuja on monia, mutta meillä kaupoissa on vain makeita lajikkeita.

Banaanin kypsän hedelmän heikko säilyvyys esti pitkään banaanien tuloa maailmankauppaan, mutta nykyisin myytävä banaaniterttu katkaistaan puustaan kovana, raakana ja ihan vihreänä, jolloin se kestää paremmin kuljetusta. Alunperin tämä vanhan maailman kasvi kulkeutui löytöretkien aikoihin Atlantin taakse, jossa sillä nyt on suuria kaupallisia viljelyaloja trooppisissa osissa. Kanarianbanaani on pienikokoisempi laji.

Vähän tarkemmin tästä viime mainitusta inkiväärimäisten kasvien Zingiferales -ryhmästä vielä. Siihen kuuluu kahdeksan heimoa, kuten Musaceae eli banaanit ja Zingiferaceae eli inkiväärikasvit, jossa puolestaan on lukuisia mausteiden antajakasveja, inkiväärin ohella mm. kurkuma ja kardemumma.

Näiden lisäksi kolmessa Zingiferales-heimossa on paljon koristekasveja, Strelitziaceae (mm. kolibrinkukka), Cannaceae, jossa näyttävät Canna-kasvit (alunperin amerikkalaisia kasveja) ja Maranthaceae, jossa tapaamme pitkäaikaiset huonekasvimme nukkumatin ja-maijan. Varsinkin tämä viime mainittu muistuttaa heinä-sukulaisiaan aika vähän, kun lehti on niin leveä.