keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hajujen varassa

Oma joulupuuni on kyllä juurillaan kasvavina vain ulkona! Valokoristelun sai seinänvieren irlanninkataja, joka pysyi melko suorana edellistalven lumimassoista huolimatta. Viereistä kaveria joutui aika lujalla kädellä saksimaan, kun latvat eivät enää oienneet. Kartiotuijat taas ovat kasvaneet jo liian korkeiksi koristeiden laittoa varten.
Joulukuuset ovat kohta sisällä, ja eräs niiden tärkeistä joulunajan merkityksistä on tuoda kunnon joulun tuoksu huoneeseen. Kun puu on sulanut ja saa vettä astiasta, se hajuista voikin nauttia pitkän aikaa. Meillä Suomessa joulukuusen lajina on kaupan vielä aika vankasti Picea abies ssp abies euroopanmetsäkuusi, mutta muualla saatetaan kuusi tuoda kotiin myös sen erikoisen hajun perusteella. Varsinkin setrien, sypressien, pihtakuusten ja katajakasvien suvuissa on eri tuoksuisia tarjolla. Moni havu menettää kuitenkin pian tuoksunsa, kun meillä on lämmityskaudella kovin kuiva huoneilma, neulasten ilmahuokoset painuvat niukkaan rakoon.

Omat hajuttomat vaihtoehdot vuonna 2013 olivat tulilatvoja Kalanchoe blossfeldiana
Jouluisin herkutellaan muutenkin kukkivilla kasveilla ja niiden hajuilla, varsinkin kielot ja hyasintit tuoksuttelijoista ylimpinä. Onneksi hyasinttiruukku alkaa jo olla vähemmistöä, itselleni ei sovi allergisuuden takia sen haju lainkaan, aika kuluu nenäliinapaketin sisällä. Ritarinkukat eli jouluamaryllikset ja joulutähdet ym. ovat verrattomasti kiitollisempia läheltä katsottavia.

Katseltuani viime aikoina mielen virkisteeksi kesäkuvien sykähdyttäviä hetkiä nousee mieleen vanha tuttumme Eino Leino, joka lukuisissa runoissaan nostaa esiin suven muistoja. Niissä on tietysti kesäisiä kuvia luonnon osasten esittäessä hehkeyttään: Sulle laulan neiti kesäheinä. Monessa kohdin Leinon runoissa saa kohdata myös vahvemmin aisteihin vaikuttavan maailman: Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Toukokuulta 2009 oleva Tellan ja Wilman kuva Urajärven rantakalliolla on eräs syvimmin syöpyneitä lapsuusmuistojen paikkoja. Rannassa on aina kosteutta, joten hajumolekyylien on helppo päästä nenän aistinsoluihin tunnistettavaksi. Hajotustoiminta on kesäisin nopeaa, se antaa oman leiman vesikasvien ja veteen liuenneiden aineiden lisäksi.
Useimmille meistä kesään liittyy erottamatta näkömuistojen ja kuultujen äänien lisäksi erilaisten hajujen suuri määrä. Se, mitä pidämme ainutkertaisen arvokkaana lapsuusmuistona, on usein sidoksissa lähtemättömästi myös hajujen maailmaan, vaikka emme sitä ehkä tiedostakaan. Varsinkin metsässä oleilu ottaa haltuunsa kaikki aistit. Hyönteisten surinaa ja linnunlaulua kuuluu taustalla. Päivällä kohoava lämpötila saa aikaan ylöspäin nousevaa ilmaa, se nostaa elävien osakkaiden tuottamat hajut paremmin esiin. Auringon paisteen takia syntyvä tuuli levittää tuoksut kauemmaksi.

 Pohjoisessa asuva saa kokeakseen aivan toisenlaisen hajukirjon kuin lehtoisessa maisemassa. Jo senkin takia, että aluskasvillisuutta on yleensä vähemmän ja puiden varjostus pienempää. Siitä johtuu, että metsän pohja lämpiää mäntymetsässä nopeasti ja kuumemmaksi kuin varjostavan lehtipuuston alla, ja maan pintaosa veden poistuessa kuivuu rapisevaksi ja hajoaminen hetkeksi taukoaa. Voi aistia jopa vanamon tuoksun. Pohjoisessa orgaanisen aineksen hajoaminen on muutenkin vähäisempää. Meillä on aika harvoin pitkiä kuivia jaksoja kesäkaudella, silloin saatettaisiin saada kulojen aiheuttamia savuja aistittavaksi.

