Raunioyrtit

Raunioyrtin nykyinen koko kaivelun jälkeen. Kaikkialle levittämäni mukulaleinikkikin sai hieman kyytiä muualle, koska se tekee aina mahtavan taimiryppään kesän kuluessa tekemistään siemenistä. Maan alta löytyi raunioyrtin jopa ranteenpaksuja juurakon tummia kappaleita!

 Tänään on ollut raunioyrtin taimien siirtopäivä. Ensimmäinen tonttini taimi oli saavuttanut sellaiset mitat, että pehkon pienentämiseen oli tosissaan ryhdyttävä. Eihän se ollut edes ensimmäinen kerta, jo parina kesänä on taimia matkustanut muidenkin iloksi. Nyt otin sivujuuripaakkuja pois niin paljon, että jäljelle jäi vain hieman  alkuperäisestä, noin 40 x 40 cm:n versomassa. Siinäkin on riittävästi tukemista keskikesällä.

Otin puutarhakärryllisen taimia ja tein pitkän rivin maantienvarren pihasyreeniaidan seuraksi. Olin kaventanut pari kevättä sitten aitaa puolella, ja nyt kavennusosasta sai vanhoja kantoja jo vaivattomasti pois lapiolla, taimien laitto oli siis aika helppoa. Istutin ne noin 0,5 metrin välein. Kun kärryssä taimia oli vielä runsain määrin, siirryin parinkymmenen metrin päähän naapurin rajaa vasten, se oikein kuivaa paikkaa, kun naapurin puolella on melko tiivis vaahtera-saarnirivi lähellä rajaa. Sain isopiisku-istutuksen jatkoksi n. 3 x 3 m suuruisen istutuksen raunioyrttejä. Kevään ensimmäiset taimikastelut, hanavettä, koska sateita ei vielä ole keruuksi asti ollut. Raunioyrtit toivottavasti näkyvät mukavasti maantielle, koska sillä kohtaa ei ole pensasaitaa lainkaan. Nehän kukkivat jopa pari kuukautta. Maantien varressa oli kymmeniä vuosia sitten sähköpylväs, mutta sen paikka siirtyi hieman, joten muodostui näkemäalue arboretumiin.

 Muutama vuosi sitten sain Kymentakaa Kaidassuon tilalta kantataimen, joka tuolloin istutettiin lapsenlapsilta jo käyttämättömäksi jääneeseen hiekkakasaan, kun muita paikkoja ei silloin ollut saatavilla. Kasvupaikassa oli ennestään väriminttuja, ne noin metrin päällä tästä taimesta. Hiekan lisukkeeksi hieman multasäkin sisältöä mukaan, ja kasvutoivotukset kaupan päälle!

Tässä elokuulta 2008 olevassa kuvassa värimintut ovat parhaimmillaan, ja raunioyrtti makailee niistä vasemmalle, pitkin nurmikkoa. Kasvuinto hiekkakasassa voi johtua siitä, että katolle tulevien sadevesien keruupiste on tässä lähellä,  vettä siis sadekesinä riittää hyvin.

Enpä arvannut, kuinka mahtava elonvoima tällä kasvilla on! Kukkien väri, lehtien karheakarvaisuus, kiinnitys varteen ja verholehtien mitta sopivat lajiin tarharaunioyrtti, Symphytum asperum. Korkeutta kasvilla on yli 1 m, mutta loppukesällä mittaa on enemmän, kun maahan taipuneet varret jatkavat kasvuaan nurmen pintaa pitkin. Katselin muiden raunioyrttien kuvauksia, varsinkin rohtoraunioyrtin S.officinale kerrotaan olevan tehokas kasvamaan, mutta sen lehdet ovat pehmeäkarvaiset. Tarharaunioyrtti on peräisin Kaukaasiasta, kasvatettu Suomessa n. 200 vuotta. Suomessa tavataan myös ruotsinraunioyrtti S. x uplandicum, joka on edellisten risteymä. Kaikkiaan maailmalla raunioyrttilajeja on parisenkymmentä, ja niitä pidetään lievästi myrkyllisinä, joskin lääkinnällistä käyttöä myös on ollut haavojen hoidossa.

Kasvin raju elonvoima saa monet tuskastumaan sen kurissapidosta, ja sille suositellaan jopa niittämistä! Kasvivärjärin kannalta massa tarjoaa oivallisen värilähteen, siitä saa helposti isoonkin erään tarvittavan liemen. Siksi teinkin noita lisäistutuksia, että on mistä ottaa tarvitessa. Isopiisku Solidago gigantea ja maa-artisokka Helianthus tuberosus kasvavat tontillani massoina myös samasta syystä. Näistä kasveista saatava liemi on vihertävää tai keltaista, joka on hyvä perusväri, kun tehdään lisävärjäyksiä muilla värilähteillä kuten indigolla.

Eikä siinä vielä kaikki. Olin löytänyt puutarhastani myös aidon raunion, hyvin kivikkoisen lumimarjapensaan Symphoricarpos rivularis alustan, ja olin raivannut myös tuota nokkosten valtaamaa kasvupaikkaa useana vuonna. Luultavimmin kivikko on peräisin harmaavesien suodatusalueen teosta joskus kauan sitten, alakerran saunan pesuvedethän purkautuvat viemäriputkeen talon alta maan sisällä rinnettä pitkin alaspäin. Sillä kohtaa kasvaa hyvin myös vaahtera, ja sen lehdet kylväytyivät syksyllä lumimarjaan kiusallisesti. Päädyin poistamaan lumimarjan, ja istutin tilalle kultapalloa Rudbeckia laciniata, mutta lisäksi yhden pienen raunioyrtin taimen. Nyt, kolme kesää myöhemmin siinä on mahtava raunioyrttipensas, kultapallojen lisäksi seuranaan tarha-alpia Lysimachia punctata. Niille tulee myös luonnostaan hyvin kastelua, koska myös talon katon toinen rännivesi vuotaa näiltä tienoin alas.

Tuomen juurilla, suku Prunus

Kuva-arkistostani löytyi kuva Washingtonista 2010 Brookside Garden-reisulta, jossa kirsikkapuu parhaimmillaan!

