Hyvää vapunaattoa!

Ikkunanäkymä tältä aamulta... muut kuvat ovatkin eilisen päivän satoa, kun tätä valkopeittoa ei vielä ollut.

Olemme linjassa muutamien aiempien keväiden kanssa, sillä lämpimät säät antavat totisesti odotella. Kylmä korkeapaine jämähti jo toista kuukautta sitten näille paikkeille, ja siitä on seurannutkin vain suhteellisen koleita aikoja. Saatiin kyllä syklonien rata lännestä hieman liikkumaan, niin että räntäsateita oli kuluvan vuorokauden ohjelmana. Eräinä vuosina on saatu seuraavaksi märkä ja viileä toukokuu, kuinhan nyt lienee sitten tänä vuonna.

Kassi on sisätiloissa, ns. kylmässä eteisessä.

Kevään kukkaloistoa saa siis vielä odotella. Ostin alkuviikosta pienikukkaisia orvokkeja käydäkseni Janakkalan hautausmaalla, mutta asia jäi vielä aikomuksen asteelle ja kukat ostokassiin. En ole ennenkään istutellut lumensekaiseen maahan, ei niin kiire voi olla. Hieman harmittaa, sillä narsissiruukkujakaan ei sinne tullut vietyä kylmien säiden takia pääsiäisen aikaan. Nyt siis on vain tyytyminen niihin talvisiin kanervaruukkuihin siellä.

Seinänvieren scillat ovat pisimmällä, jo kukat auki.

Sinivuokot pitää oikein pyydystää katseltavaksi, niin lähellä maanpintaa vielä...

Kuriilienkirsikan tyvelle istutetut vaaleanpunaiset kevättähdet tulivat kukkaan tällä viikolla.

Kevät on aavistuksen edennyt täällä omalla reviirillä. Lumikellojen ja lumipisaroiden jälkeen scillat, krookukset, kevättähdet ja sinivuokot nostavat päitään, keltavuokon ensi lehdetkin jo esillä. Lintulaudan tienoilta voi havaita jo orastavaa pikkukäenrieskan ja jalokirunkannuksen pikku naattia. Ja tuomikin on avaamassa silmujaan. Ei sitä vielä kasvavaan puuhun katsellessa huomaa, mutta kun alapihalla on poistettujen tuomenhaarojen rankakasa, niin siitä ohimennessä tulee lähitarkastelua!

Huomasin muuten pari päivää sitten, että kevättähtien latinalainen nimi onkin vaihtunut. Se oli ennen Chionodoxa, mutta nyt näyttävät menneen sukuun Scilla. Suvussa on nyt reilut toistasataa lajia, sillä tämä Chionodoxa-perhe käsitti n. 10 lajia, ja perusjoukko oli jo ennestäänkin kolminumeroinen.

Muiden perustelujen lisäksi on maininta, että ne ovat niin lähisukulaisia, että risteytyvätkin keskenään. On nimittäin havaittu, että pikkusinililja Scilla bifolia ja kirjokevättähti S. forbesii ovat tuottaneet yhteisen jälkeläiskasvin, tarhakevättähti S. x allenii, jota on jo kauan myyty puutarhaliikkeissä.

Tuo ylempänä valokuvattu on ehkä isokevättähti S. luciliae. Se on ainakin selvästi rotevampi kuin muut tonttini kevättähdet. Kukkien lukumäärä näyttää olevan selvin erotusperuste, sillä isokevättähdellä kukkia tulee vartta kohti 1-4, kun kirjokevättähti (Suomen myydyin laji) tekee kukkia aina yli 4, tavallisimmin jopa 10-15. Kukat ovat ensimmäisellä myös kookkaammat, n. 0,5 cm leveämmät kuin kirjokevättähdellä.
On tietysti mahdollista, että vaaleanpunaista lajiketta jalostettaessa on käytetty näitä molempia kantavanhempina. Mikäs sen hienompaa olisi, jos isoon kokoon saisi vielä suuremman kukkapilvenkin...

Suomessa myydään myös sinikevättähti S. sardensis -nimistä kevätkukkijaa.

Kaikista yleisin tietysti on siperiansinililja S. sibirica, joka on asunut Suomessa jo toistasataa vuotta.

Ylläolevassa kuvassa on näkymä hevoskastajan tienoon rinteeseen, jossa puun alle tulee iso scillakasvusto esiin hieman myöhemmin. Nyt siinä on vasta hevoskastanjan syystuliaiset näkyvissä...

Mikähän saa hevoskastanjan kaarnan ratkeilemaan? Ei kai sillä niin kova kasvuvauhti voi olla tässä kuivassa rinteessä?

Joka tapauksessa auringon puolelta kaarnat kuoriutuvat.

Tein eilen hieman lannoituskokeita. Kun kiukaalta oli tullut täpötäysi tuhkaämpäri, niin päädyin hieman ripottelemaan sitä näille kevätkukkijoille, joita ei koskaan olekaan tullut lannoitettua. Liljakasvit tykkäävät emäksisemmästä tai neutraalista maasta ja kun oli luvassa reilua sadetta seuraavaksi, eivät tuhkat jäisi kukkien tai lehtien kiusoiksi.