perjantai 2. marraskuuta 2018

Marraskuu on useimmiten vihreä

Nimittäin nykyisin, kun sammalet ovat asettautuneet entisten viljelymaiden pintaan, ja niiden parhaita kasvuaikoja ovat ne ajat, jolloin muut kasvit ovat poissa pelistä. Useimmiten se tarkoittaa, että on kosteat ja alle +5C asteen ilmat ja varsinkin ajat, jolloin kylmä on käynyt nitistämässä ruohot ja heinät. Sellaisia riittää nykyaikana syyskaudella! Joinakin vuosina jopa melkein neljännes vuodesta, ja kevätajat siihen päälle. Tänä vuonna ei ole tähän mennessä vielä tällä kylällä nähty ensilunta, ei edes räntääkään. Kaikki kuvat ovat tältä päivältä.
Sormustinkukat ovat tehneet mahtavia pehkoja ensi kasvukautta varten eivätkä pikkupakkasista hätkähdä.
Tänä vuonna lehtiä on viimeisenä valkoisessa ruusussa Rosa alba Maxima. Saattaa selittyä sillä, että leikkasin keväällä melkein kaikki versot pois...
Tarhakurjenpolvi Geranium x magnificum on vielä näin reippaassa kunnossa!
Lipputangon, kuten muidenkin paikkojen kukkapenkit ovat istutetun kasvistonsa puolesta olleet jo hyvän aikaa ruskeansävyisiä. Vain maksaruohoissa on katselemista. Kylmiä vuorokausia ei ole kyllä ollut montaa, mutta muutama kerta kuitenkin. Viimeinen oli noin viikko sitten, silloin käytiin syksyn ennätyksessä eli lähes -7C asteen tienoissa, ja seuraava päiväkin jäi pikkupakkaselle.

 Eteläseinän ovipielen japaninkellot senkin hyvin kestivät, toiset amppeleissa, toiset rapun tasossa maassa.

Olen leikellyt pahimman näköisiä kukkavarsia pois, ja käynyt aina välillä omassa leikkovihreän osastossa hakemassa korviketta. Siemenet ovat jo karisseet tai syöty, sitten joutaa mennä. Tontilla on istutettu jo parikymmentä vuotta kartiotuijia, jotka sietävät leikkaamista. Alaoksia onkin syytä lyhentää, koska puut kasvavat sieltä pisintä oksaa ja kohta ovat kiinni toisissaan. Leikko-oksa pysyy vihreänä kevääseen asti multaan tökättynä.

Kaksi oikeanpuoleista on timanttituijia, tienvarressa kartiotuijia.
Kanervia  ja muita syyskukkia on voinut ostaa jo viikkoja, niinpä isot patioruukut saivat punerrusta kohta, kun samettikukat ja orvokit olivat menneet. Jouluksi hankitut huonesypressit  kasvoivat sisällä kevääseen asti, mutta taidan jättää ne sijoilleen talveksi.
Pyhäinpäivään mennessä hautausmaatkin ovat saaneet kanervansa ja muut syysasetelmansa, kynttiläinvienti tänään tai huomenna on se viimeinen silaus.


Ikkunoilla on alkamassa uutta kasvua pistokkaista, kun mustanmerenruusujen ruukut on pakattu talveksi kuivina varastoon. Rönsyliljoja on nyt kahta laatua, sekä valkovihreän viiruisia että täysvihreitä. Enkelinsiiven uusi verso on jo istutettu, kuparilehdet vielä juurtumassa.

Komeamaksaruohot ovat olleet syyskuun puolivälistä lähtien eteisen ikkunalla. Taimia toivon niiden lisäksi myös muovihupun alla olevista pelakuiden pistokkaista. En ole koskaan ennen niitä tehnyt syksyllä...
Tänä vuonna en taitellut komeamaksaruohoja kuin yhden vaasillisen verran poikastuotantoon. Niistä ei ensin meinannut millään tulla uusia alkuja, kunnes huomasin, että niiden vesiastian, lasipurkin sijoittaminen kapeaan ja korkeaan keramiikkaiseen suojaruukkuun ei ollut hyvä asia. Nostin sen pois ja kohta on ollut tulossa juuria entisiin lehtihankoihin. Valo on tässä tapauksessa tärkeä tekijä.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Loisteliaan ruskan aikaa