 Kevät etenee nyt roudan hävitessä nopeasti. Katsoin juuri, että tämän pihan monirunkoinen ja iso tuomi Prunus padus on kehittänyt silmunsa jo pitkälle! Muutama lämmin, tulevan pääsiäisen ajalle luvattu päivä saattaa saada silmusta esiinpistävät, rypyssä olevat lehdet ojentautumaan esille, ja ennenkuin huomataankaan, kukkaterttu alkaa puskea esiin. Usein kukinta osuu kuitenkin toukokuun keskivaiheille. Silloin puu on kuin valkoinen morsian runsaassa kukkavaipassaan. Kukinta kestää yleensä pari viikkoa. Kukista kehittyy mustia marjoja, jotka ovat lintujen suosimia. Loppukesän ruska muuttaa vihreät lehdet vahvan keltaisiksi. Pirkanmaalaiset ovat omineet tuomen maakuntakukakseen.

Tuomi kuuluu ruusukasvien Rosaceae heimoon. Tässä heimossa on toki paljon puuvartisia, mutta vähemmän korkeita puita, tavallisimpia ovat nämä matalat versiot, jonkalaisia tulee mieleen mm. omenasta, luumusta ja kirsikoista. Tuomi esiintyy pohjoisessa Euraasiassa, Britanniasta aina Siperian aroille asti, ja kasvaa myös etelämpänä, kuten Ranskassa ja Portugalin, Espanjan ja Balkanin vuoriseuduilla. Esiintymisalueen itäreunalla tavataan var. commutata. Tuomen nimi englanninkielisillä kasvupaikoilla on hackberry tai bird cherry.
Sen kuoressa ja muissakin kasvinosissa on amygdaliini- nimistä hyvin karvaalta maistuvaa ainetta, joka sangen tehokkaasti estää panemasta sitä suuhun toistamiseen. Manan majoille tarhuriksi mennyt naapurini sanoi sen olevan tehokas myös jäniksille, sidotaan vain omenapuun rungon ympäri runsaasti tuomenoksaa syksyllä, niin puu saa jäädä rauhaan.

Tuomi on eteläpuoliskossa maatamme sangen yleinen puu/pensas, sen korkeus vaihtelee kasvupaikasta johtuen 3-12 m:iin. Tuomen oksien kasvu on hyvin tunnusmerkillinen, sillä varsinkin alaoksat taipuvat vahvasti maahan päin, ja kosketuksen saatuaan alkaa aika pian kehittyä juuristo tuolle kohtaa, ja latva alkaa sitten reippaasti  kaareutua ylöspäin. Siten tuomi kasvaa läpitunkemattomaksi pensaikoksi. Sen tavallinen kasvupaikka on kosteampi maaston kohta, mutta ei kaihda kuivaa kasvupaikkaakaan. Tuomen kasvuvoima on hyvä, kaadettu puu tuottaa nopeasti kaltaisensa tilalle, siis sekin on hyvä hiilensitoja, kuten pajukasvit. Lintujen syömistä marjoista siemenet kylväytyvät lintujen oleilupaikkojen seuduille.

Mikkelin tuomen kevättilanne 26.4.tiistaina.

Tuomen muunnoksella purppuratuomi Prunus padus var. colorata on koristekasviarvoa, sitä näkee aika paljon istutettuna puistoihin. Kukat ovat vaaleanpunaiset, ja lehdistö läpi kesän punasävyinen. En ole kuullut, mahtaako tämä muunnos kärsiä tavallisen tuomen tapaan tuomenkehrääjäkoin invaasioista, jolloin toukat syövät puun kaikki lehdet ja tilalle tulee valkoisia seittimäisiä verhoja. Veikkaanpa, että purppuratuomikin kelpaa toukanruoaksi, sillä pahoina vuosina toukat saattavat syödä jopa orapihlaja-aidan lehtiäkin, kuten näimme entisessä kotitalossamme Turengin Jokitiellä.

Oksien kaareutumista tähän tapaan tavataan toki muillakin kasveilla, mieleen tulee varsinkin mustaherukka, joka luonnonvaraisesti kasvaa samoilla kasvupaikoilla tuomien kanssa. Se on sopeutumaa kevättulville alttiiseen kasvuympäristöön, jossa jäiden lähtö saattaa repiä kasvin, ja tämä kasvutapa korvaa ruhjeita. Tuomen kuorta, lehtiä ja marjoja käytetään kasvivärjäykseessä monipuolisesti ja suuri kirjo väreissä aikaansaaden, myös lääkinnällisesti sitä on tarvittu.

Huhtikuun lopussa 2010 erään Washingtonin keskustan puiston kirsikka-ilmettä!

Suku Prunus on suuri, siinä on parisen sataa lajia, jotka jaetaan kuuteen alasukuun. Niitä ovat Amygdalus eli mantelit (siihen kuuluu myös persikka), Cerasus eli kirsikat, Laurocerasus eli laakerikirsikat, Lithocerasus eli kääpiökirsikat, ja Prunus eli ryhmä tuomet ja toisaalta Prunus ryhmä luumut. Varsinkin kirsikkain ryhmästä löytyy runsaasti koristeellisia lajeja, Käsite Japanin kirsikat ovat kai ihan maailmanperintöluokkaa! Vuosi sitten, huhtikuun alussa kuljimme Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa juhlimassa kirsikkain kukintaa, kun monet tuhannet puut puhkesivat loistoonsa. Kukka on kookkaampi kuin tuomien, mutta omenankukkaa pienempi.

Kirsikkajuhlan päivänä kymmenet tuhannet ihmiset kuljeskelivat Washingtonissa kirsikoita ihailemassa keskustan sisäjärven ympäristössä, paikoin oli jopa ahdasta kulkea rantapolku, piti oikaista.

Viimeaikaisia uusia koristekasveja on löydetty tuosta kääpiökirsikoiden joukosta, josta on saatu matalia ryömien kasvavia peittokasveja, hietakirsikka Prunus pumila var. depressa, alunperin pohjoisamerikkalainen kasvi, ja lamokirsikka Prunus prostrata. Tuomien suuresta ryhmästä koristekasveina kasvatetaan meillä ja muuallakin mm. tuohituomi Prunus maackii, vienokirsikka Prunus maximovichii, pilvikirsikka Prunus pennsylvanica jne.