 Verkkorannan ja Lammaskallion välistä Urajärven rantarinnettä syksyllä 2010.
Mäntymetsissä Pinus sylvestris vallitsevaa ilmaa on vielä 1900-luvulla pidetty parhaana vaihtoehtona keuhkotuberkuloosista paranemiselle. Suomessakin oli lukuisia männiköihin sijoittuneita parantoloita. Nuoruudessa katselin linja-auton ikkunasta Lahteen mennessä Nastolassa olevaa männikön keskellä seisovaa rakennusta, jolla oli tämä tehtävä. Männyt vapauttavat yhteyttäessään hieman otsonia ilmakehään, joka tuottaa lisäyksen havumetsien kesähajuihin. Ehkä silloin on myös hiukan helpompi hengittää heikoilla keuhkoilla, sillä otsoni on hyvä luovuttamaan yhden kolmesta happiatomistaan.

Kasvit erittävät hyönteisiä kutsumaan paljon tuoksua, sellaisiakin, joita emme aisti, mutta jäljelle jää vielä melkoinen sinfonia koettavaksi. Joidenkin kasvien kukat antavat parhaansa esiin yöaikaan, kuten mm. lehdokit, mutta esim. apilat ja ruusukasvit ovat päiväsaikaan parhaimmillaan.

Toukokuun puolivälissä 2013
Katsotaanpa omasta metsäympäristöstä muutama upea perustekijä. Ensimmäisenä ovat koivujen lehdet, joissa hiirenkorvista alkaen melko pitkään viipyy niille ominainen pihkamainen tuoksu. Varsinkin sateen jälkeen se on voimakkaimpia metsän hajuja. Koivuista saamme nauttia pitkälle heinäkuuhun, sillä ensin tulee lehteen rauduskoivu Betula pendula ja paria viikkoa myöhemmin hieskoivu B. pubescens.

Toukokuun puolivälissä 2013
Mutta seuraava jo nostaa kesäkuun alkaessa päätään, nimittäin mustikka Vaccinium myrtillus. Mustikalle ominaista tuoksua lähtee kohta silmujen puhkeamisen aikoihin lehdistä, mutta kukkien aikana hajut satakertaistuvat. Marjojen kypsyminen tuo panoksia lisää, nekin tuoksuvat voimakkaasti. Jopa syksyllä punaisten lehtien aikaan voi tuntea mustikkapaikat silmät ummessa.

Kuva on kappelin takaa tieleikkaukselta lokakuun alussa 2013
Monista hedelmistä irtoaa kypsymisvaiheessa ominaisia hajuja, joissa on mukana etyleeniä, kaasua, joka nopeuttaa kypsymistä.

Kotinurkan tuomi Prunus padus toukokuun puolivälissä 2016
Erityisvahva tuoksuttelija on suku ruusukasvit Rosaceae, jopa niin, että monet saavat päänsärkyä tuomien aikaan. Varsinkin ruusuista on etelä- ja Keski-Euroopassa on luotu hajuvesiteollisuuttakin.

Sekä vaahteraa että metsälehmusta tarjona haravoitavaksi tai kohta kasassa sukellettavaksi...
Lehmukset Tilia ja vaahterat Acer tuovat eteläsuomalaisen mausteen kevätkesän hajumaailmaan. Molemmilla on runsaasti hyönteisiä houkuttavia kukkia. Vaahterain makea haju tulee esille myös syksyisin, kun kosteita lehtiä haravoidaan kompostoitumaan. Jopa niistä syntynyt kompostimultakin saa tuon ominaisen hajun, toki heikompana.

Sammalikoista ja jäkäliköistä irtoaa hapahkoja hajuja, kun niiden maanpäällinen osa hitaasti hajoaa metsän humukseksi. Varsinkin rahkasammalien haju on hapanta. Jäkälänhajun erottaa siitä, että siinä on aina mukana sienelle ominainen perussävy, jäkäläthän koostuvat sienirihmoista ja leväosakkaista.

Aivan omanlaisensa tuoksumaailma on saniaisissa yleensä, mutta voimakkaimmin sitä esittää sananjalka Pteridium aquilinum, tuo kolmilehdykkäinen vankka kasvi, jota ennen vanhaan käytettiin uimareisuilla myös päivänvarjona tai kärpäshuiskana. Sen lehden rakenne on niin napakkaa, että sitä on joskus käytetty myös olkien asemasta patjan täytteenä. Hajun puolesta se voittaa helposti hieman multaiset rukiinoljet! Uusimman tiedon mukaan meillä kasvaa kahta sananjalkalajia, joista lännensananjalka ssp. aquilinum on varreltaan kulmikas ja lehtilapa kasvaa yläviistoon, kun se toinen sananjalka  ssp. pinetorum on liereävarsinen ja lehtilapa melkein vaakasuora.