Tuvan ikkunan läpi eilen eli perjantaina puolen päivän jälkeen katseltuna: Pihlajien rivistö on komeampi kuin koskaan, mutta vienokirsikka pudotti kaikki lehtensä torstaina, ja näkyy vain oksarankaisena ensimmäisenä vasemmalla rivissä. Isommat metsäpuut ovat tällä kohdin melkeinpä pelkkiä rauduskoivuja.
Syksy on kyllä kaunein vuodenaika, tulee taas mieleen, sillä nyt on millä mällätä. Haapapuissa on ollut esissä mitä komein keltainen jo useita päiviä. Vaahteratkin vielä jaksavat helottaa. Omalla tontillani pihlajarivi oli tänään suorastaan sykähdyttävän oranssinpunainen, ja näitä värinäkymiä tietysti kruunaa se, että olemme taas kesästä tutussa korkeapainejaksossa, jossa aurinko pilkahtelee ainakin iltapäivisin. Iltaruskon ajat ovat olleet myös komeita samasta syystä.

Tämä kuva on auringonlaskun aikaan pihalla itään päin katsellen. Taivas on lähes selkeä, mutta vesihöyry muuttaa sen melkein valkoiseksi, ja sen läpi pääsee vain pääasiassa punertavaa valoa värjäämään hehkuun tammia, koivuja ja vaahteroita.
Tänä syksynä meidän mäellä on ollut vain pari pikkupakkasen yötä, ehkä -4C maksimissaan, sillä joka kolkalla ei näy mitään hallavaurioita, mutta toisin paikoin lehdet ovat nahistuneet ja tippuneet, no begoniat ja palsamit kesäkukista tietysti, ja amurinviini puuvartisista. Sen verran on saatu sateita, että jo pari viikkoa sitten hankitut kanervaruukut ovat pärjänneet lähes sateen varassa, vain jokunen harva kastelukerta, vaikka ulkolämmötkin ovat olleet melko suotuisia.
Vienokirsikan punavaihe kestää aina lyhyen ajan, yleensä alle 2 viikkoa. Se punastuu aiemmin kuin muut puuni. Tämä kuva on kuun alussa otettu.
Eihän se valkoinen syysasteri tänäkään vuonna jaksa innostua kukkiin asti, vaikka pikkuruisia nuppuja on latvukset täynnä. Alapihan puolella pinkkiin perintöversioon samasta lajista on kehkeytymässä puolestaan runsaasti kukkia, joskaan ei niin paljoa kuin joinakin vuosina, koska sen kasvupaikalla on vielä jättimalikan rihmastoja, jotka vievät vettä muilta kasveilta kohtalokkaan paljon.
Punatammen taimi alkoi saada nimen mukaista väriä kirkkaanvihreinä pysytelleisiin lehtiinsä vasta aivan muutama päivä sitten, tämä kuva on otettu 10 10. Kuvasta näkyy, että lehtikuuset ovat alkaneet vaihtaa vihreät keltaiseen, se etenee niillä latvasta alkaen.
Lauantain sumuaamun kuva (eli siis tänään) naapurin puolelta viereisestä pikkumänniköstä, johon on alkanut tulla aika runsas vaahteran alikasvu. Äitipuu siinä tienlaidassa on jo vanhempi, ties kuinka mones runko, mutta uusiutuu aika usein.
Arboretumini yläkulmalla on jokunen haapa, niitä on siinä naapurin tontilla melkeinpä yksinomaan, joten ovat niiden juurivesoja tietysti. Tällä nurkalla on myös tuomia, ne ovat karistaneet lehtensä. Kuva otettu tänään.
Edellinen kuvauskohde häämöttää taustana, kun pyysin kuvaan mongolianvaahterain pariskunnan, joiden lehdet jo melkeinpä kokonaan alhaalla. Kuva tältä aamulta.
Lehmuksen lehdillekin on jo lähtökello alkamassa, vaikka siinä puussa kyllä riittää vielä pudotettavaa. Punainen soihtu on perhoangervo Gillenia trifoliata. Kuva tältä aamulta.
Lumipalloheisi Viburnum opulus on puutarhanpuolella jo hyvin kellastunut, sen luonnonvarainen sukulainen koiranheisi tuolla ylätontilla on vielä lähes vihreä. Punaherukkapensaat ovat keltaisia, niiden takaa pilkistelee punatammen Quercus rubra latva. Lehtikuusi on mennyt parissa päivässä kokonaan keltaiseksi siellä takimmaisena. Kuva on tältä aamulta.

Muutamia vuosia sitten etsin punaisia syysasuja pensaiksi tähän tien läheiseen puutarhaan. Tämä on Mustilan taimitarhalta hankittu punalehtinen marjaomenapensas (-puu) Malus baccata, sen taimivaiheessa on tehty kuulemma latvomisia, niin että kasvaa pensaana. Lehdet punertavat kesälläkin. Meidän tontilla kasvu on hidasta, kun jänikset pyrkivät tekemään latvomista lisää. Viime talvi oltiin verkossa. Kuva tänään.
Punaisen syysasun toivossa istutin myös pallesorvarinpensaan Euonymus alatus, mutta sen latvat kärsivät viime talvesta niin, ettei tullut lehtiä lainkaan. Ei ole vielä nähty mitään punaista asua! Viime syksyn lehdet olivat päinvastoin melkein valkoisia. Nyt loppukesällä on pinnistänyt hyvin tummanvihreiden lehtien nippuja todisteeksi uusista oksista ja juurten selviämisestä. Mutta on noissa vielä aika pitkä matka punaiseen väriin... Kuva tänään
ja loppuun se obligatorinen kuva, joka pitää aina lokakuussa kuvata. Komeamaksaruohon Sedum spectabile. Mukavaa lokakuuta!


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Suhteellisen normaaleja syyspäiviä vietetään

Pisimmälle syystoimissa ehtineeltä vaikuttaa näkymä alapellon puolella, jossa puut ja pensaat ovat vähentäneet kellastuneita lehtiään reippaasti. Vain lehtikuuset ovat melko vihreinä vielä.
Tässä vaiheessa sitä on ryhdistäydyttävä, sillä kun ilmat muuttuvat epävakaiseen syksyyn, niin aina on mahdollisuus, että huomenna voi olla myöhäistä. Paljon loppukesän rästejä on vielä jäljellä, ja syysistutuksetkin ovat vasta suunnitteluvaiheessa.

Pihan ruukuissa on vielä hyvä toiminta menossa, vain etummaisen ruukun punainen begonia ei niin kovasti enää elostaan tykkää. Kanervia on kyllä jo kassissa odottamassa, mutta toisaalta samettikukat eivät ole mitenkään aikeissa lähteä vielä. Jouluksi hankitut huonesypressit ovat viihtyneet ruukuissa kesäajan aivan kiitettävästi
Päättyneellä viikolla torstaina koettiin ensimmäinen miinusasteita kirjaava yö tässä kylässä, huurtunutta kattoa ja ruohikkoa riitti pitkälle seuraavaan päivään. Nythän tuo näyttää taas muistolta, vielä ehtii leikkaamaan loppuja heinätupsuja ja kriikunanvesoja puutarhalta.

Entinen kriikunapensaikko jätti jälkeensä jonkinmoisen aukon, jonka heti valtasivat nokkoset, vuohenputket ja uudet kriikunanvesat, tätä tienoota olen siivonnut parikin eri kertaa viime viikolla. Kuunliljat näyttävät voittavan moiset vastukset helpolla, niillä on jo ikävuosia nähnyt iso mättäistö, joka pitää puolensa.
Viime mainittuja toisiaan riittää, sillä kun loputkin kriikunanrungot menivät oksapinoon, niin kyllä on saatu taimia! Katselin äsken sunnuntaikierroksella, että vähintään yksi työrupeama pitää käyttää niiden metsästykseen ja listimiseen, vaikka kaksi päivää on jo painittu ko. aiheen parissa.

Viimeinen iso kriikunan runko oli tammen kanssa lähekkäin, nyt piti ulottaa juurivesojen metsästys yli kymmenen metrin päähän. Ajoin lopuksi myös ruohoja, kun olin varma, mitä leikkurinterä voisi löytää edetessään.
Erityisen vehmas ruohontuotanto on talon pohjoispuolen ympäristössä, koska taustan pihasyreenin suojassa on jätevesien sakokaivo, joka tuo ravinteita heinikolle. Sirppi söi sekä vuohenputket, koiranheinät että kaiken muunkin. Pyykkitelineen vieressä oleva viherherukka tuotti tänäkin vuonna satoa, sillä maaperä pysyi tässä sopivan kosteana.
Jättimalikka, tuo kiusankappaleeni on edennyt viime vuosina tässä alueessa. Mm. magnolia jäi sen kynsiin ja kuivi pystyyn. Nyt sen rihmastot kurittavat vasemmalla sivulla olevia muutamia mustaherukkapensaita. Sitten varmaan matka jatkuu kriikunamaahan, joten sinne en suunnittele nyt muutamaan vuoteen muuta ympäristönhoitoa kuin sirppiä.

Syysasterilla on myös vielä sieniriesaa, sen versoilla on selvästi vaivaantunut ilme ja kukintakin on heikompaa kuin muina vuosina. Nythän sen olot voivat muuttua vain paremmiksi, kun lähistöltä kaadettiin se isoin lehtikuusi vesiä viemästä.
Kanadanvuokkokasvustoa tuijan katveessa elävöittää näköjään myös konnantatar Bistorta officinalis, sen lehtiä on selvästi näkyvillä kuvan keskialueessa. Minulla oli tässä aikoinaan lähellä ns. taimimaa. josta siirsin juuriston synnyttyä kasvin toiseen paikkaan. Mutta näköjään jäi muisto!
Alapuutarhalla on istutettu joitakin tuijia tuulensuojaksikin, kuten tässä syysasterin tienoissa kaksi aika lähekkäin. Pohjoisempana kasvavan liepeet pursuavat kanadanvuokkoa ja helminukkajäkkärää, joita meillä olisi nyt vaikka kuinka jakaa muille, eikä sillä kohtaa ole sitä sieniriesaakaan.

Ylämäen puutarhassa on nyt komeimmillaan katsurapuiden Cercidiphyllum japonicum pari, joista taaempi on ehtinyt keltaisessa pidemmälle. Näiden pikkupuiden oksistoa ei ole mitenkään muotoiltu, kasvavat kuin suihkulähteet. Vasemman sivun papulanruusua puolestaan pitää kurittaa saksilla aika reippaasti, muuten ei olisi muilla mitään sanottavana. Tämän vuoden leikkuut vielä edessäpäin...

Ylämäen kuiva kasvupaikka on saanut kasvatettavaksi mm. purppurakuusia Abies amabilis ja makedonianmäntyjä Pinus peuce, tässä kuvassa yksi kumpaakin. Näin voimakasta neulasten poistamista en kyllä muista aiemmin nähneeni, tuossahan kaikki muut neulaskerrat on pantu poistopuolelle paitsi tämän kesäinen. Tavallisella männyllä jää kuivinakin kesinä ainakin kaksi neulaskertaa. Aiemmin olen oppinut, että happosateiden vaivaamilla alueilla se on tavallista, että puu herkästi poistaa neulasia, mutta eipä tässä siitä voi olla kyse, vai pitäisikö kuitenkin kalkita?


Kunhan siivoustyöt puutarhassa ovat tulleet tyydyttävään vaiheeseen, pitää kaivaa jo jokin aikaa sitten hankittu kukkasipuleiden arsenaali alakerran jääkaapista ja yrittää löytää niille mieleinen paikka, ehkä lipputangon penkkiin, jossa eräät loppukesän kukkijat eivät koivuangervon varjossa näytä kovin viihtyvän. Tämä ei tietystikään koske pajuasteria Aster x salignus, jolla on supervahva juurakko, mutta ei sekään ole paljon tuonne vasemmalle päin itseään tyrkyttänyt. Nyt pitää vain keksiä, mihin kyytisin sieltä ahdingosta syysleimut ja syysasterit...

tiistai 4. syyskuuta 2018

Syyslämpimät jatkavat kesän erikoisuutta

Punakaneli sai aikaan muutaman ompun. Yksi oli maahan pudonneena ja siinä näytti olevan muumiotaudin vaiva.
Katsoin kalenterin tietoa eilisiltana, päiväpuoli oli vielä tasan 14 tuntia pitkä, yölle jäi 10. Mutta parinkymmenen päivän päästä ollaan jo syyspäiväntasauksessa, kun päivän pituus vähenee n. 6 minuutin vauhtia vuorokautta kohti. Eletään aamusumujen aikaa, suhteellinen kosteus on päivälläkin korkea, joten eipä pyykki kuivaisi tyynessä ilmassa.

Juuri on julkaistu säätieto, että kesäkausi oli noin kaksi astetta lämpimämpi kuin keskimäärin, joka on lajissaan ennätys Suomessa. Mitä ennätyksiä nyt vielä rikottaneen syyskuun aikana? Sikäli erikoinen kesä, että meidän kylällä ei ollut yhtään ukonilmaa, vaikka olisi luullut hellekesänä niitä olevan tuon tuostakin. Ja muualla Suomessa niitä kyllä on saatu! Ensi viikollekin vielä jatkuu kesäilmojen aika, lähes helteitä olisi mahdollista saada, mikäli aamusumut poistuvat niin, että aurinko pääsee näyttämään tehonsa.


Lipputangon penkin reunassa alkaa olla lievää punoitusta, siinä on parin viime vuoden aikana tuotettuja komeamaksaruohon Sedum spectabile taimia. Syksyn merkit, vaikkei yhtään yökylmää ole koettu.

Tein hieman ruohonleikkuuta eilisiltana, edellisestä olikin aikaa jo lähes kuukausi. Siankärsämö oli kasvanut hyvin ja oli kukassa, muissa ei niin kehumista. Puutarhalla olisi sirppitöitä, kun siellä on kohtia, joita ei leikkurilla ajeta kesän aikana ollenkaan. Sirppiä saisi nyt käyttää kukkapenkkeihinkin, kovin ovat ruskettunutta vartta täynnään.

Kun alapihan ja huoltotien hiekalla kasvanut sammal ja heinä lakkasivat valtaa pitämästä kuivuuden takia, kärsämö on kiireesti parantanut asemiaan..
Punaherukat ovat ehdottomasti viimeistä viikkoaan syömäkuntoisia, ihmeen kauan niiden kausi on kestänyt. Tänä vuonna niiden maku on paljon pehmeämpi kuin aiemmin, mielikseen seisoo pensaan vierellä popsimassa. Luultavasti pihlajan marjojen maku on ollut myös hyvä, koska puut oli muutaman viimeisen vuorokauden aikana tarkkaan puhdistettu. Mustaherukat jo tippuivat, ja karviaissato häipyi elokuun kuivissa jonnekin, vaikka raakileita oli runsaasti.

Sitä paitsi on alkanut myös se ei-toivottu sienisato, kun jättimalikoita näyttää putkahtaneen useita talon alapuolelle raparperi-istutuksen kohtaan. Siinä on myös joitakin mustaherukoita, joiden tuotto laskee roimasti sienen takia, joten teen niille kokonaan alasleikkuun keväällä.

Monet uudet versomättäät ovat kasvaneet jopa metriin, mutta kaikkia muita kokoja on kyllä myös tarjokkaina. Näin syksyä vasten ne helpoimmin erottaakin, kun väri on tumman sinivihreä. 
Kriikunoita ei nyt ole, koska kaikki puut kaadettiin keväällä. Niiden vastaiskun huomaa huonompikin silmä, sillä taajoja juurivesamättäitä on ilmaantunut laajalti muuallekin kuin entiseen kasvustoon. Sinnekin voisi mennä, mutta vanhasta muistista tiedän, että maassa pesivät ampiaiset ja kimalaiset eivät yhtään tykkää sirpistä, tulevat pian häätämään ja tuikkaamaan. Odottelen viileämpiä ilmoja, että eivät olisi lentotuulella.


Viime sysynä istutetut vaaleanpunaiset matalakasvuiset pensashanhikit Potentilla fruticosa, joiden jalostenimi taisi olla Lovely Pink, ovat nyt muuttuneet siksi, mitä niiden pitikin, eli väri on vaihtunut valkoisesta selvään vaaleanpunaiseen. Pinkkiä tuo puna ei kyllä ole, vaan mieluummin persikkaan päin. Korkeutta niillä on tänä vuonna n. 30 cm ja ovat ensimmäisenä istujan vieressä patiolla, lähellä seinää, jossa muuten on vain maanpeitekasveja taponlehteä, kieloa ja keltapeippiä. No joka paikassa meillä on kyllä akileijoja ja vuohenkelloja, kuten vanhoissa ympäristöissä kuuluukin olla.

Vuorikaunokin Centaurea montana toinen kukintakierros vanhan kaivon kupeessa on alkamassa. Alkukesällä kehittynyt edellinen versosto pitää leikata pois, että uudet versot suostuvat runsaasti tulemaan.