Vienokirsikka Prunus maximovichii kasvaa puutarhassani aika lähellä maantietä, ja sillä näyttää olevan aika vahva ja aikainen syysruska. Kuva on 15.09.2010 ja muut puuvartiset vielä vihreinä.

Kiinnostava ja harvinainen luonnonvarainen Suomessa on Ahvenanmaalla kasvava oratuomi Prunus spinosa, jonka nimi englanninkielellä on blackthorn, ja on paikoin Englannissa hyvin yleinen maaseudulla. Se on etelä- ja keski-Euroopassa kasvava laji, alue ulottuu Iraniin asti, ja suosii kalkkia kasvualustanaan. Se on pesivien lintujen suuresti suosima 2-3 m korkeaksi kasvava kasvi, koska oksia ja piikkejä on tiheässä. Silläkin marjat ovat siniset, mutta isommat kuin tuomella ja kirpeitä. Kun pakkasöitä on ollut muutamia, marjan maku muuttuu makeammaksi, joten siitä on tehty hilloja ja jopa likööriä. Myös lääkinnällistä käyttöä on.

Pajunkissojen aikaa

Kevät etenee paksusta lumipeitteestä huolimatta. Tienvarren pajupensaikot ovat alkaneet muuttaa versojen väriä punertavan ruskeaan, ja raitain korkeammalle kohoavat oksat esittelevät pajunkissoiksi muuttuneita norkkojaan. Kun olisi useampi lämmin yö, niin loisto alkaisi tuota pikaa, mutta ollaan vielä pakkasten maailmassa öisin. Meidän ihmisten lisäksi asiaan olisivat tyytyväisiä myös monet hyönteiset, sillä pajuissa on mesivarastoja.

Koripajun hedenorkkoja, naapurin talo taustanaan, kuva 1.5.2011.

Pajut ja haavat (ja poppelit) kuuluvat samaan heimoon Salicaceae, ja niiden kukinnassa on paljon yhteistä.  Norkot ovat samaan aikaan, usein ennen lehtiä ilmestyviä, ja melkein aina keltasävyisiä heteiden väristä johtuen, tai vihertäviä, jos on emitähkä kyseessä. Haavat ja varsinkin sen ryhmä poppelit omaavat paljon haiveniksi muuttuneita kukan osia, ja kun kukinta on ohi, maan peittää paksu valkoinen villapeite, sanotaan että se on kevätkesän lumisade. Mitäpä olisi pääsiäinen ilman pajunkissamaljakkoa! Vuosien varrella olen tosin oppinut, että maljakko on syytä pitää kaukana huonekasveista, mieluimmin ulkotiloissa, koska monet pajunoksat ovat aika kirvaisia.

Paikoin pajuja kasvaa runsaasti, toisin paikoin niitä saa suorastaan hakea. Omalla mäkitontillani kasvaa luontojaan vain raita Salix caprea, niitä on kaksi yksilöä "Grand Canyonin" varressa. Siinä sinnittelevät, vaikka olen jo useita kertoja puun kaadon jälkeen poistanut kaikki mahdolliset kantovesat. Nyt saavat olla. Raita on aika hauras puu, sen oksat repeilevät lumen tai jopa kesätuulen voimasta, ja saksilla on siksi asiaa puiden luo. Koko kylälläkään ei pajuja ole paljon, pitää mennä lähelle Kymijoen tai Urajärven rantoja löytääkseen, eikä siltikään niitä ole paljoa.

Kirkon parkkipaikan laidassa kasvaa puun kokoon ehtinyt raita.

Pajut kasvavat mieluimmin kostealla maalla, ja luonnostaan ne ovat virtaavien vesien rantojen tyyppikasveja, varsinkin jos vesi on kevättulviva. Erityisen mahtavia pajukoita on pohjois-Suomessa, mutta ennen kaikkea Siperiassa, jossa joet laskevat pohjoiseen, ja jokien suut ovat pitkään jäässä, kun latvavedet jo vapaasti virtaavat. Pajukoita on kehittynyt myös jokia padotessa syntyvien tulvajärvien rantoihin. Erityisesti muistan pajumassat Sääjärven rannoista aiemmassa kotikunnassani Janakkalassa. Tuo järvi oli padottu hieman ennen varsinaisen sähkönjakelun aikaa, jotta voitaisiin tuottaa vesienergiaa Harvialan kartanolle. Sääjärven lisäksi monet muutkin kartanolle kuuluvat järvet kokivat saman kohtalon. Ihme, ettei vesistöjä ole sen koommin ennallistettu, kun voimalaitostakaan ei enää ole.

Kun kyseessä on nopeakasvuinen kasviryhmä, sitä on alettu käyttää ns. hiilen sidontakasvina, puhutaan energiapajupelloista. Tässä auttaa myös pajujen loistava uudistumiskyky, jos versot leikataan, tilalle tulee muinaisaikojen meduusan tapaan kymmenen uutta versoa. Jos pajuhake poltetaan, hiilensidonta on kyllä kovin lyhytaikaista. Sensijaan askartelupajujen kasvatus sitoo hiiltä pidemmäksi aikaa pois kierrosta, kukapa niitä kauniita taideteoksia heti tuhoamaan. Askarteluun sopivia pajuja ovat pitkiä ja notkeita versoja kasvattavat, ei-suomalaiset lajit, tavallisimmin koripaju Salix viminalis ja siperianpaju Salix schwerinii, mutta omista lajeistamme mm. kiiltopaju Salix phylicifolia on ollut suosittu lämpimän värisen kuorensa takia. Omalla tontillakin kasvaa yksi koripaju, naapurista saadusta oksasta juurrutettu.

Olen joutunut muissa yhteyksissä viime aikoina pohtimaan Aleksis Kiveä ja siitä mieleentullutta runoa, jossa hän toivottelee hautapaikkansa sijaintia halavan alla. Halava Salix pentandra on siitä erilainen paju, että se kukkii vasta kesällä, lehtien aikaan, ja villavat norkot ovat vielä puussa kiinni syksyllä, lehtien pudottua, jolloin puut vasta huomaakin muun ryteikön joukosta. Minun käsitykseni mukaan kasvupaikka on aina perin kostea. Lieneekö Aleksilla ollut kasvilajitietoa tarpeeksi, ehkä on tarkoittanut jotain aivan muuta, esim. kuivemmalla kasvavaa haapaa. Halavaa tavataan paikoittain koko Suomessa, ei se ole yleisimpiä pajuja.

