keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hajujen varassa

Oma joulupuuni on kyllä juurillaan kasvavina vain ulkona! Valokoristelun sai seinänvieren irlanninkataja, joka pysyi melko suorana edellistalven lumimassoista huolimatta. Viereistä kaveria joutui aika lujalla kädellä saksimaan, kun latvat eivät enää oienneet. Kartiotuijat taas ovat kasvaneet jo liian korkeiksi koristeiden laittoa varten.
Joulukuuset ovat kohta sisällä, ja eräs niiden tärkeistä joulunajan merkityksistä on tuoda kunnon joulun tuoksu huoneeseen. Kun puu on sulanut ja saa vettä astiasta, se hajuista voikin nauttia pitkän aikaa. Meillä Suomessa joulukuusen lajina on kaupan vielä aika vankasti Picea abies ssp abies euroopanmetsäkuusi, mutta muualla saatetaan kuusi tuoda kotiin myös sen erikoisen hajun perusteella. Varsinkin setrien, sypressien, pihtakuusten ja katajakasvien suvuissa on eri tuoksuisia tarjolla. Moni havu menettää kuitenkin pian tuoksunsa, kun meillä on lämmityskaudella kovin kuiva huoneilma, neulasten ilmahuokoset painuvat niukkaan rakoon.

Omat hajuttomat vaihtoehdot vuonna 2013 olivat tulilatvoja Kalanchoe blossfeldiana
Jouluisin herkutellaan muutenkin kukkivilla kasveilla ja niiden hajuilla, varsinkin kielot ja hyasintit tuoksuttelijoista ylimpinä. Onneksi hyasinttiruukku alkaa jo olla vähemmistöä, itselleni ei sovi allergisuuden takia sen haju lainkaan, aika kuluu nenäliinapaketin sisällä. Ritarinkukat eli jouluamaryllikset ja joulutähdet ym. ovat verrattomasti kiitollisempia läheltä katsottavia.

Katseltuani viime aikoina mielen virkisteeksi kesäkuvien sykähdyttäviä hetkiä nousee mieleen vanha tuttumme Eino Leino, joka lukuisissa runoissaan nostaa esiin suven muistoja. Niissä on tietysti kesäisiä kuvia luonnon osasten esittäessä hehkeyttään: Sulle laulan neiti kesäheinä. Monessa kohdin Leinon runoissa saa kohdata myös vahvemmin aisteihin vaikuttavan maailman: Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Toukokuulta 2009 oleva Tellan ja Wilman kuva Urajärven rantakalliolla on eräs syvimmin syöpyneitä lapsuusmuistojen paikkoja. Rannassa on aina kosteutta, joten hajumolekyylien on helppo päästä nenän aistinsoluihin tunnistettavaksi. Hajotustoiminta on kesäisin nopeaa, se antaa oman leiman vesikasvien ja veteen liuenneiden aineiden lisäksi.
Useimmille meistä kesään liittyy erottamatta näkömuistojen ja kuultujen äänien lisäksi erilaisten hajujen suuri määrä. Se, mitä pidämme ainutkertaisen arvokkaana lapsuusmuistona, on usein sidoksissa lähtemättömästi myös hajujen maailmaan, vaikka emme sitä ehkä tiedostakaan. Varsinkin metsässä oleilu ottaa haltuunsa kaikki aistit. Hyönteisten surinaa ja linnunlaulua kuuluu taustalla. Päivällä kohoava lämpötila saa aikaan ylöspäin nousevaa ilmaa, se nostaa elävien osakkaiden tuottamat hajut paremmin esiin. Auringon paisteen takia syntyvä tuuli levittää tuoksut kauemmaksi.

 Pohjoisessa asuva saa kokeakseen aivan toisenlaisen hajukirjon kuin lehtoisessa maisemassa. Jo senkin takia, että aluskasvillisuutta on yleensä vähemmän ja puiden varjostus pienempää. Siitä johtuu, että metsän pohja lämpiää mäntymetsässä nopeasti ja kuumemmaksi kuin varjostavan lehtipuuston alla, ja maan pintaosa veden poistuessa kuivuu rapisevaksi ja hajoaminen hetkeksi taukoaa. Voi aistia jopa vanamon tuoksun. Pohjoisessa orgaanisen aineksen hajoaminen on muutenkin vähäisempää. Meillä on aika harvoin pitkiä kuivia jaksoja kesäkaudella, silloin saatettaisiin saada kulojen aiheuttamia savuja aistittavaksi.

 Verkkorannan ja Lammaskallion välistä Urajärven rantarinnettä syksyllä 2010.
Mäntymetsissä Pinus sylvestris vallitsevaa ilmaa on vielä 1900-luvulla pidetty parhaana vaihtoehtona keuhkotuberkuloosista paranemiselle. Suomessakin oli lukuisia männiköihin sijoittuneita parantoloita. Nuoruudessa katselin linja-auton ikkunasta Lahteen mennessä Nastolassa olevaa männikön keskellä seisovaa rakennusta, jolla oli tämä tehtävä. Männyt vapauttavat yhteyttäessään hieman otsonia ilmakehään, joka tuottaa lisäyksen havumetsien kesähajuihin. Ehkä silloin on myös hiukan helpompi hengittää heikoilla keuhkoilla, sillä otsoni on hyvä luovuttamaan yhden kolmesta happiatomistaan.

Kasvit erittävät hyönteisiä kutsumaan paljon tuoksua, sellaisiakin, joita emme aisti, mutta jäljelle jää vielä melkoinen sinfonia koettavaksi. Joidenkin kasvien kukat antavat parhaansa esiin yöaikaan, kuten mm. lehdokit, mutta esim. apilat ja ruusukasvit ovat päiväsaikaan parhaimmillaan.

Toukokuun puolivälissä 2013
Katsotaanpa omasta metsäympäristöstä muutama upea perustekijä. Ensimmäisenä ovat koivujen lehdet, joissa hiirenkorvista alkaen melko pitkään viipyy niille ominainen pihkamainen tuoksu. Varsinkin sateen jälkeen se on voimakkaimpia metsän hajuja. Koivuista saamme nauttia pitkälle heinäkuuhun, sillä ensin tulee lehteen rauduskoivu Betula pendula ja paria viikkoa myöhemmin hieskoivu B. pubescens.