Noin viikko sitten tapahtui reipas nuorennus papulanruusuaidassa, joka oli kasvanut liian korkeaksi,  se ei saa olla näkemäesteenä maantien varressa kasvaessaan. Oli jo muutamana vuonna jouduttu leikkaamaan kaikki vuosikasvu pois, jolloin tietysti menetettiin myös kukinta. Nyt aita leikattiin alas asti, ja toivon, että se ei ala riehua rehottaa niin paljon kuin normaalin ruohonleikkuun jäljeltä. Ainakin yritän sitä hoitaa jatkossa niin, että pysyy kapeampana kuin ennen ja on siten helpommin hoidettava.
Valkoisessa vasemman kulman pihasyreenissäkin riittää liian kenalleen kääntyneitä runkoja poistettavaksi. Otan niistä uloimmaisia pois vuosittain joitakin. Syreenin lehdet varisevat usein vasta ensimmäisten räntä- ja lumisateiden jälkeen, ja silloin latvus alkaa painaa liikaa ja taipuu eikä enää korjaudu.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Elokuun armahdukset

Aamiaista herukkapensaasta, se on ollut jo viikkoja kesän kohokohtia. Marjat ovat hyvin pysyneet pensaissa, kun on ollut kuivaa, ja niiden maku on mitä parhain.
Olipa juhlakasta herätä tänä aamuna siihen, että sataa ripeksi, ihan oikea säärintama koko maamme korkeudelta liikkeessä itää kohti. Ei nyt mitään hillitöntä sadetta, mutta kuitenkin. Ja vieläpä meillekin, joka paikkakuntamme on jäänyt lähes kokonaan katveeseen sateiden suhteen tänä kesänä.

Takavuosien rapunpielen kukkapenkit ovat viimein vaihtumassa molemmin puolin ovea laattoihin ja ruukkuistutuksiin. Etupuoli kuvasta asettuikin tähän tilanteeseeen jo syksyllä 2016, kun talon ulkovuorauksesta oli selvitty. Päädyin alkamaan edellisviikolla hitaasti edeten jäljellä olevaa laatoituspuuhaa, joka työ on tietysti kesken ja jatkuu ainakin pari viikkoa.
Lehdissä esiintyi aamulla tietoja, että lähestytään kaikkien aikojen Suomen ennätystä hellepäivien suhteen, sillä tähän mennessä eilinen mukaan lukien on niitä eletty 62, kun esim. viime kesänä jäätiin alle 20 hellepäivän. Ennätys on vuodelta 2002, silloin elettiin 65 hellepäivää. Siitä tilastot eivät vielä kertoneet, miten oli sateiden laita sen ennätyskesän päivinä. Kuumat päivät näyttäisivät nyt vaihtuvan tavallisiin kesäpäiviin, noin 20 asteen päivälämpöihin, mutta yöt ovat vielä tanakasti lämpimän kesän puolella, ainakin siis ruohonkasvu ja -ajo jatkuu leikatuilla kohdilla. Kukista ainoastaan maksaruohot, muutamat pajuasterit ja kultapiiskut ovat vielä tulossa kukkaan. Eikä niillä näy olevan kiirettä.

Alatien varteen kokemuksista oppia ottaen olen ajatellut lisätä vielä maksaruohojen ja vuorenkilpien määrää...
Tämä osa alatien varren kukkapenkkiä on jäljempänä tekstissä mainitun vuoden 2002 multakasan paikka. Nythän siinä kasvaa kukkien lisäksi puuksi ylennyt vienokirsikka Prunus maximowichii, jonka koosta onkin tullut yllätys, luulin sen olevan pensaan kokoa.  Juurella kasvava punalatva Eupatorium cannabinum ei varmaan tuossa kauan jaksa, puu on ahne vedelle näköjään. Toinen eli teresanruusu on sentään pysynyt pensaan koossa. Kuivuuskauden jäljeltä aiemmin kehittyneet kukkivat kasvit ovat nyt olleet jo viikkoja ruskeita muistoja entisestä. Tässä pohjoisrinteessä heinät ovat kyllä pysyneet vihreinä.
Viiruhelpi Phalaris arundinacea f. Picta on päättänyt loppukesästä heittää kehiin entisen mallinsa ja työntää nyt vain vihreää peruslehteä. Alkukesastä kehittyneet valkojuovaiset lehdet ovat alempana.
Ihan lähellä maantietä tontin luodenurkassa on vuonna 2002 alkunsa saanut kulmapenkki, johon olen siirtänyt kuivaa kestäviä lajeja vähitellen. Oikein hyvin näyttää nyt viihtyvän talonseinustalta poistettu hurmehappomarja Berberis x ottawensis. Valamonruusulla puolestaan on ollut koko ajan vaikeuksia tunnistaa penkki, sen juurivesoja tulee esiin vähän mistä sattuu, vaikka penkin paikka olisi ehdottomasti paras mullan määrän kannalta.
Vuoden 2002 muistoihin kuuluu myös kultatuija, joka ensimmäiset kymmenen vuotta vain juroi kohdassaan kai juuristoa tehden, ja on nyt alkanut kasvaa jo pituutta, nykyisin on kaksimetrinen. Vieressä ja taustalla on kartiotuijia, jotka ovat nuorempia ja paljon kookkaampia.
Itsellä ei ole oikein selkeitä mielikuvia tämän nykyisen kotini ilmoista siltä ennätyshelteiden vuodelta 2002, kun silloin vielä virallisesti asuin muualla, silloisessa kotikunnassa Janakkalassa. Kesiähän tässä on kyllä ahkeraan vietetty jo vuodesta 1983. Täällä oli kuitenkin sen alkukesän aikana mittavat kaivuutyöt, kun tonttini reunaosia myllättiin perusteellisesti naapureihin tarvittavan käyttövesijohdon takia. Koko tontin itäsyrjään kolmemetrinen syvä kaivanto, ja vielä melkein koko länsisyrjäkin, jolloin puolet vattumaasta eli toinen rivi nousi paakkuina ylös, eikä niitä enää saanut paikoilleen tarpeeksi alas, vaan muuttuivat kumparepelloksi, jota ei enää leikkurilla pystynyt hoitamaan.
Kaivajilla oli kyllä osoittaa aputyövoimaa noihin vattujen takaisin siirtoihin, mutta kesken kasvukautta ei kannattanut kuinkaan ruveta hajottamaan juuripaakkuja niin, että paikat olisi saatu tasaiseksi, koska sittenhän sitä kastelua vasta olisikin tullut, muutenkin oli ihan riittävästi. Niinpä vattumaa siitä lähtien alkoi rappioaikansa, rupesi heinittymään. Paakut muistuttavat edelleen olemassaolollaan siitä vuodesta...

Keskikesällä 2002 toteutui Puutarha-lehden retki Hiidenmaan kämmekkäkasvustoja ihailemaan, se oli ainoalaatuinen elämässäni, joten sen muistot nousevat aina päällimmäisiksi mielessä. Harmi, kun ei niihin aikoihin ollut vielä digikameraa, otin etupäässä diakuvia aiemmin.

Loppukesää 2002 leimasikin sitten iso multakasa, josta osa heti kaivurilla kyydittiin pohjoisrajan ja maantien muodostamaan kulmaan kukkapenkiksi, kun se oli alun perin aika kuoppainen kohta tontilla, josta juuri niihin aikoihin oli poistettu isoja sähköpylväitäkin. Tuon penkin istutuksien kastelua olikin eniten tehtävänä, kun se oli kokonaan uusi kasvupaikka, niin ei tarvinnut kummemmin kunnostaa, kunhan tasasi istutukseen sopivaksi. Kulmapenkin suurin vaiva onkin ollut aina vedenpuute, onhan se etäisin piste vesikannun kanssa kuljeskeluun. Mutta kun se kohta on niin sanotussa näkemäkaistassa vesilinjan takia, niin pitää olla jotain katseltavaa ohikulkijan iloksi.

Multakasan isoin osa jäi syksyllä 2002 odottelemaan alatien varteen viileämpiä ilmoja ja tietysti seuraavaa kevättä. Alatien varren penkkiäkin piti kaivuutyön takia muotoilla. Nimittäin penkin pään vaahtera kasvoi sillä lailla liikenteen esteenä, että se piti ensin kaataa ja otettiin sitten juuretkin samalla, että vesijohdon kaivuutyöt muualla voitiin toimittaa. Muutama karviaispensaskin siinä nousi samalla, niitä matkusti Marja-Leenan, sisareni kesämökille samalla kylällä. Onneksi matkusti, kun se rivi oli niin pitkä, ihan tarpeeksi on marjoja kuitenkin ollut, kun niitä ei sen kummemmin säilötä, vain nautiskellaan elokuisina välipaloina.

Vuosi 2002 oli kuitenkin siten käänteentekevä vaihe puutarhan ilmeessä, että yhden-kahden kärryllisen savimullan lisäys tuli annettua useimmille entisille hoitokohteille, pensaille, mutta varsinkin alatien penkki tuli uusittua kokonaan.

Mutta palataanpa muistoista taas nykyaikaan.
Arboretumin ikä on nyt noin 30 vuotta, ja puut ja isot pensaat ovat kasvaneet niin, että ei enää kulkemaan pääse, pahimmassa tapauksessa ei enää päivä läpi paista. Siispä on tehty jo toista vuotta runsaasti alaoksien raivauksia, ja puidenkin kaatoja on jo tehty vuodesta 2011 alkaen.

Tässä kuvassa kohteena on hillitön ruusuruohon Knautia arvensis taimisto, jota on noin aarin alalla puiden alla siellä, missä on vähän harvennettu näkymiä. Myyrien kekoja on tässä alueessa eniten koko puutarhasta. Ei se tuokaan nyt ihan toivottu tulos ole, kun ruusuruohon leviämisinto on ihan järkyttävä. Kitkin tästä kesällä jo kaksi isoa kottikärryllistä kukkivia kasveja, mutta näyttää siltä, että siemenet itävät vähitellen ja nyt on näiden vuoro kasvaa.  Kitkemään pitäisi mennä vielä kerran tälle kesälle.

Katkaistun koivun latvakappaleet odottelevat päällekkäin pantuna nyt jatkotoimia, kunhan metsurit joutavat tulemaan.
Lehtikuusen kappaleet makaavat myös odotusasemassa kasvupaikkansa vieressä varroten metsureita, osittain syyshortensian päällä, kun oksat olivat niin kovasti pitkiä. Hortensia oli jo pitempään ollut hermostunut tuosta naapurista, joka nyt sitten kaadettiin, sillä sen alaoksat olivat melkein lehdettömiä ja kukattomia, ja latva keikkui jo yli kahden metrin, joten se jäi puun yläoksien sekaan.
Ison työkoneen liikennettä on tontilla nähty aina silloin tällöin, mutta yleensä se on ollut arboretumin liian isoiksi kasvaneiden puiden poistoa. Sitä tuli tänä kesänä aivan yllättäen vajaat pari viikkoa  (eli 08 08) sitten, kun sähkölinjojen raivaaja ehti meidän kylän ongelmia setvimään. Kaadettiin palasiksi isoin lehtikuusi ja sen läheltä tontin korkeimmaksi kasvaneen koivun latvasta noin puolet, sillä se oli tullut hyvään kasvuvaiheeseen, monien sateisten kesien takia, kohta ei tyveltä enää runkoa saisi kaadetuksi. Ja vestigia terrent, sanoo roomalainen sananlasku, jäljet pelottavat, sillä varsinkin koivut sitten vanhemmiten lahoavat sisältä ja katkeilevat helposti tuottaen vahinkoja. Molemmat niin lähellä taloon tulevaa voimalinjaa, että oli suuri mahdollisuus joutua sellaisen vahingon takia sähköttömäksi. Kyllä nyt risusavottaa piisaa tällä tontilla! Hyvä, jos ilmat hiemat viilenisivät.

Iloisin uutinen tältä kesältä on, että ehkä kohta päästään tästä jasmikkeen juurakosta eroon. Tänä kesänä uusia juurivesoja ei ole löytynyt enää kuukauteen. Niin kauan kun niitä näkyy, juuret pitävät tiukasti vastaan, vaikka tuossa olisi monta kahvaa, mihin tarttua. Ja sitten ne tietysti kitketään. Kaivurilla ei uskalla ajatella, kun rakennus on siinä niin lähellä ja ajetulla hiekkapatjalla.

Nyt on jo kolmas kesä tätä näkymää katseltavana. Vuohenputki ja maahumala kyllä siinä seurustelevat nokkosen kanssa, niiden juuret hoitavat vettä kuivaankin kekoon kehittyneelle versolle. Lintujen ruokintapaikka paljastuu auringonkukan kohdalla...