Koripaju koko komeudessaan. Edellisvuonna melkein kaikki oksat sai poistaa, kun ne taipuivat lähes maahan lumen painosta. Sen perimä ei ilmeisestikään ole sopeutunut näin mahtaviin talviin.

Kun Suomi oli 1800-luvulla osa Venäjää, meille levisi myös sieltä peräisin olevia koristekasveja. Erityisen suosituksi tulivat hopeapajut, isot riippaoksaiset puut, joiden lehtien pinnat valkoisten silkkikarvojen peitossa. Nykyisin sen nimi on hopeasalava Salix alba var.sericea 'Sibirica'. Vielä yleisemmin suosituksi tuli Terijoensalava Salix fragilis 'Bullata', sitä taidetaan istuttaa vieläkin. Molempien paras paikka on rannan tuntuma.

Pajujen vanha hyötykäyttö on ollut myös luuta-aineksena. Janakkalasta löytyi jopa Luutasuo-niminen paikkakin. Siihen tarkoitukseen on eniten käytetty ahopajun Salix repens kapealehtistä muotoa ssp. rosmarinifolia, joka kasvaakin vain alle metriin, ja monioksaisena sopii hyvin luuta-aineeksi. Tämä seikka tunnettiin jo vanhastaan, esim. Harvialan kartanon taksvärkkiehdoissa oli maininta, että töihin tulevalla piti olla oma luuta mukanaan. Komeita luutapaju-alueita näinkin kartanon takamailla purojen varsissa.

Pajunkuorta hauduttamalla saadaan villan purettamiseen sopivaa lientä, joten se on vanhastaan ollut myös värjärien suosikki. Tuo ominaisuus johtuu kasvissa olevista salisylaateista. Pajun vartta purressa saa aika karvaan maun suuhunsa! Ne ovat myös lääkinnällisiä, ne voidaan muuttaa salisyylihapon suoloiksi, joka paremmin tunnetaan asperiinina.

Olen suunnitellut hankkivani lisää pajuja, erityisesti olen ihastunut punapajuun, jollaisia olen nähnyt Perheniemessä asuvan tuttavani kotona, mutta myös sellainen raidan muoto kuin riipparaita näyttää vallan mahtavalta! Istutuspaikka pitäisi ensin keksiä. Molemmat mainitut ovat mielestäni niin kauniita, että niissä silmä ihan lepää. Tämänviikkoinen suojakoivujen kaato arboretumissani antaa uusia aineksia ajattelulle.

Jatkoa rairuohoon ja muihin heinämäisiin

Olin tekemässä aamulla edellisen blogin kommenttia Raijan havaintoon kissoille tarjotuista ruohokasveista, mutta koska olen vuolassanainen, blogger ilmoitti pahoittelevansa, ettei niin pitkää voi julkaista, ja häivytti sen sfääreihin.  Nyt on siis tehtävä oma kirjoitus siitä, mutta onhan näilläkin pituusrajoituksensa.

No asiaan. Siis nuo mainitut normaalit(?) kissanruohot ovat, kuten Raija mainitsi viljoja: vehnää, ohraa tms täällä päin. Ruis ja kaura käsittääkseni harvinaisempia. Mutta kaikille niille on yhteistä, että se ainut sirkkalehti on leveämpi, kun taas raiheinillä ja mm. nata-kasveilla se on lieriömäinen, kuin paksu lanka. Raiheinien sirkkalehti on myös aika kiiltävä.

Raiheinäkylvös neljäntenä päivänä: siemenistå on noussut sentin korkeuteen yltäviä sirkkalehtiä, jotka ovat aluksi ruskenpunertavia, mutta vihertyvät pian.

Miksi käytetään paljon viljoja, johtunee siitä, että eräs viljanjalostuksen kohde on, että siemenet itävät jokseenkin yhtaikaa. Kasvu tapahtuu samassa rytmissä. Sehän takaa sitten syksymmällä samanaikaisen korjuupäivän, joka nykyisin on välttämätöntä, kun leikkuupuimurit jyrräävät elovainioilla. Myös kissanruoho-astia on kätevämpi, jos siemenet itävät yhtaikaa, ainakin nätimpi! Raiheinän itäminen on myös melko samanaikaista, muttei kuitenkaan yhtä tasaista kuin viljoilla. Luonnonoloissa valiutuu tavallisesti eri aikoina itäviä siemeniä, kun säät voivat tehdä haittaa. Jotkut siemenet jäävät tyystin itämättä, pitkiksi ajoiksi, sitä sanotaan dormanssiksi. Vuosikymmenten jälkeen siemen voi nousta vielä kasvamaan.

Vaikka heinänjyvästä tulee vain yksi sirkkalehti, niillä on kuitenkin erityinen kyky korvata menetetyn lehden puute, entisen tilalle tulee useampia uusia, ja niin samasta jyvästä tulee monta kortta ja niin myös tähkää sitten myöhemmin. Erityisesti ruis on tässä hyvä. Se olikin varhempina aikoina suosittu vilja, kun sen voi kylvää harvaan, ja jos/kun jänikset tai hirvet kävivät syyskylvöistä orasta syömässä, sen isompi "ruispensas" kasvoi jyvän paikalle. Ei ollut ihme kymmenen kortta, voi olla enemmänkin. Siten yhdestä jyvästä sai yli satakertaisen sadon. Siemenviljaksi ei tarvinnut säästää paljon, ja syötävää riitti. Siihen aikaan ei kyllä puhuttu gluteeniongelmasta viljassa, joka aiheuttaa keliakiatautia. Kaikki söivät ruisleipää ja olivat tyytyväisiä. Liekö se myöhemmin kehittynyt vitsaus, Suomessahan sitä on aika paljon.

Rairuohoista ja muista yksivuotisista

Pääsiäisaika lähenee ja rairuohokylvökset ilmaantuvat koteihin. Kirkkaanvihreä, hento heinän sirkkalehtien mätäs antaa mukavan taustan pupuille tai kananpojille, miksei munillekin. Kasvatusohjeissa annetaan takuuvarmat kylvö(istutus?)ohjeet, joiden avulla onnistuu. Itämisaika on lyhyt, 5 vrk, joten kahdessa viikossa laiho vihertää hyvin kasvualustalla. Pääsiäisen mentyä heinämättään voi sijoittaa vaikkapa aukkoiseksi jääneeseen pihan kohtaan vihreyttä tuomaan, kevät etenee nopeasti ja maa paljastuu.

Rairuohot kuuluvat heinäkasveihin Poaceae, ennen heimoa nimitettiin Graminae. Poa on iso heinäkasvisuku, nurmikat. Rairuoho kuuluu sukuun Lolium, jolla suomalaisena nimenä nykyisin luste tai raiheinä. Luste-sana mainitaan jo Raamatun tekstissä, kun mietitään, ettei pelto kasva viljaa, vaan pelkkää lustetta. Alussa mainitsemani sirkkalehtiasia on niin, että siemenkasvit jaetaan yksi-, kaksi- ja monisirkkaisiin sen perusteella, montako lehteä siemenen itäessä tulee esille. Mm. kaikki heinämäiset ovat yksisirkkaisia, joten raiheinäkylvös pitää olla aika taaja, sillä yhdestä siemenestä tulee vain yksi vihreä lehti.

Tämä Lolium-suku ei kuulu Suomen alkuperäiskasvistoon, vaikka niitä kylvetäänkin myös ulkosalle, sen huomaa siitä, että tuo laji vähitellen häipyy, muut lajit syrjäyttävät. Niitä kuitenkin kylvetään mielellään, koska itävät nopeasti, ja siten varjostavat mullanpintaa kuivumasta tai juurillaan liikkumasta tuulien tai vesinorojen mukana. Niiden suojassa itää varsinainen haluttu heinä tai muu viljelykasvi. Raiheinää käytetään myös viljeltynä viherkesannoinnissa, sato jää maahan kesannoinnin päättyessä lannoittamaan ja kuohkeuttamaan maata.

Varsinkin rinteissä saadaan nurmi onnistumaan parhaiten, jos käytetään tällaista kahden heinän kasvattamista. Nopea vihertyminen palvelee myös katsojan silmää, koska tehdyn työn jäljen huomaa nopeasti. Sanomattakin on selvää, ettei raiheinä ole ainoa lajissaan! Sen kaltaisia nopeasti vihertyviä pintoja saadaan myös mm. nurmikkaa tai nataa käyttäen, ja oma lukunsa ovat sitten muut kuin heinäkasvit.

Tuo pääsiäisen ruohomättääksi kylvetty on nykyisin yleensä italianraiheinää Lolium multiflorum. Se on yksivuotinen, ja nettikarttojen mukaan aika laajalti Euraasiassa esiintyvä kasvi. Nurmikoille ym. kylvetään sen ohessa myös englanninraiheinää Lolium perenne, joka on monivuotinen. Sukuun kuuluu muitakin lajeja, mm. myrkky-, tankea-, pellava- ja persianraiheinä. Kanarian saarilla tavataan oma lajinsa L. edwardii. Eikä tämä vielä ole kaikki.

Yksivuotisia ovat yleensä lajit, jotka ovat sopeutuneet pitkiin kuiviin jaksoihin alueellaan. Ne itävät nopeasti, tekevät siemeniä runsaasti, ja siemenet säilyttävät itukykynsä usein vuosia. Meillä tuollaisia kasveja on omasta takaa melko niukasti, aavikoilla ym. kuivilla alueilla taas valtaosa. Vuorenrinteet ja rantahietikot ja -soraikot ovat meillä tuollaisia. Jos katsotaan biotoopeittain, niin eniten yksivuotisia on viljelyalueilla, ja ehkä vähiten metsissä tai soilla.

Jos tarkastelee kasvisukuja käsitteleviä kirjoja, niissä on usein lajin kohdalla maininta Satunnaiskasvi, Tulokas, Arkeofyytti jne. Useimmiten nuo määritteet menevät kasveille, jotka ilmaantuvat paikalle ihmistoiminnan seurauksina. Aikoinaan 1980-luvulla löysin Weeds- nimisestä kirjasta maininnan, että pihanurmikka Poa annua on kulkeutunut ihmisen mukana jopa Etelämantereelle! Nykyisin kasveistamme taitaa olla puolet ns. alkuperäisiä, puolet muulla tavalla saapuneita. Tuo suhde muuttuu tulokkaiden eduksi ns. Viljely-Suomessa, mutta alkuperäiset ja useimmiten monivuotiset ovat voitolla Luonnon-Suomessa. Valtaosa tulokkaista on yksivuotisia.

Yleisin tapa on kulkea kylvettäväksi tarkoitetun viljan siementen joukossa. Suurin osa aiemmin meille saapuneista satunnais- tai tulokaskasveista tuli viljan siemenen mukana, sillä siemenen puhdistus rikkakasvien siemenistä ei ollut tarkkaa, ei ollut tekniikoitakaan. Heinänsiementen puhdistus tuli käyttöön vasta 1900-luvun alkupuolella. Kaikkien tuntema ruiskaunokki Centaurea cyanus erikoistui seuraamaan ruista, sillä sen siemen oli lähes samanpainoista ja -muotoista rukiin siemeniin verraten. Jos kylvit ruista, tuli tulokseksi myös sinisenä heilimöivä pelto, jonne Hölmölän naiset menivät uimaan veden puuttuessa. Näiden luste-eli raiheinien englanninkielisenä nimenä on rye-grass, joka viittaa siihen, että ainakin jotkut niistä ovat seuranneet myös rukiin siemeniä. Ikävää, jos se oli myrkkyraiheinä Lolium temulentum! Pellavaraiheinän L. remotum nimi taas viittaa sen kasvamiseen pellavapelloissa.

Sekä rukiin että pellavan viljelyn jäljiltä meille on tullut paljon yksivuotisia ns. rikkakasveja. Aiemmin pellavansiemen tuotiin ulkomailta, ja niinpä rikkakasvien siementäydennys myös seurasi vuosittain. Nyt pellavanviljely on meillä niukkaa, ja kun siemenkin on paljon paremmin puhdistettua, uusia tulokkaita näkyy vähemmän. Heinänviljelyn pääkohteen timotein siementä alettiin tuottaa Suomessa enemmän vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Valkoapilan siemen taitaa tulla vieläkin muualta (Tanska). Kun valtio itsenäistyi, perustettiin oma Siementarkastuslaitos tekemään pistokokeita siemen-eristä ja puuttumaan asioihin tarvitessa.

Vadelman kasvatusta

Moni kasviheimo on muodostanut ihan henkilökohtaisen suhteen kanssani. Tänään kirjoitan ruusukasveihin Rosaceae kuuluvasta kasvista siitä syystä, että vadelmat eli vaapukat eli vatut Rubus idaeus ovat olleet ajatuksissa enemmän kuin muut kasvit.  Se taas johtuu siitä, että kudoin poppanaa, jonka värivalikoima työtä tehdessä palautti mieleen monet ruhtinaalliset vaapukkaretket entisessä kotikunnassani Janakkalassa.

Nämä marjat ovat oman puutarhan satoa, kuva kesältä 2007. Katselemme nyt risteymää mesivadelma Rubus idaeus x arcticus, jonka taimia hankin Hämeenlinnan seudulta jo kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Taimista kasvoi aluksi matalahkoja pensaita, mutta aikaa myöten versot ovat kasvaneet yli kahteen metriin. Juurivesoja on paljon. Nuo marjat ovat pienehköjä, ja melko happamia.

Vadelma kuuluu metsän kehityksessä eli sukkessiossa pioneerikasveihin. Se ilmaantuu hakkuuaukeille aika pian horsmavaiheen jälkeen, jopa aikanakin. Sen täytyy johtua linnuista, jotka muualla syövät vadelmia ja käyvät kylvämässä siemenet. Marjoja syöviä lintuja on paljon, lähinnä tulevat mieleen rastaat. Metsä muuttuu vattuvaiheen jälkeen lehtipuiseksi, tavallisimmin koivikoksi, siinä vaiheessa vadelmat jäävät tappiolle, koska ne tarvitsevat enemmän valoa. Sitten on etsittävä toinen marjapaikka. Vadelma on ns. kaksivuotinen kasvi, juuresta puskeva verso kasvaa ensimmäisenä vuonna korkeutta, talvehtii ja kukkii ja marjoo seuraavana kesänä. Kolmantena kesänä tämä verso ei kehitä lehtiä, vaan kuivuu korreksi. Täällä nykyisessä kotikunnassani Iitissä vadelmaa kasvaa myös kalliomaastoissa, louhikkojen hyllyillä ja kivien päällä.

Tavallisimmin marjat ovat lämpimän punaiset, mutta keltaisiakin on, muunnos on syntynyt omia aikojaan ja nykyisin myös taimikaupoista saatavilla. Jokunen vuosi sitten, taisi olla 2000-luvun alkuvuosia, hankin keltamarjaisia taimia, mutta niiden kasvupaikka ei ole paras mahdollinen, lähellä oleva kuusi varjostaa ja kuivattaa liikaa. Pitäisi siirtää! Mikään ei voita luonnonvadelman makusinfoniaa. Pakastemarja tai hillo houkuttaa jo kaukaa pöydän ääreen. Jos haluaa oikein maistuvan kotimehun, niin punaherukan joukkoon 1/5 luonnonvadelmaa! Jopa tuo ylläkuvattujen marjojen, mesivadelmien hillokin tulee hienommaksi niiden lisäyksellä.

Marjastus hakkuumaastossa on hieman haasteellista, kun uusi puusto on istutettu, niiden tieltä raivatut kivet ja kannot törröttävät, oksakkoa on ihan riittämiin eikä maanpohjan koloja näy puunvesojen ja ruohojen takia. Jalka voi juuttua kivien väliin, joten reisu on hyvä tehdä seurassa. Puuntaimia pitää varoa, ja vadelma-aikaan myös pörrääviä paarmoja. Niissä maastoissa, joissa olen kulkenut, en ole nähnyt muita matelijoita kuin kivellä paistattelevia sisiliskoja. Käärmeet varmaan ovat loppukesällä syömässä kosteammissa maastoissa, mutta talviaikaan ne hyvinkin voivat asua kivien koloissa.

Parhaat marjapaikkani koskaan olivat Sysmässä Rapalan kylässä, jossa vietimme monta kesää Kaitaniemen mökillä. Tuon niemen pää oli uitettavien tukkien purkauspaikka, maanpinta oli peittynyt havupuun kuorilla, ja vadelma oli siinä valtalaji. Helposti ämpäri täyttyi, ja marjat olivat melko puhtaita eli madottomia. Eräänä syyskesänä, jolloin odotin nuorimmaista tytärtäni syntyväksi tuota pikaa, marjoja oli aivan ylenpalttisesti. Niitä sitten popsittiin jokaisella aterialla. Hemoglobiiniarvoni olivat ainutlaatuisen korkeat tuon "dieetin" aikana! Ja kun lapsi sitten syyskuussa syntyi, hänellä oli syntymähiusten värinä selvästi punainen sävy, joka sitten häipyi hiusten kasvaessa talven aikana.

Vadelmaviljelykset ovat aika työteliäitä. Kasvuston tulee olla harva, että home ei kotiudu, mutta jokainen verso tulee tukea ja sitoa, koska lehdet ja marjat painavat sateella niin paljon, että varsi väistämättä katkeaa tai ainakin taipuu maahan. Mallia näyttää nyt mesivadelma, erään reippaan tuulikauden jälkeen. Taipumisella ei niin ole väliä, koska se versohan joka tapauksessa poistetaan viimeistään seuraavana keväänä. Mutta jos sato menetetään, niin tietysti harmittaa!

Omat vadelmaviljelykseni alkoivat kahdella kannalla, vanhempien 1970-luvulta perua oleva Muskoka, jolla iso kekomainen marja, ja Turengin naapuristani saatu kanta, joka kovin paljon muistutti luonnonvadelmaa ominaisuuksiltaan, mutta oli rotevampi. Muskoka on vähitellen hiipunut ja sen marjasato oli aina niukka, enkä tuohon toiseenkaan ollut tyytyväinen, koska marjat sillä ovat kovin herkät homehtumaan kosteina kesinä. Niinpä sitten hankin mesivadelman taimia ajatellen, että risteymä voisi olla kestävämpi taudeille. Niin siinä kävikin, nämä marjat eivät juuri homehdu, ja alkuvuosina ei ollut vattumatoja lainkaan.