Toukokuun puolivälissä 2013
Mutta seuraava jo nostaa kesäkuun alkaessa päätään, nimittäin mustikka Vaccinium myrtillus. Mustikalle ominaista tuoksua lähtee kohta silmujen puhkeamisen aikoihin lehdistä, mutta kukkien aikana hajut satakertaistuvat. Marjojen kypsyminen tuo panoksia lisää, nekin tuoksuvat voimakkaasti. Jopa syksyllä punaisten lehtien aikaan voi tuntea mustikkapaikat silmät ummessa.

Kuva on kappelin takaa tieleikkaukselta lokakuun alussa 2013
Monista hedelmistä irtoaa kypsymisvaiheessa ominaisia hajuja, joissa on mukana etyleeniä, kaasua, joka nopeuttaa kypsymistä.

Kotinurkan tuomi Prunus padus toukokuun puolivälissä 2016
Erityisvahva tuoksuttelija on suku ruusukasvit Rosaceae, jopa niin, että monet saavat päänsärkyä tuomien aikaan. Varsinkin ruusuista on etelä- ja Keski-Euroopassa on luotu hajuvesiteollisuuttakin.

Sekä vaahteraa että metsälehmusta tarjona haravoitavaksi tai kohta kasassa sukellettavaksi...
Lehmukset Tilia ja vaahterat Acer tuovat eteläsuomalaisen mausteen kevätkesän hajumaailmaan. Molemmilla on runsaasti hyönteisiä houkuttavia kukkia. Vaahterain makea haju tulee esille myös syksyisin, kun kosteita lehtiä haravoidaan kompostoitumaan. Jopa niistä syntynyt kompostimultakin saa tuon ominaisen hajun, toki heikompana.

Sammalikoista ja jäkäliköistä irtoaa hapahkoja hajuja, kun niiden maanpäällinen osa hitaasti hajoaa metsän humukseksi. Varsinkin rahkasammalien haju on hapanta. Jäkälänhajun erottaa siitä, että siinä on aina mukana sienelle ominainen perussävy, jäkäläthän koostuvat sienirihmoista ja leväosakkaista.

Aivan omanlaisensa tuoksumaailma on saniaisissa yleensä, mutta voimakkaimmin sitä esittää sananjalka Pteridium aquilinum, tuo kolmilehdykkäinen vankka kasvi, jota ennen vanhaan käytettiin uimareisuilla myös päivänvarjona tai kärpäshuiskana. Sen lehden rakenne on niin napakkaa, että sitä on joskus käytetty myös olkien asemasta patjan täytteenä. Hajun puolesta se voittaa helposti hieman multaiset rukiinoljet! Uusimman tiedon mukaan meillä kasvaa kahta sananjalkalajia, joista lännensananjalka ssp. aquilinum on varreltaan kulmikas ja lehtilapa kasvaa yläviistoon, kun se toinen sananjalka  ssp. pinetorum on liereävarsinen ja lehtilapa melkein vaakasuora.

Monilla suopaikoissa kasvavilla kasveilla on mahtavat lemut, ajatellaanpa vaikkapa suopursua Ledum palustre tai juolukkaa Vaccinium uliginosum. Jo kaukaa tuntee niiden olevan paikalla.

Hajuja analysoitaessa on huomattu, että vaikkapa omenahappo on melko yleinen keksintö mm. sammalien kasvimaailmassa, sitä tarvitaan eräillä kasveilla mm. hedelmöityksessä. Myös mullassa tapahtuu bakteerien ja pieneliöiden vaikuttaessa aineiden kiertokulussa erilaisten kaasujen syntyä, joista varsinkin hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani ovat hyvin runsaita ja tiedettyjä.

Meillä Iitin kirkonkylän mäellä on metsissä aivan omanlaisensa tuoksumaailma, kun kalliot ovat lähellä joka paikassa. Niiden pinnalla kuitenkin kuoppia, jotka keräävät vettä ja rahkasammaltakin on päätä nostamassa monin paikoin. Kasvien tuoksuun sekoittuu siis aina pieni annos suolle ominaisia hajuja, ja monet suokasvitkin kasvavat kallioiden märissä koloissa. Mutta voittamaton yhdistelmä!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Madeiran seljaviinistä vanamoon

Johan siitä on runsaat viisitoista ja puoli vuotta, kun Madeiralla tuli vierailtua sitä viiniä kokemassa. Viini oli pikkuruisessa lasissa ja väriltään loistavan punaista, kuin rubiini ikään. Marjamehu oli varmaan ollut lähtöaineena. Oliko väri juuri mehusta, vai oliko lisäksi värjätty jollain? Siitä en ole löytänyt mainintaa. Se oli eräs monista järjestetyistä erillisretkistä saaren itäpuolella. Kun matka-aikaa oli varattu kaksi viikkoa, ehti osallistumaan kaikille mahdollisille tarjotuille sekä itse keksityille pikkuretkille saaren eri kohteisiin.

Kas kun onkin jäänyt aiemmin selvittelemättä, tehdäänkö seljasta muuallakin juomia tai käytetäänkö syömisiin tai juomisiin yleensä. Suomessa kasvaa tavallisena vain yksi, nimittäin terttuselja Sambucus racemosa, joka on kotoisin keski- ja etelä-Euroopasta. Sen sanotaan olevan vakiintunut Suomeen ja olevan jopa aika yleinen. Kasvin paras esiintymisaika taitaa olla kuitenkin takana päin. Ei sitä enää nouse meidänkään tontilla, vaikka vielä 1980-luvulla se oli ihan vakinaisimpia pensaita navetan takanurkan tienoilla. Kasvin epämiellyttävän hajun takia peräti harva taisi yritellä sen marjojen maistamista. Paskamarjapensaan nimellä sitä tällä kylällä mainittiin silloin. Linnuille marjat toki kelpasivat. Eipä ole minulla yhtään kuvaakaan tästä pensaasta. Sen lehdet olivat aina ensimmäiset homehtumaan kesällä, ja oksat kovin helposti murtuvia. Luin jostakin artikkelista, että seljan huokoinen puuaines kuivana on ollut suosittu tulenteon apu.