Monilla suopaikoissa kasvavilla kasveilla on mahtavat lemut, ajatellaanpa vaikkapa suopursua Ledum palustre tai juolukkaa Vaccinium uliginosum. Jo kaukaa tuntee niiden olevan paikalla.

Hajuja analysoitaessa on huomattu, että vaikkapa omenahappo on melko yleinen keksintö mm. sammalien kasvimaailmassa, sitä tarvitaan eräillä kasveilla mm. hedelmöityksessä. Myös mullassa tapahtuu bakteerien ja pieneliöiden vaikuttaessa aineiden kiertokulussa erilaisten kaasujen syntyä, joista varsinkin hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani ovat hyvin runsaita ja tiedettyjä.

Meillä Iitin kirkonkylän mäellä on metsissä aivan omanlaisensa tuoksumaailma, kun kalliot ovat lähellä joka paikassa. Niiden pinnalla kuitenkin kuoppia, jotka keräävät vettä ja rahkasammaltakin on päätä nostamassa monin paikoin. Kasvien tuoksuun sekoittuu siis aina pieni annos suolle ominaisia hajuja, ja monet suokasvitkin kasvavat kallioiden märissä koloissa. Mutta voittamaton yhdistelmä!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Madeiran seljaviinistä vanamoon

Johan siitä on runsaat viisitoista ja puoli vuotta, kun Madeiralla tuli vierailtua sitä viiniä kokemassa. Viini oli pikkuruisessa lasissa ja väriltään loistavan punaista, kuin rubiini ikään. Marjamehu oli varmaan ollut lähtöaineena. Oliko väri juuri mehusta, vai oliko lisäksi värjätty jollain? Siitä en ole löytänyt mainintaa. Se oli eräs monista järjestetyistä erillisretkistä saaren itäpuolella. Kun matka-aikaa oli varattu kaksi viikkoa, ehti osallistumaan kaikille mahdollisille tarjotuille sekä itse keksityille pikkuretkille saaren eri kohteisiin.

Kas kun onkin jäänyt aiemmin selvittelemättä, tehdäänkö seljasta muuallakin juomia tai käytetäänkö syömisiin tai juomisiin yleensä. Suomessa kasvaa tavallisena vain yksi, nimittäin terttuselja Sambucus racemosa, joka on kotoisin keski- ja etelä-Euroopasta. Sen sanotaan olevan vakiintunut Suomeen ja olevan jopa aika yleinen. Kasvin paras esiintymisaika taitaa olla kuitenkin takana päin. Ei sitä enää nouse meidänkään tontilla, vaikka vielä 1980-luvulla se oli ihan vakinaisimpia pensaita navetan takanurkan tienoilla. Kasvin epämiellyttävän hajun takia peräti harva taisi yritellä sen marjojen maistamista. Paskamarjapensaan nimellä sitä tällä kylällä mainittiin silloin. Linnuille marjat toki kelpasivat. Eipä ole minulla yhtään kuvaakaan tästä pensaasta. Sen lehdet olivat aina ensimmäiset homehtumaan kesällä, ja oksat kovin helposti murtuvia. Luin jostakin artikkelista, että seljan huokoinen puuaines kuivana on ollut suosittu tulenteon apu.

Suurin terttuseljan massaesiintymä tulee mieleeni Vanajanselän lounaisrannalla Heinunlahdella olevasta Lammassaaresta, joka on parin ha:n kokoinen lehtoinen saari mahtavine valko- ja keltavuokkokasvustoineen. Sinne tehtiin kerran kasvikerho Pulsatillan retki, se taisi olla 1990-luvulla, ja erikoisin yllätys lehtoisuudessa olivat maasta nousevat sadat terttuseljan siementaimet. Myös isoja pensaita nähtiin. Luultavasti niiden esiintyminen siellä liittyy lintuihin eikä lampaisiin. Olivat tulleet rastaslintujen mahoissa ehkä Sääksmäen puutarhoista ja siinä ohimennen tulleet kevennetyiksi lastista muuttomatkaa jatkettaessa. Saari on ollut suojaisa lepopaikka lintuparville.

Hieman yleistä tästä kasviryhmästä. Seljat luetaan nykyisin heimoon tesmayrttikasvit Adoxaceae.  Sinä on lajeja kaikkiaan parisen sataa, ja niistä suurin osa kuuluu sukuun heidet Viburnum.  Nimen antaja tesmayrtti Adoxa moschatellina on muutaman sentin korkuinen parhaiden purolehtojen kevätkasvi. Entisessä kotikunnassani Janakkalassa sitä kasvaa, mutta tavataan myös muualla Hämeen ja Lounaismaan lehtoisissa maisemissa, jopa pohjoisempanakin. Tesmayrtillä on myös hyvin omintakeinen haju, ei sitä kuitenkaan voi pahaksi sanoa. Joku luonnehtii myskin tuoksuksi.

