Elokuun armahdukset

Aamiaista herukkapensaasta, se on ollut jo viikkoja kesän kohokohtia. Marjat ovat hyvin pysyneet pensaissa, kun on ollut kuivaa, ja niiden maku on mitä parhain.

Olipa juhlakasta herätä tänä aamuna siihen, että sataa ripeksi, ihan oikea säärintama koko maamme korkeudelta liikkeessä itää kohti. Ei nyt mitään hillitöntä sadetta, mutta kuitenkin. Ja vieläpä meillekin, joka paikkakuntamme on jäänyt lähes kokonaan katveeseen sateiden suhteen tänä kesänä.

Takavuosien rapunpielen kukkapenkit ovat viimein vaihtumassa molemmin puolin ovea laattoihin ja ruukkuistutuksiin. Etupuoli kuvasta asettuikin tähän tilanteeseeen jo syksyllä 2016, kun talon ulkovuorauksesta oli selvitty. Päädyin alkamaan edellisviikolla hitaasti edeten jäljellä olevaa laatoituspuuhaa, joka työ on tietysti kesken ja jatkuu ainakin pari viikkoa.

Lehdissä esiintyi aamulla tietoja, että lähestytään kaikkien aikojen Suomen ennätystä hellepäivien suhteen, sillä tähän mennessä eilinen mukaan lukien on niitä eletty 62, kun esim. viime kesänä jäätiin alle 20 hellepäivän. Ennätys on vuodelta 2002, silloin elettiin 65 hellepäivää. Siitä tilastot eivät vielä kertoneet, miten oli sateiden laita sen ennätyskesän päivinä. Kuumat päivät näyttäisivät nyt vaihtuvan tavallisiin kesäpäiviin, noin 20 asteen päivälämpöihin, mutta yöt ovat vielä tanakasti lämpimän kesän puolella, ainakin siis ruohonkasvu ja -ajo jatkuu leikatuilla kohdilla. Kukista ainoastaan maksaruohot, muutamat pajuasterit ja kultapiiskut ovat vielä tulossa kukkaan. Eikä niillä näy olevan kiirettä.

Alatien varteen kokemuksista oppia ottaen olen ajatellut lisätä vielä maksaruohojen ja vuorenkilpien määrää...

Tämä osa alatien varren kukkapenkkiä on jäljempänä tekstissä mainitun vuoden 2002 multakasan paikka. Nythän siinä kasvaa kukkien lisäksi puuksi ylennyt vienokirsikka Prunus maximowichii, jonka koosta onkin tullut yllätys, luulin sen olevan pensaan kokoa.  Juurella kasvava punalatva Eupatorium cannabinum ei varmaan tuossa kauan jaksa, puu on ahne vedelle näköjään. Toinen eli teresanruusu on sentään pysynyt pensaan koossa. Kuivuuskauden jäljeltä aiemmin kehittyneet kukkivat kasvit ovat nyt olleet jo viikkoja ruskeita muistoja entisestä. Tässä pohjoisrinteessä heinät ovat kyllä pysyneet vihreinä.

Viiruhelpi Phalaris arundinacea f. Picta on päättänyt loppukesästä heittää kehiin entisen mallinsa ja työntää nyt vain vihreää peruslehteä. Alkukesastä kehittyneet valkojuovaiset lehdet ovat alempana.

Ihan lähellä maantietä tontin luodenurkassa on vuonna 2002 alkunsa saanut kulmapenkki, johon olen siirtänyt kuivaa kestäviä lajeja vähitellen. Oikein hyvin näyttää nyt viihtyvän talonseinustalta poistettu hurmehappomarja Berberis x ottawensis. Valamonruusulla puolestaan on ollut koko ajan vaikeuksia tunnistaa penkki, sen juurivesoja tulee esiin vähän mistä sattuu, vaikka penkin paikka olisi ehdottomasti paras mullan määrän kannalta.