Tontilla oli vanhastaan myös karhunvattukanta. Sen nimi nykyisin on poimuvatukka Rubus plicatus. En tiedä, mistä tuo kanta kotini viljelykasviksi on saatu. Sen lehdet ovat kuin hevoskastanjalla, mutta lehdyköitä on viisi. Kasvissa on raatelevia piikkejä, ja niitä on kaikissa mahdollisissa paikoissa, varressa, lehtisuonissa ja jopa hedelmänperissäkin. Ei tee mieli lähestyä! Mutta kasvi tekee paljon isoja valkoisia kukkia heinä-elokuussa, ja syyskuussa-lokakuussa saadaan melko hapottomia mustia marjoja, joissa ei mitään hyönteisvioituksia yleensä. Joinain vuosina syyshallat estävät sadon kehittymisen. Nykyisin tämä kasvi asuu isoine juuristoineen pyykinkuivatuspaikan tienoissa, jossa sillä on oma penkkikin. Mutta sen lisäksi juuret ovat kasvattaneet versoja sekä viereiseen viljelymaahan ja useiden metrien päässä olevien puiden runkojen luo, niinpä mustikkapuu Amelanchier alnifolia, isotuomipihlaja Amelanchier spicata, kriikunat Prunus domestica ssp insititia ja norjanangervot Spiraea 'Grefsheim', kukin hoivaavat näitä vesoja.

Oulun yliopistolta tilasin 2000-luvun alussa toista kantaa karhunvattuja, joita mainostettiin vähäpiikkisiksi. Istutin ne aivan eri paikkaan kuin tuon vanhan kannan alue. No, lopputulos oli kylläkin se, että tulokkaat ovat juurikin samaa tyyppiä kuin omani. Puutarhavaatteet ja käsivarret riekaleina ja naarmuilla, aina kun hoitotoimia pitää tehdä. Näiden tukeminen on yhtä välttämätöntä, ja tukien tulee olla tosi vankkoja seipäitä, koska kasvit painavat paljon enemmän kuin mesivadelmani. Mutta tämä kasvi on oikea rusakon suosikkiherkku talvisin, harva verso säilyy talven yli hangen päälle jääneen osan kohdalta. Pitääpä lisätä ensi syksynä tähän kuvia, kun huomaan, ettei niitä löydy!

Istutettuani vadelmia enemmän, huomasin pian, että mansikkaviljely alkoi taantua. Marjoihin tuli jos mitä epämuodostumaa ja vaivaa. Opin, että näitä ei ole hyvä kasvattaa lähekkäin, koska vadelmien varassa elävät hyönteiset ja punkit siirtyvät nopeasti mansikoille ja sinne elämään. Kun en harrasta tuhoeläinten torjuntaruiskutuksia, oli pakko lopettaa puutarhamansikan viljely.

Voikukkia ja muita mykeröitä

Pakkassäät ovat antaneet myöden lämpimille ilmavirtauksille, ja katolta sulava vesi ja jäänpalat pitävät ääntä vesiränneissä.  Tienvarsien hiekat imevät auringonlämpöä. Päivän pituus on jo runsaat 10 h, joten lämmintä alkaa riittää. Kohta varmaan nähdään ensimmäiset sulapaikat.  Maaliskuu maata näyttää vanhan sananlaskun mukaan.

Vielä on puolen metrin hanki tämänkin paikan päällä! Alapihan isonkiven juurella ovat varhaiskukkijat päässeet viime vuonna alkuun vasta 6.5.

 Ensimmäisiä kevään ilmentäjiä ovat leskenlehdet, vaikkeivät tässä kotini ympäristössä, kun ollaan hiekkamaalla. Niiden parasta elinympäristöä ovat enemmän vettä pidättävät maalajit. Sitäkin enemmän on sitten muutaman viikon päästä toukokuussa voikukkia!

Etupihan kulman mykeröitä: luonnosta levinnyt kultapiisku Solidago virgaurea edessä, ja pengermänreunaa täyttää Elsan perua oleva hailakanvioletti syysasteri Aster novi-belgii.

 Molemmat yllämainitut luettiin aikoinaan mykerökukkaisten suureen heimoon Compositae, mutta kun tuo heimo on kasvikunnan suurin (sukuja n. 1260 ja lajeja yli 25 000), sitä on ryhmitelty pienempiin tribuksiin. Meillä Suomessa on käytössä kaksijako: heimo Asteraceae eli asterikasvit pitää sisällään pääosan entisistä Compositae-heimon suvuista. Siihen kuuluu mm. leskenlehti Tussilago farfara. Uusi suku on Cichoriaceae eli sikurikasvit, jossa on sukuja vähemmän, mutta toisaalta tuntematon määrä lajeja, kun siihen kuuluvat mm. voikukat Taraxacum ja keltanot, joka on jaettu kahteen uuteen sukuun ja joista jatkuvasti löydetään uutta entisten kymmenien tai satojen lisäksi.

Keskustelin juuri tyttären kanssa maa-artisokan käytöstä ruokana, keskustelu sivusi mm. inuliinia. Sepä onkin eräiden nettilähteiden mukaan koko asterikasvien ryhmälle tyypillinen yhteyttämistuotteiden  varastomuoto. En ollut sitä oikeastaan ennen tiedostanutkaan! Ei inuliini ole kuitenkaan ainoa, koska juuri tästä ryhmästä löytyy monia öljykasveja, kuten auringonkukka. Itse asiassa öljy ei ole mitenkään erikoista, sillä kai kaikissa siemenissä on öljyjä tai kovia rasvoja, koska siemen siten kestää paremmin lämpötilojen vaihteluita.

Kamera on silmänkorkeudella, mutta on pitänyt kääntää ylöspäin, jotta kukkiakin olisi näkyvissä. Tämä kuva on syyskuun lopulta 2008. Kriikunat vielä vihreinä taustalla, mutta muut puut kellastuneet.