Suurin terttuseljan massaesiintymä tulee mieleeni Vanajanselän lounaisrannalla Heinunlahdella olevasta Lammassaaresta, joka on parin ha:n kokoinen lehtoinen saari mahtavine valko- ja keltavuokkokasvustoineen. Sinne tehtiin kerran kasvikerho Pulsatillan retki, se taisi olla 1990-luvulla, ja erikoisin yllätys lehtoisuudessa olivat maasta nousevat sadat terttuseljan siementaimet. Myös isoja pensaita nähtiin. Luultavasti niiden esiintyminen siellä liittyy lintuihin eikä lampaisiin. Olivat tulleet rastaslintujen mahoissa ehkä Sääksmäen puutarhoista ja siinä ohimennen tulleet kevennetyiksi lastista muuttomatkaa jatkettaessa. Saari on ollut suojaisa lepopaikka lintuparville.

Hieman yleistä tästä kasviryhmästä. Seljat luetaan nykyisin heimoon tesmayrttikasvit Adoxaceae.  Sinä on lajeja kaikkiaan parisen sataa, ja niistä suurin osa kuuluu sukuun heidet Viburnum.  Nimen antaja tesmayrtti Adoxa moschatellina on muutaman sentin korkuinen parhaiden purolehtojen kevätkasvi. Entisessä kotikunnassani Janakkalassa sitä kasvaa, mutta tavataan myös muualla Hämeen ja Lounaismaan lehtoisissa maisemissa, jopa pohjoisempanakin. Tesmayrtillä on myös hyvin omintakeinen haju, ei sitä kuitenkaan voi pahaksi sanoa. Joku luonnehtii myskin tuoksuksi.

Nämä yllämainitut ja lähisukuiset kasvit muodostavat yhdessä lahkon purtojuuriset Dipsacales. Monella lahkoon kuuluvalla on marjahedelmä. Toinen suuri heimo siinä lahkossa on kuusamakasvit Caprifoliaceae, siinä on melkein 900 lajia, josta kuusamalajejakin jo lähes neljäkymmentä. Tähän heimoon kuuluu mm. pieni ryömivästi kasvava varpu, Pohjolan ihme vanamo Linnaea borealis (Sekin saa eräiden luokittelijoiden mukaan oman heimon Linnaeaceae). Vanamoa kasvaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisissa metsissä. Itse herra Carl von Linnen sukunimi on kasvin tieteellisen nimen pohjana.

Kuusamain lisäksi heimon kuuluu mm. suku virmajuuret Valeriana, joka sekin antaa merkittävän lisän lääkinnälle, onhan rohtovirmajuuri V. officinalis hyvin monikäyttöinen lääkekasvi ( mm. unilääkkeenä). Sen ominaishajun, joka muistuttaa hieman jalkahien lemua ja on peräisin isovaleriaanahappo-yhdisteestä, sanotaan villitsevän kissoja. Virmajuuret esitetään joissain lähteissä omana heimonaan Valerianaceae.

Seljoja on useita lajeja. Yksi on perennakin, nimittäin ruohoselja Sambucus ebulus. Sitä voi ostaa meikäläisiltä taimistoilta, jos haluaa isokokoisen ja herkästi massaksi leviävän pensaan. Sen mustien marjojen syötävyys on terttuseljan luokkaa, eli voi aiheuttaa vatsanväänteitä sisältämiensä yhdisteiden takia. Siis vain koristekasveiksi kelpaavia nuo molemmat kaksi.

Merkittävin selja on mustaselja Sambucus nigra, joka on ollut jo vanhoista ajoista alkaen rohdos- ja hyötykasvina ihmisen seuralainen. Sitä sanotaan talonpojan kotiapteekki-kasviksi. Se saattaa kasvaa useita metrejä korkeaksi pensaaksi. Tuon alussa mainitun viinin antajan madeiranseljan Sambucus lanceolata kehitys lienee alun perin mustaseljasta, se olikin alkuun sen alalajina pidetty. Se on korkea pensas Madeiran vuorten rinteillä. Omanlaisensa selja tavataan myös Kanarialla ja Afrikan mantereella.
Myös Kanadassa kasvaa yksi sinimustia marjoja tekevä laji S. canadensis. Sitäkin pidettiin alkuun mustaseljan alalajina. Mm. Mustilan puutarhalla sellainen on, ja taimiakin tarjotaan koristekasviksi.
Jos lääkekasvit kiinnostavat, niin googlaamalla löytyy mustaseljasta sivukaupalla tietoa. Esim. Bulgariassa on tutkimuksissa havaittu sen auttavan mm. huuliherpeksen hoidossa.

Suomessa mustaseljaa tarjotaan tällä haavaa joillain taimistoilla eteläisimpään alueeseen I (-II) kasvatettavaksi. Se on lajike Sambucus nigra f. Laciniata, joka nimi suomeksi on sulkalehtinen mustaselja. Muita lajikkeita on keski-Euroopassa kymmeniä, ehkä Viron jo taimimarkkinoilla voi mukaan tarttua erilaisia sortteja... Ilmeisimmin ollaan kovin kiinnostuneita saamaan tästä kasvista paremmin oloihimme soveltuvaa kantaa, koska marjoista saadaan aromikasta ja ja kaunista mehua tai hilloa. Kasvilla on muutakin käyttöä, sillä kukista tehdään yrttiteetä. Saa nähdä, mennäänkö muovitunnelissa viljelyyn vai mikä keino parantaa talvenkestävyyttä sillä aikaa, kun geenistö ei ole ehtinyt sopeutua. Kun kyseessä on iso kasvi, niin satoakin tulee kuin herukasta.