Vuoden 2002 muistoihin kuuluu myös kultatuija, joka ensimmäiset kymmenen vuotta vain juroi kohdassaan kai juuristoa tehden, ja on nyt alkanut kasvaa jo pituutta, nykyisin on kaksimetrinen. Vieressä ja taustalla on kartiotuijia, jotka ovat nuorempia ja paljon kookkaampia.

Itsellä ei ole oikein selkeitä mielikuvia tämän nykyisen kotini ilmoista siltä ennätyshelteiden vuodelta 2002, kun silloin vielä virallisesti asuin muualla, silloisessa kotikunnassa Janakkalassa. Kesiähän tässä on kyllä ahkeraan vietetty jo vuodesta 1983. Täällä oli kuitenkin sen alkukesän aikana mittavat kaivuutyöt, kun tonttini reunaosia myllättiin perusteellisesti naapureihin tarvittavan käyttövesijohdon takia. Koko tontin itäsyrjään kolmemetrinen syvä kaivanto, ja vielä melkein koko länsisyrjäkin, jolloin puolet vattumaasta eli toinen rivi nousi paakkuina ylös, eikä niitä enää saanut paikoilleen tarpeeksi alas, vaan muuttuivat kumparepelloksi, jota ei enää leikkurilla pystynyt hoitamaan.
Kaivajilla oli kyllä osoittaa aputyövoimaa noihin vattujen takaisin siirtoihin, mutta kesken kasvukautta ei kannattanut kuinkaan ruveta hajottamaan juuripaakkuja niin, että paikat olisi saatu tasaiseksi, koska sittenhän sitä kastelua vasta olisikin tullut, muutenkin oli ihan riittävästi. Niinpä vattumaa siitä lähtien alkoi rappioaikansa, rupesi heinittymään. Paakut muistuttavat edelleen olemassaolollaan siitä vuodesta...

Keskikesällä 2002 toteutui Puutarha-lehden retki Hiidenmaan kämmekkäkasvustoja ihailemaan, se oli ainoalaatuinen elämässäni, joten sen muistot nousevat aina päällimmäisiksi mielessä. Harmi, kun ei niihin aikoihin ollut vielä digikameraa, otin etupäässä diakuvia aiemmin.

Loppukesää 2002 leimasikin sitten iso multakasa, josta osa heti kaivurilla kyydittiin pohjoisrajan ja maantien muodostamaan kulmaan kukkapenkiksi, kun se oli alun perin aika kuoppainen kohta tontilla, josta juuri niihin aikoihin oli poistettu isoja sähköpylväitäkin. Tuon penkin istutuksien kastelua olikin eniten tehtävänä, kun se oli kokonaan uusi kasvupaikka, niin ei tarvinnut kummemmin kunnostaa, kunhan tasasi istutukseen sopivaksi. Kulmapenkin suurin vaiva onkin ollut aina vedenpuute, onhan se etäisin piste vesikannun kanssa kuljeskeluun. Mutta kun se kohta on niin sanotussa näkemäkaistassa vesilinjan takia, niin pitää olla jotain katseltavaa ohikulkijan iloksi.

Multakasan isoin osa jäi syksyllä 2002 odottelemaan alatien varteen viileämpiä ilmoja ja tietysti seuraavaa kevättä. Alatien varren penkkiäkin piti kaivuutyön takia muotoilla. Nimittäin penkin pään vaahtera kasvoi sillä lailla liikenteen esteenä, että se piti ensin kaataa ja otettiin sitten juuretkin samalla, että vesijohdon kaivuutyöt muualla voitiin toimittaa. Muutama karviaispensaskin siinä nousi samalla, niitä matkusti Marja-Leenan, sisareni kesämökille samalla kylällä. Onneksi matkusti, kun se rivi oli niin pitkä, ihan tarpeeksi on marjoja kuitenkin ollut, kun niitä ei sen kummemmin säilötä, vain nautiskellaan elokuisina välipaloina.