Maa-artisokka Helianthus tuberosus on näyttävä kasvi. Sen versot ottavat kesän mittaan pituutta yli kahteen metriin, ja komeus huipentuu syyskuun puolella alkavaan kukintaan, jota kestää yleensä lokakuulle, pieni kylmä ei haittaa, kun kukat ovat niin korkealla. Varret ovat usein yli 3 cm halkaisijaltaan ja kovin puiset, se on oikea talventörröttäjä.  Paksu maa-artisokan lehti- ja varsimassa suojaa arempia syyskukkijoita, kun se antaa tuulensuojaa, siksi istutan niitä kukkapenkkien pohjoislaidalle. En ole keksinyt kovin kummoista talvisäilytystä mukuloille, siksi sato jää maahan lumen alle. Parhaiten ovat säilyneet ne mukulat, jotka jäävät vanhaan lehtikompostiin tehtyyn artisokkamaahan. Siellä maa on kuohkeampaa ja muun kasvimassan hajotessa tulee hieman enemmän lämpöä? Maa-artisokan sukuun Helianthus kuuluu lukuisia koristekasveja, kuten nyt isoauringonkukka H. annuus, joka on myös eräs maailman tärkeimpiä hyötykasveja.

Kasvattaisin maa-artisokkaa, vaikka siitä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin tuo pramea ulkomuoto. Mutta heimon kasveille tyypilliseen tapaan sen lehtiä, kukkia ja varsia voi käyttää myös värjäyskasveina, erityisen hyviä siinä ovat myös mm. kaunokit Centaurea, pietaryrtit Tanacetum vulgare tai saflori Carthamus tinctorius.

Alapuutarhalla kuvan keskiosassa loistavat keltasauramot Anthemis tinctoria, niiden taustalla yrittävät leveälehtiset auringonkukat ehtiä kukkaan samana vuonna! Kuva on vuodelta 2007, elokuun lopulta.

Suurin osa kaikille tutuista asterikasveista on tietysti koristekasveja. On daalioita, oppineidenkukkia, kosmoskukkia, tiikerikaunosilmiä, kehäkukkia, kaunokkeja ja ties mitä. Hyvin monet tässä heimossa tuottavat puuvarren tai ainakin vahvan juurakon ja ovat siten perennoja. Olen tässä omassa puutarhassani huomannut, että varsinkin tämän heimon perennat jaksavat vuodesta toiseen. Ne ovat myös tavallisesti isokokoisia ja siten helppohoitoisempia juolavehnää tai vuohenputkea vastaan. Monet muut soveltuvat tyypillisten tuotteittensa takia hyönteismyrkkyjen valmistukseen, kuten Pyrethrum -päivänkakkara; mauste-ja lääkekasveiksi, kuten kamomilla Matricaria chamomilla tai Rudbeckia purpurea punahattu. Elsan peruja puutarhassa on syyspäivänhattu Rudbeckia laciniata, jolla lähes kaikki kukat ovat kielimäiset ja mykerö on sateella painava! Sekin kasvaa kahteen metriin, mutta on aina tuettava loppukesästä, kun sadeilmat ja painavat kukinnot eivät oikein sovi yhteen. Viime vuoden Amerikantuliaisina matkalaukustani löytyi kylvettäväksi useita eri Rudbeckia-pusseja. Saapa nähdä, kuinka kuumana kesänä kasvaneet taimet ovat talvehtineet alapellon artisokkain suojissa.

Sikurikasvien heimossa taas on erityistä ominaisuutta antamassa kumimaidon eli lateksin tapainen solun neste. Se kielii kasvin sopeutumisesta kuiviin tai muuten ääreviin oloihin. Onpa sellainen lajikin kuin kumivoikukka Taraxacum bicorne, jota yritettiin Euroopassa viljellä ennen muoviteollisuuden esiinmarssia, kun  kumipuista saatavan lateksin tuotanto oli mahdollista vain trooppisilla alueilla. Lateksia tarvittiin mm.autonpyörien tuotannon kasvaessa mahtavaksi. Sikurikasveja on 70 sukua, joissa lähes 2500 lajia. Niihin kuuluu esimerkiksi nykyisin ehkä tärkein vihreä vihannes eli salaatti Lactuca sativa, monine muotoineen; itse sikuri Cichorium intybus, jonka juuresta pulakauden aikana tehtiin kahvin vastinetta eli sikurikahvia (juurenpalat paahdettiin kuin kahvinpavut ja jauhettiin) ja jota nykyisin viljellään salaattisikurina; tai vanha viljelykasvi mustajuuri Scorzonera hispanica sekä aivan historian hämärään käyttönsä kohdalta vaipunut sikojuuri Scorzonera humilis, jonka keskittymä Suomessa on läntisellä Uudellamaalla. Tuosta viime mainitusta suvusta tunnetaan myös kumikasvi S. tau-saghys, jota viljeltiin entisen Neuvostoliiton alueilla, lähinnä kai nykyisessä Ukrainassa. Sen maitiaisneste sisälsi jopa 30 % lateksia. Muovien tulo 1950-luvun alussa pyyhkäisi lateksiongelmat. Toisaalta hyvä, sillä latekseissa niinkuin muissakin näiden kasvien nesteissä on allergisoivia yhdisteitä.

Omalta kannaltani katsoen aivan mahdoton allergiakasvi  auringontähti Telekia speciosa kasvaa tuuletuspaikan syrjässä. Se tekee tehokkaasti siementaimia, ja jos ei niitä huomaa poistaa nyrkinkokoisina, käy aika toivottomaksi, koska sillä  laajalle levinnyt juuriarmeija. Mutta lehti on niin iso ja vahva, että muutama vuosi sitten tehtiin pihakivien betonivaluja lehtiä muottina käyttäen.

Aika monet tämän ryhmän kasvit ovat vaivalloisia rikkakasveja, kuten pelto-ohdakkeet Cirsium arvense tai peltovalvatti Sonchus arvensis ja ikävä allergian aiheuttaja pujo Artemisia vulgaris. Meillä rikkaruohoisuus on kuitenkin vaatimatonta verrattuna lämpimämpiin ilmastoihin, kun niissä kasvua tapahtuu ympäri vuoden ja kiusoiksi valiutuu jatkuvasti kukkivia kasveja.