Ehkä mustaseljasta tulee terttuseljan tilalle istuva sopiva pihakasvi? Vuosikymmeniä on siitä, kun yritettiin löytää hyvä mehu- ja liköörikasvi kotimaisesta mesimarjasta Rubus arcticus, mutta sen viljely on toistaiseksi vain harvojen asiana. Kaksikotisuus ja ahtaat kasvupaikan vaatimukset eivät ole omiaan tekemään siitä joka pihan hyötymarjaa. Aivan tänä vuonna (16 07 2016) on ollut jonkinlaista herättelykirjoittelua mustaseljasta, mm. Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Talvikelejä ja adventinaikaa


Kylmän kauden alkaessa tulla lähemmäksi loka-marraskuun vaihteessa nostin viimeiset kesäkukat pois ja tilalle erivärisiä kanervia Calluna, kellokanervaa Erica ja hieman hopealankaa Calocephalus brownii.  Niitä saikin katsella kuukauden, kun lumipeite ei ollut pysyvä.
On kulunut jo kuukausi edellispostauksesta, ja on nähty monenlaiset syksy-talvi- vuoronvaihdon kuviot. Lunta on aurattu tai lapioitu jo pariin otteeseen, syntyneet tiensyrjät ovat kyllä taas sulaneet. Joidenkin vuosien tosi lämpimiä loppusyksyn vaihtoehtoja ei ole koettu.

Marraskuun alussa saatiin sen verran valkoista taivaalta, että ruukkukasvien lehdet saivat hieman korostusta. Eihän se kauan kestänyt...
Tämä kuva on pari viikkoa sitten olleesta tilanteesta. Kuun puolivälin jälkeen saatu reippaampi räntälumi tuli lapioitua, kasakin hupeni samana päivänä melko vähiin siitä. Toinen lapiohomma tuli viime viikolla.
Maanantai 28 11 puolipäivän tilannekuva. Pilvet kaikkosivat, ja mittari painui miinukselle.
Tällä hetkellä on taas talvisempi vaihtoehto päällä. Illalla sateli lunta, pikku pakkasella ollaan. Mutta onko maa roudassa on eri juttu, sillä lumista sulaneet vedet ovat tähän asti uponneet nopeasti maan piiloihin.
Lännen puolisella eteisen ikkunalla on kasvien paras olla, kun sillä seinällä ei ole lämpöpatteria ollenkaan. Vanhan tavan mukaan otin taas muutamia komeamaksaruohon oksia vaasiin vauvatehtailuun. Ovat siinä nyt olleet noin kuukauden...
Kiinanruusut ja kuparilehdet ovat lopettaneet kukintansa. Sisälle nostetut pelargonit ovat vielä huonelämpötiloissa. Osa oli kylmäeteisessä kovin kukoistavan näköisinä pitkälle marraskuuhun, mutta kun ilma meni liian viileäksi, ne tulivat tupaan. Siitä alkoi yleinen kellastuminen nopeasti, joten siirsin ne tuohon ylläolevaan eteis"seurakuntaan".


On haettu pimeäntorjuntaan tuvan kukkalaudalle kukkakaupasta pari huonesypressiä Cupressus ja nukkumaijaa Calathea tuomaan parempaa vihreyttä, löytyipä pitkään puuttunut rönsy- eli viirulilja Chlorophytum taas kokoelmaani.

Pinkissä kimpussa oli ruusuja, gerberaa, neilikoita ja preeriakelloa erilaisten leikkolisukkeiden kanssa. Ne oli saatu ruukkuun oasis-sienen varaan, joten kestävät hieman kauemmin, kun lisäksi suihkuttelee. 
Toisessa kimpussa oli hyvin tummanpunaisina hohtavia neilikoita ja protean kukintoja.
Yhdestä paketista kuoriutui timanttiananas Guzmina lingulata, jolla onkin raitalook lehdistössä. Katsoin googlen löytämiä ohjeita, joissa huomautettiin, että mitä enemmän valkoista lehdissä, sen enemmän kasvi tarvitsee valoa elääkseen. Yhteyttäminenhän tapahtuu vain vihreillä osilla. Kuvaselailua harjoittaessa löytyi myös kelta-puna-vihreitä lehtiä kantava kasvi, vaikka nuo lämpimät värit yleensä keskittyvät kukintojen suojuslehdiksi, kuten tällä kasvilla.
Sain aiheen juhlahetkeen, kun tasaluku 80 kierähti mittarissa viikko sitten näkyville. Päiviä ei nyt kummemmin vietetty, matkailua pimeimmällä vuoden vaiheella on mieluummin välteltävä kuin harjoiteltava. Asia olikin etukäteisjuhlittu suvun yhteisessä tapaamisessa jo heinäkuussa, silloin oli valoisaa ja mukavaa katsottavaa puutarhassakin. Silloin oli muitakin juhlan aiheita, menivät siinä samassa.

Huonekasvisto lisääntyi kuitenkin kukkalähettien tuomana, ja niiden kanssa nyt eletään jouluaikoja odotellessa. Kukkakimpussa olleet "lisukkeet" ovat saaneet uutta muotoa, kun kahdessa kimpussa oli leikkovihreiden lisäksi pensaskanukan lehdettömiä oksia mukana ryhtiä tuomassa.

Punaisten lehtien läpi siivilöityy mukavasti lämmittävää valoa! Tässä vanha tuttuni kolmiokäenkaali Oxalis triangularis.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Jokohan nyt sanotaan jäähyväisiä kesälle?

Tämä kuva on alkuviikolta.
Tämä kuva on tänään iltapäivällä otettu. Violettien pihasyreenien lehdet ovat tippuneet, mutta valkoisista niitä löytyy .
On saatu pitkään nauttia erilaisista syysvärien näkymistä! Isoista puista viimeisimpien eli lehtikuusten neulaset olivat  alkuviikolla lähes kaikki kiinni, nyt on alkanut jo karistusvaihe niillekin.
Lumimarjoissakin jokunen lehti pallojen taustaksi.
Monien pensaiden lehdet toki vielä jatkavat. En muistanutkaan, että punaherukalla on kaunis keltainen lehti syksyllä. Tilhet kävivät vielä alkuviikolla etsimässä niistä viimeisiä marjoja, joita hyvin löytyikin, kun en poiminut läheskään kaikkea omiksi varastoiksi.
Alppikärhöllä Clematis alpina jatkuu vielä kukinta-aika...
Samoin värisauramolla Anthemis tinctoria
Eikä ole mitään lisätoiveita punatammen Quercus rubra syystarjontaankaan! 
Pallesorvarinpensaan Euonymus alatus lehdet eivät enää tästä tummentuneet. Ne kestivät pikkupensaassa alkuviikkoon asti.

Ehkä on syytä tänään käydä taimikaupan tarjousmyynnissä, kun rapunpielen amppelien petuniat jo huokaavat, ettei enää mitenkään jaksaisi. Seuraavalle kahdelle viikolle ennusteet lupaavat alkutalven tuntua, kun korkeapaineesta on purkautumassa kylmää ilmaa tämänviikkoisen sadeajan seuraajaksi.
Kylläpä syksyistä kuivaa kautta kestikin, viikkokaupalla, kun sitä oli jo syyskuun puolella pitkälti ja melkein koko lokakuu. Vain yksi hieman sateisempi pikkupätkä oli noin kuukausi sitten. Monet olivat jo huolestuneina alkaneet kastella perennoitaan, kuten rhodoja, kun niille oli kesän loppuessa tullut ilahduttavan paljon uusia kukkanuppujen alkuja.

Alkuviikosta saadut pienoiset sateet tulivat alas pääasiassa räntänä, joka kohta suli pois, ei sitä paria senttiä enempää ollut, joten eiliselle ja tälle päivälle tulleet silkat ja anteliaat vesisateet ovat toivottu lisä pohjavesivarastoille. Pitkään jatkuneelle vajaan kymmenen asteen päivälämmölle tuli notkahduksen jälkeen taas parin päivän jatkot!

Lämmittämättömään tilaan eli ns. vaatehuoneeseen nostetut pelakuut ja alströmeriat voivat hyvin, kun on eteläikkuna vieressä, paljon paremmin kuin oleskelutilojen eteisen pelakuut, jotka kellastuvat kovaa vauhtia ja ovat kohta lehdettömiä.
Ruoho on siis kasvanut, ja olenkin kuluneen kuukauden aikana moneen kertaan tarttunut leikkurin kahvaan, ensin ajaakseni niitä osia, joissa ei koko kesässä muuten käyty, loppuaikana taas sen takia, että leikkuriin jäisi ns. pienkonebensaa talven ajaksi, jos sinne jotain jää. Se kun lähti niin kevyesti käyntiin keväällä sellaisen hoidon jälkeen.

Aikaisin keväällä leikatut kiinanruusut ovat taas muuttuneet saunavihdoiksi ja kukkivat innolla. Tämän päivän tilanteessa ei terälehtien kärkien osalta vielä ole valmista, menee päivä tai kaksi.

Muinaisille syksyn haravointirynnistyksille on nyt kevyet jatkot, kun vaahterat kaadettiin 2012. Vain ison hevoskastanjan alle tuli merkittävä läjä tuvan kokoiselle alalle, ja sen haravointi oli sunnuntain iltapäivällä vain vaihtelua muuhun näpräilyyn.

Ihan lämpöpumpun lähellä, jossa kone puhaltaa viileitä ilmoja ulos lämpöä antaessaan.
Tämä on oven toisella puolella, räystästipun lähellä. Molemmissa kohdissa on melkein aina joitain oksanrankoja varastossa sahaa odottamassa, niiden suojissa ilmeisesti pikkutaimet saavat itää rauhassa..
Nyt on noussut uusi esiintymä pation reunaluiskalle, josta raksin koko pihasyreenikasvuston alas vuosi sitten.
Lopuksi kuvia uudesta koristekasvistani, joka on itse päättänyt tulla sellaiseksi. Kyse on haisukurjenpolvi Geranium robertianum nimisestä varjoisten purokivikoiden kasvista. Kasvi on lyhytikäinen 1-2-vuotinen ja lisääntyy siemenistä. Niitä tuleekin paljon, kun se kukkii neljä kuukautta yhteen mittaan! Se on tullut tontille joltain metsäretkeltäni kengissä tai vaatteissa siemeninä mukaan ja pitkään sinnitellyt talon pohjoisseinustan soraikolla. Nyt se on mieltynyt tonttiin, ja yksittäisiä kasveja on tällaisissa kivensyrjän paikoissa muuallakin.

torstai 29. syyskuuta 2016

Ja taas törmäsin kaaliin

Eilen mainosteltiin FB:n sivulla kovasti (iHerb) terveyskaupan tuotetta moringa-jauhe. Sitä voi käyttää teen tapaan tai lisätä ruokiin. Mainoksessa luvattiin jos minkälaista hyvää alkaen hyvinvoinnin vallankumouksesta! Luvassa on nopeaa lukuisista taudeista paranemisesta, lisää vastustuskykyä, vitamiineja ja tietysti super-antioksidantteja. Helpompi olisi tehdä lista siitä, mihin tautiin tai vaivaan sitä ei voisi käyttää.

Kaikkea nykyisin tarvitaan hengissä selviämiseen? Tuntuu kovin tutulta litanialta, viimeksi taisin nähdä samantapaisen listan, joka oli kirjoitettu mustikan kaikkivoipaisuudesta. Mutta tämän kasvin siemeniä voi jopa käyttää vedenpuhdistukseenkin. Kerrassaan uskomatonta.

Ihme, kun en ole ennen tästä kuullut sanaakaan. Mutta kun en käytä mitään luontaistuote- tai terveyskauppojen lisäaineita, ainoaakaan, niin mistäpä se olisi tietoon tullut. Selatessani googlella näyttäisi siltä, että sitä on ollut tarjolla jo toistakymmentä vuotta meilläkin, mutta julkaisujen ja suosittelublogien tuotanto on tällä vuosikymmenellä selvästi kiihtynyt.

Kuva on lainattu Personal Trainer Pankin julkaisun artikkelista.
No sitä sitten selvittelemään!
 Moringa Moringa oleifera on pienehkö puu, joka kuuluu kaalien kanssa samaan heimoon Brassicaceae. Sillä on kutsumanimenä myös ihmepuu, piparjuuripuu, puhdistajapuu ym. Alunperin se on lähtöisin Intiasta ja viljellään nykyisin lähinnä lämpimillä seuduilla, mm. Kanarialla, ja on laajalti levinnyt hyötykasvi.

Tässä nyt käsitellyssä mielessä siitä käytetään ennen kaikkea tuoreeltaan salaatteihin tai kuivajauheeksi tehtäviä lehtiä, mutta myös kasvin isot ja pitkät hedelmät eli lidut käytetään, mm. vihannespata- ja keittoruokina. Siementen öljyä voidaan lisätä ruokiin. Kuorta ja juuria (jotka tuoksuvat piparjuurelta) voidaan käyttää mm. myös pesuaineissa.

Piparjuuripuun kasvatusta on osattu jo kauan primitiivikulttuureissa, mutta nyt sen ovat siis omineet myös eurooppalaissivistyksen omaavat väestöt. Tässäkin kasvissa lienee niitä samoja ominaisuuksia kuin mm. kaaleissa, eli isotiosyanaattia, joka ehkäisee tiettyjen hajottajabakteerien kasvua. Luultavaa on myös, että ne henkilöt, joille kaalit eivät sovi, saattavat saada vaivoja myös tästä ihmeaineesta.

Meillä monia Brassicaceae- heimon kasvien viljelyä haittaavat perhostoukat (lanttu-, nauris- ja kaaliperhonen) ja kovakuoriaiset kuten kirpat. Niinpä tämänkin puun vaivoiksi samanlaiset hyötyjät koituvat sen asuinsijoilla, ja lehdet popsitaan ennenkuin niitä on ehditty kerätä.

Kas kun sattuikin nyt tämä kasvi vastaan tulemaan, vastahan huhtikuun 3. päivänä pengoin blogipostauksessani ristikukkaisten joukosta esiin maustekrassin eli wasabin Wasabi japonica kaikki hyvät puolet. Siinäkin maussa merkittävää osaa näyttelee tuo rikkiyhdistettä sisältävä sinappiöljy, josta niin tunnusomainen kaalinhaju johtuu.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuismanpäivää

Orvokkien mielestä vielä on kesää jäljellä. Istutin amppelissa kulahtaneet sarviorvokit alkukesällä autotallin lähelle hiekan rajalle, jos sattuisivat siinä siementämään, ja kyllä hyvin osasivatkin. Melkein kaikki niistä tänne alareunaan oleva vihreä on terhakoita uusia taimia, joista joku on jo alkanut kukkiakin. Paikka on vuosi sitten alas listityn pihajasmikkeen kannokkoa, jota on pitänyt kitkeä sadoista juurivesoista kesän mittaan. Tarkoitus on, ettei siinä enää kasvaisi mitään pensasta, ahtaassa paikassa polun ja seinän välissä. Juuristo on ollut tosi tiukalla, ei irtoa vielä naisvoimalla, eikä oikein innosta konevoimaa pyytämään, kun autotallin pohjalaatta lepää karkealla soralla. Se varmaan alkaisi liikkua, jos kaivelisi.
Hiljattain evakosta istutetut soikkovuorenkilvet ovat ottaneet oikein hehkeän punan lehtiinsä. Ovat siis syyslookin kannalla. Istutin ne kasvamaan punalehtiruusun kantojen peitoksi ja komeamaksaruohojen kavereiksi.

Kyllähän tuolla nimipäiväsankarilla on monta juhlijaa, mutta tavallisimmin kyseessä on sukunimi. Montakos etunimi-Kuismaa tiedätte? Minulla ei ole havaintoa muuten paitsi kirjallisuudesta, jossa se esiintyi yhdessä Helinän kanssa. Alunperin Larin-Kyöstin runo 1930-luvulta, josta tehtiin filmi 1951. Se oli syksy, jolloin kohtalokseni perunannostopäivien kesken osui umpilisäkkeen leikkaus. Eikä muistakaan syistä tullut nähtyä tuota filmiä...

Nykyisin kylällämme on kyllä tämän sukunimen omaava perhe, mutta kuismia kasvaa ainakin kahta kasvilajia. Selvästi yleisin on särmäkuisma Hypericum maculatum. Melko isot keltaiset kukat näkyvät hyvin, meidän kyläteillä sillä on seuralaisena heiniä, hiirenvirna ja siankärsämö, joskus myös peurankello ja ahdekaunokki. Se alkaa kukkia yleensä heinäkuussa eli on ns. täyden kesän kasvi. Näin maaseudulla sen tapaa varsinkin tienpientareiden osakkaana ja vanhoilla heinäpelloilla. Kun korkeutta on vain n. 30 cm eikä muodostu mitään suurta mätästä, se pysyy aika hyvin pystyssä koko ajan.
Sitä kasvaa asutuissa ympäristöissä enimmäkseen etelä- ja keski-Suomessa. Eräiden tutkijoiden mukaan sen kasvualue on sidoksissa rautakauden asutukseen.

Toista eteläsuomalaista harvinaisempaa ja vähän korkeampaa mäkikuismaa Hypericum perforatum ei ole tällä kylällä. Se on eurooppalais-siperialainen alkuperältään. Sitä ehkä Iitissä tapaisi todennäköisimmin ratapihoilta. Mutta entisessä asuinkunnassani Janakkalassa sitä löytyi myös soramäkien ylärinteiltä. Ensimmäisissä lukemissani kasvikirjoissa sen nimi oli läpikuisma, joka nimi tuli siitä, että valoa vasten katsottaessa siinä näkyi paljon valoisia pikkupisteitä, kun lehden öljyrauhaset päästivät valon paremmin läpi kuin muut solut.
Värikasviksikin sen kukat kelpaavat. Sen tunnetaan olevan ennen muuta vanha lääkekasvi, jonka arvaamattomuudesta käytössä varoitetaan. Sen leviäminen Suomessa on ilmeisesti peräisin munkkien lääkekaappi-kasvimaista. Tästä kasvista on tullut liian tehokas heinämaiden rikkakasvi mm. Australiassa. Huonoa sikäli, että sen sisältämät yhdisteet eivät sovi karjanrehuun.

Karvakuisman seuralaisina taimimaan reunassa mm. pikkusormustinkukkaa Digitalis lutea, päivänkakkaraa, varsankelloa Campanula trachelium, keltasauramoa  Anthemis tinctoria ja tietysti ylettömän paljon ahosuolaheinää. Olen  mietiskellyt tehdä karvakuismasta polunreunan koristeen, koska se on hyvä talvehtimaan kaikissa oloissa, eikä sillä ole ollut juuri tuholaisiakaan. Ja ihan helppo on kasvattaa! Tässä reunakasvina on ollut iisoppi, mutta sen viime talvi meni oikein kehnosti.
Omalla tontilla kasvaa Ruissalon puutarhalta ostetusta siemenpussista tullut vakioasukas karvakuisma Hypericum hirsutum, joka kasvaa yli puolen metrin. Se kukkii selvästi kauemmin kuin särmäkuisma. Se tuntuu osaavan leviämisen, ihme, kun ei ole luontaisesti päässyt kuin aivan lounaisrannikolle.

Kuismakasveista Clusiaceae löytyy paljon puuvartisia, ja aika sitkeitä ovat nuo karvakuismankin varret taitettavaksi. Tälle ryhmälle on tyypillistä öljyrauhaset. Lähisukuisia kasveja ovat mm. teepensas Camellia sinensis ja toisaalta myrttikasvit Myrtaceae.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Syyskuun loppupuolta eletään

Tänä aamuna: auringon nousun jälkeen on paljon punaista valoa, ja teresanruusun vanhemmat oksat punastelevat loistavina. Voi hyvin olla, että tämä oksa ei enää ensi vuonna tee lehtiä, tällä pensaalla näyttää olevan tapana jättää alimmat oksat pelkiksi luudiksi.
Heräilin aamulla viiden jälkeen, kuu paistoi korkealla taivaalla ja maiseman peitti paksu sumu. Kun kello on nyt noin aamuseitsemän, sumu on noussut ohueksi pilveksi. Utin säätietojen mukaan käytiin viime yönä hieman alle +2 asteen. Nyt meidän korkealla seinällä on n. +5 asteen lukema. Tänään pitäisi olla melko selkeää, heikohkoa pohjatuulta korkeapaineessa. Mukava ulkohommien päivä tulossa, kunhan kasteet haihtuvat. Postauksen kuvat ovat etupäässä viime viikon lopulla otettuja, jos on muuta, niissä on maininta.

Koreansyreenit Syringa wolfii aloittavat syyspuuhat paljon ennen muita puuvartisia, ne alkavat tulla keltaisiksi jo elokuulla, ja aika paljon lehtiä on jo tullut alas. Niille tulee paljon siemeniä, ja niistä siementaimia. Se jaksaa minua hämmästyttää joka kerta nähdessä, kun pihasyreenille ei taimia tule, vain juurivesoja.
Jonkin verran lehtiä on jo varissut, vaikka meidän kylällä ei mitään erityistä syysilmettä vielä olekaan havaittavissa. Tällä viikolla on syyspäivän tasaus, tänään aurinko on pääsemässä horisontin yläpuolelle juuri seitsemän maissa, illalla se poistuu näkyvistä n. 19.30, joten yössä on kohta yhtä paljon aikaa kuin päivässä. Ulkokäppäilyä tontilla näki viime viikolla tehdä puoli yhdeksään asti, ja sitähän on puutarhalla tuon tuostakin, kun omenat tippuvat kulkuväylille ja kerätään pois. Istutuksia on myös hieman pitänyt muistaa kastella, kun ei ole ollut vähään aikaan sateita.

Punertavaan sävyyn haluava syysasterini Aster novii-belgii.
Rohtorasti Anchusa officinalis on kotiutunut tontilleni niin, että jo kompostia pöyhiessä siemeniä löytyy ja alkaa kasvaa.
Ensimmäiset iisopin Hyssopus officinalis kukat tälle vuodelle! 
Maa-artisokka Helianthemum tuberosum, komeimmat tietysti kompostin liepeillä.
Syyskukkijat ovat ennen muuta astereita, mutta joukkoon mahtuu muutakin. Maa-artisokat jo alkaneet, vuorikaunokkien kakkoskukinta parhaimmillaan. Talvi kohteli kaltoin iisoppeja, jotka olivat kasvaneet perennoina monta vuotta, mutta on sieltä sentään jokunen jaksanut pinnistää kukkimaan asti.
 Kun ei ole toistaiseksi ollut tarpeeksi kylmää, komeamaksaruohoni eivät paljonkaan punerra. Useimmat ovat vielä ihan vihreitä. Isopiiskujen kukatkaan eivät vielä avaudu.
Parhaat punat ovat näillä pari viikkoa sitten istutetuilla evakoilla. Kasvupaikassa on varjoa aamupäivällä
Saman kasvupaikan toiset, tässä koko kesän kasvaneet komeamaksaruohot saamassa väriä myös.
Rapunpielen amppelissa kasvavat petuniat ja kesäbegoniat näyttävät saaneet lisukkeeksi edellisvuotisen Oxalis-muiston. Se on varmaan kasvanut samassa ruukussa, ja kun vanhat mullat on otettu pois, pohjalle on jäänyt hieman vanhoja lecasoran rippeitä, joiden seasta nämä nyt sitten ovat löytäneet tien kasvupaikalle. Ei siis ihan nirso kasvi, kun tuo ruukku oli talven ajan kylmässä autotallissa. Laji on siis onnenapila eli Oxalis deppei. Kun kasvatin sitä sisäkasvina ensimmäisenä vuonnaan, se venytti lehtiruoteja ja kukkavarsia uskomattoman pitkiksi, silloin arvelin, etten sitä enää siihen tarkoitukseen... Nyt pihalla tuo näyttää ihan siistiltä.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Elokuu kääntyy pian muistoksi

Kuva on otettu jo 23 08, mutta viikonlopun kovat tuulet taivuttivat kallionauhuksen kukinnot nurmikolle. Kyllä se sielläkin vielä kukkii ja tarjoaa virikkeitä kaikenlaisille tuulen mukanaan tuomille perhosille.
Katselin muutaman vuoden takaisia syksyn aloitusblogeja, kovin yksitoikkoiselta näyttävät otsikot, kun jokainen kehuu kesän vielä jatkuvan. Samaa saisi sanoa nytkin. Yöt ovat hieman viileämpiä, varsinkin jos on pilvetöntä. Pimeää aikaa on jo reilusti, melkein kymmenen tuntia. Kesäsäiksi kaikki tähänastiset on luokiteltu tähän päivään asti, eikä muuta ole tiedossakaan. Mutta piankos se kylmän kääntää, jos ilmamassojen liike on toiselta kantilta.