Vuosi 2002 oli kuitenkin siten käänteentekevä vaihe puutarhan ilmeessä, että yhden-kahden kärryllisen savimullan lisäys tuli annettua useimmille entisille hoitokohteille, pensaille, mutta varsinkin alatien penkki tuli uusittua kokonaan.

Mutta palataanpa muistoista taas nykyaikaan.
Arboretumin ikä on nyt noin 30 vuotta, ja puut ja isot pensaat ovat kasvaneet niin, että ei enää kulkemaan pääse, pahimmassa tapauksessa ei enää päivä läpi paista. Siispä on tehty jo toista vuotta runsaasti alaoksien raivauksia, ja puidenkin kaatoja on jo tehty vuodesta 2011 alkaen.

Tässä kuvassa kohteena on hillitön ruusuruohon Knautia arvensis taimisto, jota on noin aarin alalla puiden alla siellä, missä on vähän harvennettu näkymiä. Myyrien kekoja on tässä alueessa eniten koko puutarhasta. Ei se tuokaan nyt ihan toivottu tulos ole, kun ruusuruohon leviämisinto on ihan järkyttävä. Kitkin tästä kesällä jo kaksi isoa kottikärryllistä kukkivia kasveja, mutta näyttää siltä, että siemenet itävät vähitellen ja nyt on näiden vuoro kasvaa.  Kitkemään pitäisi mennä vielä kerran tälle kesälle.

Katkaistun koivun latvakappaleet odottelevat päällekkäin pantuna nyt jatkotoimia, kunhan metsurit joutavat tulemaan.

Lehtikuusen kappaleet makaavat myös odotusasemassa kasvupaikkansa vieressä varroten metsureita, osittain syyshortensian päällä, kun oksat olivat niin kovasti pitkiä. Hortensia oli jo pitempään ollut hermostunut tuosta naapurista, joka nyt sitten kaadettiin, sillä sen alaoksat olivat melkein lehdettömiä ja kukattomia, ja latva keikkui jo yli kahden metrin, joten se jäi puun yläoksien sekaan.

Ison työkoneen liikennettä on tontilla nähty aina silloin tällöin, mutta yleensä se on ollut arboretumin liian isoiksi kasvaneiden puiden poistoa. Sitä tuli tänä kesänä aivan yllättäen vajaat pari viikkoa  (eli 08 08) sitten, kun sähkölinjojen raivaaja ehti meidän kylän ongelmia setvimään. Kaadettiin palasiksi isoin lehtikuusi ja sen läheltä tontin korkeimmaksi kasvaneen koivun latvasta noin puolet, sillä se oli tullut hyvään kasvuvaiheeseen, monien sateisten kesien takia, kohta ei tyveltä enää runkoa saisi kaadetuksi. Ja vestigia terrent, sanoo roomalainen sananlasku, jäljet pelottavat, sillä varsinkin koivut sitten vanhemmiten lahoavat sisältä ja katkeilevat helposti tuottaen vahinkoja. Molemmat niin lähellä taloon tulevaa voimalinjaa, että oli suuri mahdollisuus joutua sellaisen vahingon takia sähköttömäksi. Kyllä nyt risusavottaa piisaa tällä tontilla! Hyvä, jos ilmat hiemat viilenisivät.

Iloisin uutinen tältä kesältä on, että ehkä kohta päästään tästä jasmikkeen juurakosta eroon. Tänä kesänä uusia juurivesoja ei ole löytynyt enää kuukauteen. Niin kauan kun niitä näkyy, juuret pitävät tiukasti vastaan, vaikka tuossa olisi monta kahvaa, mihin tarttua. Ja sitten ne tietysti kitketään. Kaivurilla ei uskalla ajatella, kun rakennus on siinä niin lähellä ja ajetulla hiekkapatjalla.

Nyt on jo kolmas kesä tätä näkymää katseltavana. Vuohenputki ja maahumala kyllä siinä seurustelevat nokkosen kanssa, niiden juuret hoitavat vettä kuivaankin kekoon kehittyneelle versolle. Lintujen ruokintapaikka paljastuu auringonkukan kohdalla...