Mataroiden maailmaan

Mataroiden tavallisin kasvupaikka on maantien piennar, ja siinä juuri se ensimmäinen kuiva metri tien reunan valkoisesta viivasta. Kun kuva on otettu 19.07 2011, matarat ovat jo tiputtaneet teriönsä ja kaikki mahdolliset paikat ovat hedelmiä tarjollaan. Tässä ahdekaunokit kannattelevat paimenmataroita pysymään hieman koholla.

On jo vuosia hautunut ajatus, että mataroista on postaus tekemättä. Niinpä, kun ne ovat monissa käänteissä tulleet aika läheisiksi "ystävikseni", tänään ystävänpäivänä on aika tutustuttaa muitakin tähän suureen heimoon. Lähikuvia minulla ikävä kyllä ei ole, kun pitäisi päästä pikkuruisten kukkien ollessa kohteena lähemmäksi kuin mihin pokkarini on ollut valmis. Googlessa on suuri varasto kuvia, jotka löytää, kun hakee nimellä, suosittelen etsimään ja lukemaan samalla lisää!

Matarakasvien heimo Rubiaceae on eräs suurimpia kasviheimoja, siinä on nykytiedolla sukuja 611 ja lajeja 13 150. Tuollainen ei synny hetkessä, vaikka olisi kuinka muuntelukykyinen geeniaines, heimo on ollut kauan olemassa. Itse asiassa sen kasvisukujen joukossa voidaan havaita 4 eri kehityslinjaa. Kolme niistä on trooppisia, kuten esim. linja Ixoroideae, johon kuuluu mm. kahvipensas, maailmankaupallisesti ja varsinkin suomalaisten kahvinjuojien kannalta se tärkein heimon edustaja.

Näissä trooppisissa linjoissa on lukuisia puuvartisia kasveja. Erityisenä piirteenä voisi pitää sitä, että niiden soluihin pyrkii varastoitumaan maaperästä alumiinia. Tälle heimolle ovat ominaisia myös oksalaattikiteet (niitähän on mm. suolaheinillä ja raparpereilla myös), joilla soluneste saadaan kuumissakin oloissa ottamaan ja pitämään vettä, eikä kasvi ala nuokkua.

Alkuaineita varastoivia kasveja on nimitetty maaperän indikaattoreiksi, joista malmien ja muiden maaperän aarteiden metsästäjät suuresti hyötyvät, kun ei tarvitse tehdä koekaivauksia, vaan kasveista näkee suoraan, millainen maaperä on. Suomessakin on harrastettu malminetsintää kasvillisuuden piirteitä tutkimalla.

On selvää, että toisissa heimoissa on taipumuksia suosia eri alkuaineita. Kallioperästä kertovista kasveista on oltu tietoisia jo kauan, alkaessani opiskeluja 1960-luvulla pääsin eräälle tällaiselle luentosarjalle kuulijaksi Helsingissä.

Ainoa yleismaailmallinen eli kosmopoliitti kehityslinja matarakasvien heimossa on Verdcourt, joka käsittää noin puolet koko heimon lajeista. Siihen kuuluu etupäässä ruohoja, paitsi suku Psychotria eli kahvikit, noin 2000 lajia pieniä puita tai pensaita.
Tämän kehityslinjan ruohomaisista kasveista käsittelen seuraavaksi sukua matarat Galium, jonka edustajia Suomessakin kasvaa  alkuperäisinä 9, on sekin laaja suku. Kaikkiaan siinä on lajeja n. 400. Noiden meidän alkuperäisten lajien ohella täällä on tavattu kasvavina toiset yhdeksän satunnaisempaa mataralajia, niitä tuli mm. puistonurmille keski-Euroopasta tuotujen heinänsiementen mukana.

Ennenkuin puhutaan lajeista, on syytä vielä kertoa eräistä mataroiden melko yleisistä ominaisuuksista. Kasveissa on usein mukava tuoksu, joka johtuu kumariinista. Tuoksu miellyttää ihmisnenää, siksipä mm. keltamataraa Galium verum on koottu talteen pantavaksi patjaolkien joukkoon antamaan hyvää hajua (kasvin englantilainen nimikin on lady's bedstraw). Tuoksumatara G. odoratum on ollut keski-Euroopassa suositumpi, sillä on hajustettu jopa vanhoiksi menneitä viinejä keväisin (Maitrank). Arvellaan, että Suomessakin alkuun kristinuskoa levittävät munkit kantoivat mukanaan tällaisia erityisvarusteita. Kastevesi saatiin pyhäksi ripauttamalla tuontiviiniä hieman joukkoon.

Ruohoa pientareilta kaluavat eläimet kuten lampaat tai vuohet puolestaan karttavat kumariinin tuoksua ja jättävät kasvit rauhaan, joten kun ne syövät sitten muita kasveja, poistuu mataroilta kilpailijoita ja ne pääsevät runsastumaan kauan laidunnetuilla seuduilla. Näin kävi Suomessakin, kun lammastalous alkoi tulla osaksi maataloutta.

Toinen ominaisuus on kasveja kuivattaessa tapahtuva mustuminen, se johtunee yhdisteiden hapettumisesta. Siitä johtuu, että kuivuneet mataran lehdet ovat useimmiten tummanvihreitä.

Matarain lehdet asettuvat lähtemään varresta kiehkuroina suurin piirtein samasta kohdin. Tavallisin määrä on 2 tai 3 samassa kiehkurassa, mutta tuoksumatarassa lehtiä on 4. Samasta kohdin lähtee myös lehteä muistuttavia isoja korvakkeita, niin että liuskojen luku on puolta suurempi 4, 6 tai 8. Useilla mataroilla on joka paikassa tarttumakarvoja, jotka ovat nivelikkäitä, ja kasvit pystyvät hyvin leviämään, kun siementen karvat takertuvat eläinten (lampaiden) turkkiin ja kulkeutuvat niiden mukana.

Karvat eivät kylläkään ole mikään mataroiden yksinomainen varuste. Kun vuosisataisten englantilaisten villatehtaiden ympäristöissä tehtiin kasvistoselvityksiä, todettiin, että näissä ympäristöissä kasvoi useampi sata (yli 700!) sellaista kasvia, jotka aikojen saatossa olivat kulkeutuneet villapaalien mukana, jopa Uudesta Seelannista ja Australiasta.

Mataroiden juurissa on punertavia väriaineita, jonka vuoksi niistä voidaan saada villalankaa värjättäessä kauniita punaisia sävyjä. Tähän tarkoitukseen meillä alunperin käytettiin keltamataran ohella valkokukkaista ahomataraa G. boreale, vielä 1800-luvulla juuria yleisesti kerättiin värjäämiseen. Heinänviljelyn yleistyttyä 1800-luvulla tuli heinänsiementen mukana pellonpientareille uusi kasvi, valkokukkainen paimenmatara G. album, jonka kasvuvauhti oli suurempi kuin näiden alkuperäislajien, ja senkin juurista saadaan värjäysmateriaalia. Se on tuoksuton.

Harmi kyllä tuo tulokas oli tehokas risteytymään keltamataran kanssa, joten melkein kaikki eteläsuomalaiset keltamatarat ovat muuntuneet risteymiksi. Ne ovat vaaleammankeltaisia isohkoja kasveja eivätkä tuoksu. Nimeksi on sovittu piennarmatara G. x pomeranicum. Tätä nykyä heinäkuiset tienpientaret pursuavat kermavaahtomaisia massaesiintymiä, kun sekä paimenmatarat että piennarmatarat rehottavat. Keltamataraa löytää enää syrjäisiltä kalliokedoilta lähinnä saaristoissa.

Keltamatara oli aikoinaan suuri suosikkini, kun hajusteallergia ei ollut vielä puhjennut. Nyt sen kanssa ei voisi olla samassa tilassa. Vanhimman tyttären häät pidettiin elokuussa 1984, jolloin olin päätynyt seurantalon pöytäkoristeina juuri keltamataroihin ja ahdekaunokkeihin, joita Janakkalasta löytyi. Pellonlaiteitten kasvit ovat vähitellen kyllä häipyneet, kun enää ei juuri ole avo-ojia ja käytetään kemiallista rikkakasvien torjuntaa. Vain maanteiden ja ratojen varret ovat niiden pakopaikkoja.

Iitin parhaat matarapaikat Kausalasta kirkolle vievän tien aukeilla kohdin. Kuvausaika sama kuin ensimmäisessä kuvassa. Kun suoritetaan pientareiden niittoa, niin hedelmillä olevat matarain varret tarttuvat niittoterään ja laahautuvat hetken aikaa mukana. Ja taas on matara saanut kylvetyksi jälkeläisilleen muutaman mahdollisen kasvupaikan. Kun ennen kuljettiin hevosilla, niin talvisin oli istujan pehmikkeenä usein heiniä, joista myös karisi siemeniä tienvarsiin. Pollehan ne heinät söi kääntöpaikalla, mutta kylvö tuli tehtyä sitä ennen. Metsistäkin löytää hakkuukämppien paikoilta ja korjuuteiden varsista vieläkin tällaisia kylvömaita, joskaan ei näin näyttäviä.

Tärkein heimon värikasvi on kuitenkin meilläkin hieman puutarhoissa viljeltävä värimatara Rubia tinctoria. Sen kuivattu juuri on tiilenpunaista krappia, jossa on runsaasti väriainetta. Juurta liotetaan, kuumennetaan tai käytetään, jotta kaikki väri saataisiin irti. Kasvia pitää kasvattaa useampi vuosi, että juuristo kasvaa tarpeeksi ja kannattaa nostaa ylös.

Tuoksumataraa G. odoratum kasvaa paitsi keski-Euroopassa myös hieman meilläkin, mutta se on harvinainen rehevien lehtometsien laji, joka vaatii usein lähteisyyttä kasvupaikaltaan. Olin kerran syksyn sieniretkellä Hattulan ja Kalvolan rajamailla Vanajaveden rantaan viettävällä rinteellä, kun yhytin melko ison (muutamia aareja) kasvuston saniaisten ja kuusten alta. Paikka näytti kyllä hyvin vanhalta pellon jäänteeltä, mutta oli täysin puustoinen. Alueella oli laakeita puronuomia, joissa ilmeisimmin oli vettä vain keväisin. Nykyisin tuoksumataran taimia myydään maanpeittokasveiksi.

Melko samannäköinen harvinainen lehtokasvi on lehtomatara G. triflorum, sen varsi on kuitenkin pitkä, rento ja takertuu ympäristöönsä. Kiehkurasta löytää luvun 6. Sitä kasvaa kuitenkin yleisemmin kuin tuoksumataraa.

Soilla ja rannoilla on pari omaa pikkulajia, takertuva yleisehkö luhtamatara G. uliginosum, rantamatara G. palustre ja harvinaisempi pikkumatara G. trifidum. Pelloilta tapaa yksivuotisina rikkakasveina myös mataroita, niistä etelärannikoilla on kierumatara G. aparine ja muualla peltomatara G. spurium ssp. vaillantii, jotka voivat joskus risteytyäkin keskenään. Varsinkin viimemainittu tuli aikoinaan tutuksi, kun perunannoston aikaan sen varret saattoivat olla jopa lähes metrin mittaisia ja mukavasti takertuivat perunakuokan varteen.