Koivujättiläisen päivät päättyivät Rauli-myrskyyn, kun sen monet latvahaarat katkesivat yhtaikaa, vain kaksi reunimmaista jäi pystyyn. Kuva on yläkerran ikkunasta lokakuulla 2013.
Kaatoyksikkö teki selvää lopuista kahdesta haarasta maanantaina, sillä lohkeamakohdasta voitiin päätellä, että pian seuraisi niidenkin päätös.
Kuvia maassa makaavasta latvuksesta: Taloon johtavan tien poikki oli yli metrin korkuinen runkojen seinä, ja sen takana vielä monen metrin matkalle levittäytynyttä järeää oksistoa. Murtumakohta erikseen alemmassa kuvassa.

Koettiin kuitenkin viime lauantaina eräs Suomen suurimmista kesämyrskyistä, kun Rauliksi ristitty rajuilma rynnisti Suomeen niin laajalla rintamalla, että se tuotti jälkiä lähes koko maahan. Kaikkien sähkölinjoja ei ole vieläkään saatu kuntoon. Meidänkin kylällä kaatui puita, lähin niistä melkein ikkunan edestä, mutta latvat menivät onneksi itään päin, joten talon ja tontin haltijan vahinkojen lisäksi tuli harmia vain toisen naapurin kriikunapuille.

Omalla tontilla tuulenpuuskat kyllä riepottelivat varsinkin lehtikuusia, joiden alta löytyi pari isoa sylillistä oksia, mutta niin se on joka tuulella niiden kanssa.
Ja linnunsiemenistä kylväytyneet auringonkukat lakosivat täysin. Näyttää siltä, että niiden kasvu edelleen jatkuu...

Sen verran ollaan kesän finaalissa, että katsoin maanantaina sopivien istutuskelien viimein tulleen koko kesän ruukuissa pohjoisseinämällä kyköttäneille taimille, jotka toukokuussa olivat lähteneet etupihan penkistä. Olihan niitä tietysti joskus kasteltu, mutta ei montaa kertaa, siitä olivat sateet pitäneet huolta. Kuvan penkin etupuoli oli alkukesällä saatu peratuksi ja istutetuksi, nyt tulisi pohjoisen reunan vuoro.

Kun aikani olin takonut penkkiä isolla kuokalla, oli maa muuttunut istutuspehmoiseksi, ja kompostille oli matkustanut monta pulkallista vuohenputken ja vuohenkellon juurakoita. Samalla tuli kitkettyä keväällä istutettujen taimien kohta ja arvioitua niiden onnistuminen. Ja iloittua kypsyvistä unikon siemenkodista!
Oli siis jo aika saada vuorenkilvet, komeamaksaruohot ja peittokurjenpolvet oikeisiin multiin. Huomasin siinä toimiessani, että käytävääkin voisi samalla vähän levittää, joten keväisistä vuorenkilpi-istukkaista osa nousi tälle pohjoiselle syrjälle, mullat mukanaan. Kiinanpionin suojissa ovat nyt peittokurjenpolvet, kuolanpionin takana komeamaksaruohojen uusi koti. Penkin peräpäässä toisen pionin luona ja alla on vielä tilaa, kunhan sekin kohta tulee kuokittua.

Kaikki tämä vaivannäkö on tarkoitettu kohottamaan keväällä hankitun pallesorvarinpensaan Euonymus alatus "itsetuntoa". Sen kuuluisi olla syksyllä helakan syklaaminpunainen kauttaaltaan, ja jo se hieman on alkanut väriä vaihtaakin. Sehän on vielä pieni, koko kesä on mennyt vaalean vihreänä. Tuosta lähimmästä kuvasta alla ei vielä näy mitään siinä kuolanpionin takana, mutta ylemmässä kuvassa sen oksanhaara on oikeanpuoleinen kuolanpionin kohdalla. Ne ovat melkein samanvärisiä!
(Kuvat on otettu eilen, kun sade oli lakannut.)

Ja kas, kun olin saanut kukkapenkin tähän valmiustilaan, tulikin iltapäivästä alkaen melkein vuorokauden hiljainen sade, joten alkukastelun jälkeen ei ole muuta tarvinnutkaan. Eilen sitten illansuussa leikkasin vielä ruohot penkin takaisestakin aukosta. Leikkurihommaa tulee jatkettua tällä viikolla varmaan pariin otteeseen, jos kuivia päiviä on tarjona tämänpäiväisen lisäksi. Leikkasin jo eilen pyykinkuivatuspaikan alustat, että saan tehtyä pois rästeistä kesäpyykkejä.

Pari kuvaa puukohtaloista:
Tässä on keskellä likusterisyreenin Syringa reticulata taimi, joka jo viime vuonna ehti kukkiakin eka kerran. Talvi vei mukaan elinvoiman yli puolesta kymmenistä latvaoksista, joista osa oikealla pilkisteleekin uusien oksien läpi. Vasemmalta puolelta ehdin keväällä poistamaan kuolleet, kun silmät rupesivat olemaan vaarassa. Mutta uusia oksia on tullut yhtä hyvin molemmille puolille. Toinen saman lajinen pilkistää pensaan vasemmalle puolen jäävässä aukossa takana, silläkin oli aika murheelliset kevätnäkymät. Ylämäellä oleva kolmas ei saanut juuri mitään vaurioita.

Talon viimeinen vanha omenapuu on myös sanomassa jäähyväisiä. Sehän oli aikoinaan Valkea Kuulas, mutta pakkastalvet veivät alkuperäisen rungon jo kauan sitten. Tilalle on versonut ilmeisesti siemenestä kasvatetun juuriston perintönä peräti neljä runkoa, joissa kaikissa on ollut runsas kukinta ja happamat helposti pilaantuvat kesäomenat. Nyt näyttää, että kahdesta oikeanpuoleisesta on elinvoima kadonnut, kun ei ole enää lehtiä eikä ole tullut myöskään hedelmiä. Epäilen myyriä, jotka ovat tällä tontilla jo ennenkin saaneet omenapuun kaatumaan itsekseen.
Uutta omenapuutakin on kasvatettu jo 1980-luvun lopulta alkaen, nyt Punakanelissa on jo kolmatta vuotta peräkkäin ollut muutama omena.

Magnolia pudotti keväällä juuri avautuneet lehtensä puolikokoisina, sen jälkeen runko on seissyt ruskeana. Katsotaan ensi kevääseen, jos ei mitään tapahdu, niin saha syö. Se jättimalikka-sieni on rihmastoineen juuri sillä kohdalla.