Nämä yllämainitut ja lähisukuiset kasvit muodostavat yhdessä lahkon purtojuuriset Dipsacales. Monella lahkoon kuuluvalla on marjahedelmä. Toinen suuri heimo siinä lahkossa on kuusamakasvit Caprifoliaceae, siinä on melkein 900 lajia, josta kuusamalajejakin jo lähes neljäkymmentä. Tähän heimoon kuuluu mm. pieni ryömivästi kasvava varpu, Pohjolan ihme vanamo Linnaea borealis (Sekin saa eräiden luokittelijoiden mukaan oman heimon Linnaeaceae). Vanamoa kasvaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisissa metsissä. Itse herra Carl von Linnen sukunimi on kasvin tieteellisen nimen pohjana.

Kuusamain lisäksi heimon kuuluu mm. suku virmajuuret Valeriana, joka sekin antaa merkittävän lisän lääkinnälle, onhan rohtovirmajuuri V. officinalis hyvin monikäyttöinen lääkekasvi ( mm. unilääkkeenä). Sen ominaishajun, joka muistuttaa hieman jalkahien lemua ja on peräisin isovaleriaanahappo-yhdisteestä, sanotaan villitsevän kissoja. Virmajuuret esitetään joissain lähteissä omana heimonaan Valerianaceae.

Seljoja on useita lajeja. Yksi on perennakin, nimittäin ruohoselja Sambucus ebulus. Sitä voi ostaa meikäläisiltä taimistoilta, jos haluaa isokokoisen ja herkästi massaksi leviävän pensaan. Sen mustien marjojen syötävyys on terttuseljan luokkaa, eli voi aiheuttaa vatsanväänteitä sisältämiensä yhdisteiden takia. Siis vain koristekasveiksi kelpaavia nuo molemmat kaksi.

Merkittävin selja on mustaselja Sambucus nigra, joka on ollut jo vanhoista ajoista alkaen rohdos- ja hyötykasvina ihmisen seuralainen. Sitä sanotaan talonpojan kotiapteekki-kasviksi. Se saattaa kasvaa useita metrejä korkeaksi pensaaksi. Tuon alussa mainitun viinin antajan madeiranseljan Sambucus lanceolata kehitys lienee alun perin mustaseljasta, se olikin alkuun sen alalajina pidetty. Se on korkea pensas Madeiran vuorten rinteillä. Omanlaisensa selja tavataan myös Kanarialla ja Afrikan mantereella.
Myös Kanadassa kasvaa yksi sinimustia marjoja tekevä laji S. canadensis. Sitäkin pidettiin alkuun mustaseljan alalajina. Mm. Mustilan puutarhalla sellainen on, ja taimiakin tarjotaan koristekasviksi.
Jos lääkekasvit kiinnostavat, niin googlaamalla löytyy mustaseljasta sivukaupalla tietoa. Esim. Bulgariassa on tutkimuksissa havaittu sen auttavan mm. huuliherpeksen hoidossa.

Suomessa mustaseljaa tarjotaan tällä haavaa joillain taimistoilla eteläisimpään alueeseen I (-II) kasvatettavaksi. Se on lajike Sambucus nigra f. Laciniata, joka nimi suomeksi on sulkalehtinen mustaselja. Muita lajikkeita on keski-Euroopassa kymmeniä, ehkä Viron jo taimimarkkinoilla voi mukaan tarttua erilaisia sortteja... Ilmeisimmin ollaan kovin kiinnostuneita saamaan tästä kasvista paremmin oloihimme soveltuvaa kantaa, koska marjoista saadaan aromikasta ja ja kaunista mehua tai hilloa. Kasvilla on muutakin käyttöä, sillä kukista tehdään yrttiteetä. Saa nähdä, mennäänkö muovitunnelissa viljelyyn vai mikä keino parantaa talvenkestävyyttä sillä aikaa, kun geenistö ei ole ehtinyt sopeutua. Kun kyseessä on iso kasvi, niin satoakin tulee kuin herukasta.

Ehkä mustaseljasta tulee terttuseljan tilalle istuva sopiva pihakasvi? Vuosikymmeniä on siitä, kun yritettiin löytää hyvä mehu- ja liköörikasvi kotimaisesta mesimarjasta Rubus arcticus, mutta sen viljely on toistaiseksi vain harvojen asiana. Kaksikotisuus ja ahtaat kasvupaikan vaatimukset eivät ole omiaan tekemään siitä joka pihan hyötymarjaa. Aivan tänä vuonna (16 07 2016) on ollut jonkinlaista herättelykirjoittelua mustaseljasta, mm. Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä.