maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kvitteniterveisistä kinsteriin

Tämä kuva löytyi vuoden 2010 matkamuistoksi talletetuista näkymistä sieltä Raijan kodin pihapoluilta kuvattuna. Matkaa tehtiin silloin maalis-huhtikuun vaihteessa. Kuvasta näkyvät myös melko kapeat lehdet, siis ruusukvittenin laji tai lajike kyseessä.
Sisareni Raija oli juuri vaihtanut FB-sivunsa kuvaksi loistavanpunaisin kukin kukkivan pensaan, jonka takia sana kvitteni tuli mieleen. Raija oli selventänyt kotimaassaan käytetyksi nimeksi quince.
Kun halusin olla tarkka hieman epämääräisten muistikuvieni takia (valkoisia ja porkkananpunaisia kukkia), päädyin selvittelemään taustaa enemmän, kun en muistanut Suomessa nähneeni Amerikassa kuvattuja vahvan punaisia kukkia.

Vasta silloin huomasin, että muistissani oli yhdistettynä peräti kaksi sukua saman nimen alle. On olemassa toisaalta ruusukvitteneita, joita löytyy kolme lajia: Chaenomeles japonica eli japaninruusukvitteni, Chaenomeles x superba ja Chaenomeles speciosa eli kiinanruusukvitteni. Toisaalta on olemassa kvitteni Cydonia oblonga.

Tuo C. x superba eli suomeksi tarharuusukvitteni on noiden kahden muun risteymä, ja sen eräs jalostemuoto on 'Crimson and Gold', jonka teriö on lähes tummanpunainen.  Kantavanhempien eli japanin- ja kiinanruusukvittenin kukista sanotaan, että ovat yleensä punaisia. Kaikki ruusukvittenit ovat pensaita, suhteellisen matalia (enintään alle 2 m), kun taas kvitteni voi kasvaa jopa 8 m korkeaksi puuksi.

Ruusukvittenipensaiden taimia tuodaan Suomeen myyntiin lämpimämmiltä kasvualueilta, ja ne on usein vartettu kvittenin eli Cydonian perusrunkoon, josta seuraa, että taimet menestyvät meillä vaatimattomasti, jos ne eivät ole talvella paksun lumen alla tai muuten talvisuojassa.

Toisaalta näyttävät melkein kaikki suomalaiset lähteetkin sullovan nämä yllämainitut kasvit saman nimen alle. Näytetään puhuvan kvittenistä, kun tarkoitetaan eri ruusukvitteneitä. Niitä kasvatetaan mm. huolellisesti hoidetuissa kivikko- ym. puutarhoissa, joista niin tavallisesti aluskasviksi etsiytyvät heinät kitketään pois. Kasveissa on okaita, kuten niin monissa ruusukasveissa, siis kovin lyhyeksi jääneitä pikkuoksia. Varsinaisia piikkejä siinä ei ole, kuten ei kriikunassakaan.
Vain aniharvassa löytämässäni artikkelissa eritellään erikseen kvitteni, josta yleensä mainitaan vain, ettei se menesty Suomessa, on liian arka meidän talveen.

Niinpä kaikki Suomessa näkemäni kasvit olivat ruusukvitteneitä ja myös Suomen puu- ja pensaskasvio esittelee nuo kolme yllä mainittua lajia, mutta ei mainitse Cydoniaa kuin alaviitteessä. Molemmat kasvisuvut kuuluvat ruusukasvien heimoon Rosaceae, johon kuuluu valtaosa Suomessa viljellyistä hedelmistä. Nykyisin taimistot tarjoavat Suomen oloihin jalostettuja ruusukvittenikantoja, joiden hedelmäsato kypsyy jo elokuussa.

Vierailin koulumme ryhmän mukana 1980- ja 1990-luvun vaihteen tienoilla kummikoulussamme Viron Rakveressa, josta sain mukaani biologian opettajalta ohuen opaskirjan Pöösaskidoniat. Siinä annettiin ohjeita kvittenien viljelystä. Kidonia-nimi taitaa olla tehty kvittenin latinankielisestä eli tieteellisestä Cydonia-sukunimestä. Pöösas tarkoittaa suomenkielen pensasta. Taitaa siis olla kuitenkin kyse ruusukvittenistä eli Chaenomeles-suvusta?
Tuntui, että se oli siellä yleinen puutarhakasvi. Itäeurooppalaiseen säilöntäkulttuuriin kuului niihin aikoihin uskomattoman monenlaisia omena- ja päärynäsäilykkeitä, joita voi tuottaa omilla puutarhoilla kasvavista sadoista. (Suomessa kaupan on etupäässä marmeladeja ja hilloja, säilykehedelmissä enimmäkseen persikkaa, aprikoosia ja ananasta.)

Kvittenipuu on päärynän lähisukulainen, kotoisin alunperin lähi-idästä. Sitä on kasvatettu etelä-Euroopassa jo lähes 3000 vuotta. Sen hedelmätkin ovat hieman päärynänmuotoiset, kooltaan 3-5 cm. Lehdet ovat isommat kuin ruusukvittenillä. Sen kukat ovat yleensä valkoiset tai vaaleanpunaiset, hieman suuremmat kuin ruusukvittenillä (halkaisijaltaan 4-5 cm, kun ruusukvittenin kukka jää yleensä korkeintaan 3,5 cm:iin).

Sekä kvittenistä että ruusukvittenistä saadaan alkuun kivikovia ja paljon pektiiniä sisältäviä omenan tai pullean päärynän näköisiä hedelmiä, joissa on vain niukasti sokeria. Niitä sitten kypsytetään sisätiloissa. Ne ovat saaneet lisänimen Pohjolan sitruuna, joka taitaa kuvastaa juuri happamuutta. Oikeasti en kyllä tiedä, sopiiko tuo määritelmä vain ruusukvittenin hedelmiin?
Viime vuosina myös on ollut isojen kaupunkien hedelmätiskeillä myynnissä myös aitoja kvittenipuun hedelmiä. Niistä tehtyä hilloa mainitaan selvästi punasävyiseksi, ruusukvittenistä taas kullankeltaiseksi. Olen nähnyt mm. säilöntäohjeita, joissa omenaa ja kvitteniä yhdistetään saamaan aromikkaampaa hilloa. Siemenet pitää ottaa pois hilloa tehdessä.

Kun pyörittelin sana Cydonia muutaman kerran "aivomyllyssäni", tuli muistista esiin yllättäen sana kinsteri. En alkuun muistanut, että nykyisin kukkakaupoissa on niitä pieninä valkoisten kukkien lisukeoksina, kun tehdään sidottua kimppua isompikukkaisista värikkäistä kukista.

Siitä taas googlea vaivaamaan, olisiko sekin kasvi läheistäkin sukua? Ihmeellisesti jouduinkin tieteellisten selvitysten asemasta raamatunluku- ja selitysharjoituksiin. Varsinkin Jobin kirja tuntui olevan tärkeä kohta tutkittavaksi. Kinsterin juurista tehdyt tuliset hiilet tosi tulisia... Toisaalta tuli vastaan Timo Soinin käyttämä ilmaisu kinsteripensaan alla yöpymisestä, joka on ilmeisesti vaivalloista, kun puolueen vaaliehdokkaiden haeskelun hankaluutta siihen voi verrata. Kun kinsteri ei kuki, sen pienet lehdet tuovat mieleen kuulemma katajan, mutta havupuuhan tämä kasvi ei missään tapauksessa ole!
Omassa puutarhassani kasvaa kinsterin sukulainen väriherne Genista tinctoria, joka on alkuperästään huolimatta viihtynyt jo kymmenisen vuotta. Kuva on talletettu 09 08 2015. Varsinkin paksulumisten talvien jälkeen sen vointi on ollut hyvä, mutta viimeaikaiset niukan lumen kylmät ajat ovat palelluttaneet latvoja. Pahin oli viime talvi.
Mutta eteläisten kuivien seutujen kasvista kuitenkin oli kyse. Kinsteripensas eli Retama raetam ja muut sen suvun lajit eivät kylläkään kuulu ruusukasveihin, vaan hernekasveihin, ja sen lähimpiä sukulaisia ovat väriherneet eli suku Genista. Joissakin luokituksissa kinsterit on sisällytetty väriherneiden sukuun.
Kinsterin suvun kasvit ovat useimmissa tapauksissa valkokukkaisia, mutta laji R. sphaerocarpa on keltakukkainen. Väriherneet ovat keltakukkaisia. Kinsteristä saadaan antibioottisia vaikutuksia omaavaa öljyä, ja sen lehtijauhetta on käytetty mm. ympärileikkauksen yhteydessä estämään haavan tulehtumista. Kinstereitä kasvaa etelä-Euroopassa, Afrikassa ja lähi-idässä.

Kun aikani pyöritin sanaa Retama mielessäni, sekin alkoi tuntua tutulta. 1980-luvulla käytiin pari kertaa Kanarialla joululomalla, ja ensimmäisellä retkellä oli paikallisena oppaana erityisen hyvin kasveihin perehtynyt naishenkilö. Hunajakaupan tuotteita katsellessa muistan hänen maininneen, että se oli retamapensaista.
Nyt piti tarkistaa, oliko tosiaan niin? Kyllähän hernekasveissa häärii medenkerääjiä. Meilläkin mainitaan erityisesti apilahunaja. Mutta artikkeleita selatessa löytyi tieto, että varsinkin espanjankielessä retama saattaa tarkoittaa välimerenmaissa tyypillistä pensaikkoa, jossa on liuta muitakin mahdollisuuksia kuin vain kinsterin suku.
Kanariansaarten pensaikoissa lähteiden mukaan kasvaa mm. valkokukkainen Retama rhodorhizoides tuoksuretama (synonyymi on mm. R. monosperma).

Biologikoulutukseni aikaan opetettiin tuollaista 2-4 m korkuista pensaikkoa kasvavan talvisateiden alueella, jollaista seutua ovat juuri Välimerenmaat. Pensaikosta käytettiin kuitenkin italiankielistä termiä macchia, jonka vastine on länsi-Amerikassa chaparral. Artikkeleiden mukaan olisi niin, että silloin myös puhuttaisiin eri lajeista, kuten katajat Juniperus, marunat Artemisia ja myrtit Myrtus. Näyttäisi siltä, että macchia on ikivihreää ja happamampaa kasvupaikkaa kestävien lajien korkeampi pensaikko kuin tuo retama.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kevään kuulumisia

Ohoh, kylläpä aika vierii nopsaan! Vasta äsken olin tekevinään postauksen tällekin osastolle, mutta huomaan, että siitä on jo mennyt kaksi kalenterikuukautta. Toisaalta on sanottava, että ulkona ei ole tapahtunut muutosta nykyisen talven olomuotoihin eikäpä paljon ikkunalaudallakaan.

Ensimmäinen kuva kiteyttää tämän talven aikaansaannoksia tähän asti. Muutama sentti lunta pensaiden ja peltoaukeiden kohdilla, mutta kaikki liikennöidyt kohdat tiukasti jään tai loskan alla. Havupuiden juurialueet paistavat lähes paljaina. Silmut eivät onneksi ole pullistuneet ainakaan huomattavasti, vaikka melko lämpimiä tuulahduksia on syklonien saattamina tullutkin lähes viikoittain. Lumikellojen kasvupaikat ovat vielä piiloissaan.

Kuva on otettu 12 01 eli mustanmerenruusujen istutuksen jälkeen. Ruukkujen pinnassa vajaan cm.n multakerroksen alla olevat mukulat saivat muovihuput päälleen, että multa pysyisi paremmin kosteana ja lämpimänä
Kaikki kasvikuvat ovat siis ikkunalaudalta. Tammikuun alkupuolella päätin kokeilla, millaisia tuloksia voisi saada mustanmerenruusujen Achimenes mukuloiden kasvatuksesta. Tyhjensin vanhojen ruukkujen sisällöt sanomalehdelle ja erottelin mukulat muusta massasta. Kahdesta violettikukkaisten ruukusta löytyi niin paljon istutettavaa, että peräti 6 ruukkua tuli kylvöstä. Nyt ne ovat runsaan 10 cm korkeaa taimikkoa, ja kohta on nuppuvaihe aluilla, olen huomaavinaan sen muotoista tulosta ylimpien lehtiparien kohdalla. Kaikki muut kuvat ovat perjantailta eli 03 03 2017.
Violettikukkaisten tanakkoja taimia pohjoisikkunalla.
Valkokukkaisten Achimenesten hennot taimet länsi-ikkunalla
Myös valkokukkaisista kahdesta aikaisemmasta ruukusta löytyi yllättävän paljon alkuja,. Sain niistäkin 6 ruukullista, vaikka alkuun ei tahdo uskoa, että niin pienistä kirpunkokoisista mitään kasvaisi, joita valtaosa aluista oli. No sehän on selvä, että alkuunlähtö niillä oli hitaampi, itivät melkein viikkoa myöhemmin. Hentojakin ovat olleet, joten niille on varattu lännenpuolinen ikkunalauta.

Syksyn jäljiltä oli vaasiin jäänyt muutama komeamaksaruohon kukkavarsi, ne olivat vanhaan tapaan alkaneet työntää lehtihankoihin uusien oksien tupsuja, mutta unohtuivat istuttaa, joten tein sen vasta helmikuussa, jolloin osa oli jo lahonnut. Sain vain kolme uutta alkua ruukkuun. Eipä olisi ollut kasvutilaakaan enempää, vaikka tänä talvena ne olisivat voineet asua yläkerran ikkunalaudallakin, kun siellä ei ole mennyt kertaakaan pakkasen puolelle. Mutta juuri muut kasvit siellä eivät olisi selvinneetkään, se on nähty.

Kiinanruusut eivät vielä ole alkaneet tehdä nuppujaan. Tämä eteisessä oleva on kasvanut hieman pienemmällä vauhdilla, joten saksia ei ole käytetty, mutta tuvan puolelle sijoitettu on saanut kokea listimistä jo pariin otteeseen.

Marraskuussa kukkakaupasta löytynyt rönsyliljan pikkutaimi on alkanut hieman vahvistaa kokoaan, mutta vielä ei ole aika panna sen pikkurönsyjä multaan uusien kasvien toivossa...

Piharuukkujen ainesta on nyt talvehtinut vähemmän kuin muina vuosina, kun viime keväisistä isoista dragonwing-begonioista ei syntynyt toivottua uutta kasvua juuri lainkaan. Vasta syksyllä pelakuuruukkuja sisään nostaessa huomasin, että kahdessa ruukussa oli vaatimaton kymmensenttinen begonian taimi odottamassa. Molemmat ovat nyt kasvaneet n. 30 cm:n korkuisiksi honteloiksi kasveiksi, toinen jopa kukalla, joten ehkä uusia taimia voi kevemmällä yrittää niistäkin.

Kuvassa vasemmalla on ainoa hengissä oleva pelargoni, se Maijalta saatu Carl Larssonin valkokukkainen, jolla on seuraan sopiva vähäoksainen kasvutapa. Melkein kaikki piharuukkujen sisäännostetut pelargonit kuivuvat liikaa talven aikana kastelusta huolimatta, kun eivät tykkää ilmalämpöpumpun ilmavirroista yhtään. En jaksa kantaa niitä tuonne viileään yläkertaan, kun ruukut paisuvat niin suuriksi kesän mittaan. Onneksi taimia saa keväisin, niistä sitten taas aletaan.

Taimikylvöksiä ei ole tehty yhtään, kun on matkasuunnitelmia tämän kuukauden loppupuolelle. Useimmat taimikasvatettavat ehtivät kyllä huhti-toukokuussa, kunhan nyt pääsiäiskukista on selvitty.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi vaihtui omalta kohdaltani lapsenlapsenlapsen ristiäisreisulla Lohjalla. Päästiin nauttimaan aaton jopa +7 asteen lämpimästä tuulesta, joka sitten muuttui selkeäksi yöksi. Aamulla oli hieman jäätä tuulilasissa ja -1 mittarissa.
Jatkoa siis seurasi edellisiin vuosiin, jos nyt ei ihan kopiona, niin kuitenkin kovin, kovin vähälumisena. Onneksi ei ollut mitään Tapanin tai Aapelin myrskytuulia! Niinpä palailin kotiin auringon vielä alkuun paistellessa Hämeen lenkin kautta, kun tyttären varastosta löytyi haudoille vietäväksi kynttilöitä.
Kevyttä kuuraa maassa vielä matkan kääntymäpisteessä Janakkalassa. Aiemmin tulleista lumista ei näkynyt mitään valkoista, vain pieni jääkasa aurauslumen kertymäpaikassa. Mikäli olisin kävellyt edellispäivänä täällä, jalka olisi uponnut lietteiseen pintaan sentin syvyydelle, kuten näkyi toisten kulkijoiden jalanjäljistä.
Kotona tervehtivät pari päivää itsekseen avautuneet jouluamaryllikset ja juuria pukkaavat komeamaksaruohot. Kiinanruusutkaan eivät juuri pudottaneet pimeän kauden aikana lehtiään. Ehkäpä keinovalo niiden mielestä on ok. Toinen lehtikaktuksistakin on alkanut tehtailla nuppuja, se valkoinen Marja-Leena. Enkelinsiiven kukinto on pulskistunut.

Ikkunakuvista näkyy, että meillä Iitissä on entistä lunta hieman jäljellä, ja uudenvuodenpäivän iltapäivällä saatiin muutama milli lisää.
Kuvan saamiseksi piti ihan nousta tuolille, kun alempaa katsellen oli niin runsaasti lehtiä edessä...
Monivuotinen aarteeni dragonwing-begonia, jonka poikasia löytyi syksyllä parista pelargoniruukusta, on sinnitellyt toistaiseksi hyvin, jopa kukkiakin. Etualan hopeiset lehdet ovat toisen begonian.
Huomasin matkatavaroita järjestellessä, että ei sovi unohtaa kylmään eteiseen sinne unohtuneita mustanmerenruusun ruukkuja! Nostin ne siis lähemmäs, vaikka toki ovat aivan kuivaa vartta täynnä ja saksia siis odottamassa tuossa.
Kohtahan on aika panna mukulat taas pintamultaan tekeytymään. Useimpina vuosina toki olen katsellut Heikinpäivään asti, mutta voisihan sitä tänä vuonna poiketa traditiosta Suomen satavuotis-juhlavuoden merkeissä?

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hajujen varassa

Oma joulupuuni on kyllä juurillaan kasvavina vain ulkona! Valokoristelun sai seinänvieren irlanninkataja, joka pysyi melko suorana edellistalven lumimassoista huolimatta. Viereistä kaveria joutui aika lujalla kädellä saksimaan, kun latvat eivät enää oienneet. Kartiotuijat taas ovat kasvaneet jo liian korkeiksi koristeiden laittoa varten.
Joulukuuset ovat kohta sisällä, ja eräs niiden tärkeistä joulunajan merkityksistä on tuoda kunnon joulun tuoksu huoneeseen. Kun puu on sulanut ja saa vettä astiasta, se hajuista voikin nauttia pitkän aikaa. Meillä Suomessa joulukuusen lajina on kaupan vielä aika vankasti Picea abies ssp abies euroopanmetsäkuusi, mutta muualla saatetaan kuusi tuoda kotiin myös sen erikoisen hajun perusteella. Varsinkin setrien, sypressien, pihtakuusten ja katajakasvien suvuissa on eri tuoksuisia tarjolla. Moni havu menettää kuitenkin pian tuoksunsa, kun meillä on lämmityskaudella kovin kuiva huoneilma, neulasten ilmahuokoset painuvat niukkaan rakoon.

Omat hajuttomat vaihtoehdot vuonna 2013 olivat tulilatvoja Kalanchoe blossfeldiana
Jouluisin herkutellaan muutenkin kukkivilla kasveilla ja niiden hajuilla, varsinkin kielot ja hyasintit tuoksuttelijoista ylimpinä. Onneksi hyasinttiruukku alkaa jo olla vähemmistöä, itselleni ei sovi allergisuuden takia sen haju lainkaan, aika kuluu nenäliinapaketin sisällä. Ritarinkukat eli jouluamaryllikset ja joulutähdet ym. ovat verrattomasti kiitollisempia läheltä katsottavia.

Katseltuani viime aikoina mielen virkisteeksi kesäkuvien sykähdyttäviä hetkiä nousee mieleen vanha tuttumme Eino Leino, joka lukuisissa runoissaan nostaa esiin suven muistoja. Niissä on tietysti kesäisiä kuvia luonnon osasten esittäessä hehkeyttään: Sulle laulan neiti kesäheinä. Monessa kohdin Leinon runoissa saa kohdata myös vahvemmin aisteihin vaikuttavan maailman: Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Toukokuulta 2009 oleva Tellan ja Wilman kuva Urajärven rantakalliolla on eräs syvimmin syöpyneitä lapsuusmuistojen paikkoja. Rannassa on aina kosteutta, joten hajumolekyylien on helppo päästä nenän aistinsoluihin tunnistettavaksi. Hajotustoiminta on kesäisin nopeaa, se antaa oman leiman vesikasvien ja veteen liuenneiden aineiden lisäksi.
Useimmille meistä kesään liittyy erottamatta näkömuistojen ja kuultujen äänien lisäksi erilaisten hajujen suuri määrä. Se, mitä pidämme ainutkertaisen arvokkaana lapsuusmuistona, on usein sidoksissa lähtemättömästi myös hajujen maailmaan, vaikka emme sitä ehkä tiedostakaan. Varsinkin metsässä oleilu ottaa haltuunsa kaikki aistit. Hyönteisten surinaa ja linnunlaulua kuuluu taustalla. Päivällä kohoava lämpötila saa aikaan ylöspäin nousevaa ilmaa, se nostaa elävien osakkaiden tuottamat hajut paremmin esiin. Auringon paisteen takia syntyvä tuuli levittää tuoksut kauemmaksi.

 Pohjoisessa asuva saa kokeakseen aivan toisenlaisen hajukirjon kuin lehtoisessa maisemassa. Jo senkin takia, että aluskasvillisuutta on yleensä vähemmän ja puiden varjostus pienempää. Siitä johtuu, että metsän pohja lämpiää mäntymetsässä nopeasti ja kuumemmaksi kuin varjostavan lehtipuuston alla, ja maan pintaosa veden poistuessa kuivuu rapisevaksi ja hajoaminen hetkeksi taukoaa. Voi aistia jopa vanamon tuoksun. Pohjoisessa orgaanisen aineksen hajoaminen on muutenkin vähäisempää. Meillä on aika harvoin pitkiä kuivia jaksoja kesäkaudella, silloin saatettaisiin saada kulojen aiheuttamia savuja aistittavaksi.

 Verkkorannan ja Lammaskallion välistä Urajärven rantarinnettä syksyllä 2010.
Mäntymetsissä Pinus sylvestris vallitsevaa ilmaa on vielä 1900-luvulla pidetty parhaana vaihtoehtona keuhkotuberkuloosista paranemiselle. Suomessakin oli lukuisia männiköihin sijoittuneita parantoloita. Nuoruudessa katselin linja-auton ikkunasta Lahteen mennessä Nastolassa olevaa männikön keskellä seisovaa rakennusta, jolla oli tämä tehtävä. Männyt vapauttavat yhteyttäessään hieman otsonia ilmakehään, joka tuottaa lisäyksen havumetsien kesähajuihin. Ehkä silloin on myös hiukan helpompi hengittää heikoilla keuhkoilla, sillä otsoni on hyvä luovuttamaan yhden kolmesta happiatomistaan.

Kasvit erittävät hyönteisiä kutsumaan paljon tuoksua, sellaisiakin, joita emme aisti, mutta jäljelle jää vielä melkoinen sinfonia koettavaksi. Joidenkin kasvien kukat antavat parhaansa esiin yöaikaan, kuten mm. lehdokit, mutta esim. apilat ja ruusukasvit ovat päiväsaikaan parhaimmillaan.

Toukokuun puolivälissä 2013
Katsotaanpa omasta metsäympäristöstä muutama upea perustekijä. Ensimmäisenä ovat koivujen lehdet, joissa hiirenkorvista alkaen melko pitkään viipyy niille ominainen pihkamainen tuoksu. Varsinkin sateen jälkeen se on voimakkaimpia metsän hajuja. Koivuista saamme nauttia pitkälle heinäkuuhun, sillä ensin tulee lehteen rauduskoivu Betula pendula ja paria viikkoa myöhemmin hieskoivu B. pubescens.

Toukokuun puolivälissä 2013
Mutta seuraava jo nostaa kesäkuun alkaessa päätään, nimittäin mustikka Vaccinium myrtillus. Mustikalle ominaista tuoksua lähtee kohta silmujen puhkeamisen aikoihin lehdistä, mutta kukkien aikana hajut satakertaistuvat. Marjojen kypsyminen tuo panoksia lisää, nekin tuoksuvat voimakkaasti. Jopa syksyllä punaisten lehtien aikaan voi tuntea mustikkapaikat silmät ummessa.

Kuva on kappelin takaa tieleikkaukselta lokakuun alussa 2013
Monista hedelmistä irtoaa kypsymisvaiheessa ominaisia hajuja, joissa on mukana etyleeniä, kaasua, joka nopeuttaa kypsymistä.

Kotinurkan tuomi Prunus padus toukokuun puolivälissä 2016
Erityisvahva tuoksuttelija on suku ruusukasvit Rosaceae, jopa niin, että monet saavat päänsärkyä tuomien aikaan. Varsinkin ruusuista on etelä- ja Keski-Euroopassa on luotu hajuvesiteollisuuttakin.

Sekä vaahteraa että metsälehmusta tarjona haravoitavaksi tai kohta kasassa sukellettavaksi...
Lehmukset Tilia ja vaahterat Acer tuovat eteläsuomalaisen mausteen kevätkesän hajumaailmaan. Molemmilla on runsaasti hyönteisiä houkuttavia kukkia. Vaahterain makea haju tulee esille myös syksyisin, kun kosteita lehtiä haravoidaan kompostoitumaan. Jopa niistä syntynyt kompostimultakin saa tuon ominaisen hajun, toki heikompana.

Sammalikoista ja jäkäliköistä irtoaa hapahkoja hajuja, kun niiden maanpäällinen osa hitaasti hajoaa metsän humukseksi. Varsinkin rahkasammalien haju on hapanta. Jäkälänhajun erottaa siitä, että siinä on aina mukana sienelle ominainen perussävy, jäkäläthän koostuvat sienirihmoista ja leväosakkaista.

Aivan omanlaisensa tuoksumaailma on saniaisissa yleensä, mutta voimakkaimmin sitä esittää sananjalka Pteridium aquilinum, tuo kolmilehdykkäinen vankka kasvi, jota ennen vanhaan käytettiin uimareisuilla myös päivänvarjona tai kärpäshuiskana. Sen lehden rakenne on niin napakkaa, että sitä on joskus käytetty myös olkien asemasta patjan täytteenä. Hajun puolesta se voittaa helposti hieman multaiset rukiinoljet! Uusimman tiedon mukaan meillä kasvaa kahta sananjalkalajia, joista lännensananjalka ssp. aquilinum on varreltaan kulmikas ja lehtilapa kasvaa yläviistoon, kun se toinen sananjalka  ssp. pinetorum on liereävarsinen ja lehtilapa melkein vaakasuora.

Monilla suopaikoissa kasvavilla kasveilla on mahtavat lemut, ajatellaanpa vaikkapa suopursua Ledum palustre tai juolukkaa Vaccinium uliginosum. Jo kaukaa tuntee niiden olevan paikalla.

Hajuja analysoitaessa on huomattu, että vaikkapa omenahappo on melko yleinen keksintö mm. sammalien kasvimaailmassa, sitä tarvitaan eräillä kasveilla mm. hedelmöityksessä. Myös mullassa tapahtuu bakteerien ja pieneliöiden vaikuttaessa aineiden kiertokulussa erilaisten kaasujen syntyä, joista varsinkin hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani ovat hyvin runsaita ja tiedettyjä.

Meillä Iitin kirkonkylän mäellä on metsissä aivan omanlaisensa tuoksumaailma, kun kalliot ovat lähellä joka paikassa. Niiden pinnalla kuitenkin kuoppia, jotka keräävät vettä ja rahkasammaltakin on päätä nostamassa monin paikoin. Kasvien tuoksuun sekoittuu siis aina pieni annos suolle ominaisia hajuja, ja monet suokasvitkin kasvavat kallioiden märissä koloissa. Mutta voittamaton yhdistelmä!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Madeiran seljaviinistä vanamoon

Johan siitä on runsaat viisitoista ja puoli vuotta, kun Madeiralla tuli vierailtua sitä viiniä kokemassa. Viini oli pikkuruisessa lasissa ja väriltään loistavan punaista, kuin rubiini ikään. Marjamehu oli varmaan ollut lähtöaineena. Oliko väri juuri mehusta, vai oliko lisäksi värjätty jollain? Siitä en ole löytänyt mainintaa. Se oli eräs monista järjestetyistä erillisretkistä saaren itäpuolella. Kun matka-aikaa oli varattu kaksi viikkoa, ehti osallistumaan kaikille mahdollisille tarjotuille sekä itse keksityille pikkuretkille saaren eri kohteisiin.

Kas kun onkin jäänyt aiemmin selvittelemättä, tehdäänkö seljasta muuallakin juomia tai käytetäänkö syömisiin tai juomisiin yleensä. Suomessa kasvaa tavallisena vain yksi, nimittäin terttuselja Sambucus racemosa, joka on kotoisin keski- ja etelä-Euroopasta. Sen sanotaan olevan vakiintunut Suomeen ja olevan jopa aika yleinen. Kasvin paras esiintymisaika taitaa olla kuitenkin takana päin. Ei sitä enää nouse meidänkään tontilla, vaikka vielä 1980-luvulla se oli ihan vakinaisimpia pensaita navetan takanurkan tienoilla. Kasvin epämiellyttävän hajun takia peräti harva taisi yritellä sen marjojen maistamista. Paskamarjapensaan nimellä sitä tällä kylällä mainittiin silloin. Linnuille marjat toki kelpasivat. Eipä ole minulla yhtään kuvaakaan tästä pensaasta. Sen lehdet olivat aina ensimmäiset homehtumaan kesällä, ja oksat kovin helposti murtuvia. Luin jostakin artikkelista, että seljan huokoinen puuaines kuivana on ollut suosittu tulenteon apu.

Suurin terttuseljan massaesiintymä tulee mieleeni Vanajanselän lounaisrannalla Heinunlahdella olevasta Lammassaaresta, joka on parin ha:n kokoinen lehtoinen saari mahtavine valko- ja keltavuokkokasvustoineen. Sinne tehtiin kerran kasvikerho Pulsatillan retki, se taisi olla 1990-luvulla, ja erikoisin yllätys lehtoisuudessa olivat maasta nousevat sadat terttuseljan siementaimet. Myös isoja pensaita nähtiin. Luultavasti niiden esiintyminen siellä liittyy lintuihin eikä lampaisiin. Olivat tulleet rastaslintujen mahoissa ehkä Sääksmäen puutarhoista ja siinä ohimennen tulleet kevennetyiksi lastista muuttomatkaa jatkettaessa. Saari on ollut suojaisa lepopaikka lintuparville.

Hieman yleistä tästä kasviryhmästä. Seljat luetaan nykyisin heimoon tesmayrttikasvit Adoxaceae.  Sinä on lajeja kaikkiaan parisen sataa, ja niistä suurin osa kuuluu sukuun heidet Viburnum.  Nimen antaja tesmayrtti Adoxa moschatellina on muutaman sentin korkuinen parhaiden purolehtojen kevätkasvi. Entisessä kotikunnassani Janakkalassa sitä kasvaa, mutta tavataan myös muualla Hämeen ja Lounaismaan lehtoisissa maisemissa, jopa pohjoisempanakin. Tesmayrtillä on myös hyvin omintakeinen haju, ei sitä kuitenkaan voi pahaksi sanoa. Joku luonnehtii myskin tuoksuksi.

Nämä yllämainitut ja lähisukuiset kasvit muodostavat yhdessä lahkon purtojuuriset Dipsacales. Monella lahkoon kuuluvalla on marjahedelmä. Toinen suuri heimo siinä lahkossa on kuusamakasvit Caprifoliaceae, siinä on melkein 900 lajia, josta kuusamalajejakin jo lähes neljäkymmentä. Tähän heimoon kuuluu mm. pieni ryömivästi kasvava varpu, Pohjolan ihme vanamo Linnaea borealis (Sekin saa eräiden luokittelijoiden mukaan oman heimon Linnaeaceae). Vanamoa kasvaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisissa metsissä. Itse herra Carl von Linnen sukunimi on kasvin tieteellisen nimen pohjana.

Kuusamain lisäksi heimon kuuluu mm. suku virmajuuret Valeriana, joka sekin antaa merkittävän lisän lääkinnälle, onhan rohtovirmajuuri V. officinalis hyvin monikäyttöinen lääkekasvi ( mm. unilääkkeenä). Sen ominaishajun, joka muistuttaa hieman jalkahien lemua ja on peräisin isovaleriaanahappo-yhdisteestä, sanotaan villitsevän kissoja. Virmajuuret esitetään joissain lähteissä omana heimonaan Valerianaceae.

Seljoja on useita lajeja. Yksi on perennakin, nimittäin ruohoselja Sambucus ebulus. Sitä voi ostaa meikäläisiltä taimistoilta, jos haluaa isokokoisen ja herkästi massaksi leviävän pensaan. Sen mustien marjojen syötävyys on terttuseljan luokkaa, eli voi aiheuttaa vatsanväänteitä sisältämiensä yhdisteiden takia. Siis vain koristekasveiksi kelpaavia nuo molemmat kaksi.

Merkittävin selja on mustaselja Sambucus nigra, joka on ollut jo vanhoista ajoista alkaen rohdos- ja hyötykasvina ihmisen seuralainen. Sitä sanotaan talonpojan kotiapteekki-kasviksi. Se saattaa kasvaa useita metrejä korkeaksi pensaaksi. Tuon alussa mainitun viinin antajan madeiranseljan Sambucus lanceolata kehitys lienee alun perin mustaseljasta, se olikin alkuun sen alalajina pidetty. Se on korkea pensas Madeiran vuorten rinteillä. Omanlaisensa selja tavataan myös Kanarialla ja Afrikan mantereella.
Myös Kanadassa kasvaa yksi sinimustia marjoja tekevä laji S. canadensis. Sitäkin pidettiin alkuun mustaseljan alalajina. Mm. Mustilan puutarhalla sellainen on, ja taimiakin tarjotaan koristekasviksi.
Jos lääkekasvit kiinnostavat, niin googlaamalla löytyy mustaseljasta sivukaupalla tietoa. Esim. Bulgariassa on tutkimuksissa havaittu sen auttavan mm. huuliherpeksen hoidossa.

Suomessa mustaseljaa tarjotaan tällä haavaa joillain taimistoilla eteläisimpään alueeseen I (-II) kasvatettavaksi. Se on lajike Sambucus nigra f. Laciniata, joka nimi suomeksi on sulkalehtinen mustaselja. Muita lajikkeita on keski-Euroopassa kymmeniä, ehkä Viron jo taimimarkkinoilla voi mukaan tarttua erilaisia sortteja... Ilmeisimmin ollaan kovin kiinnostuneita saamaan tästä kasvista paremmin oloihimme soveltuvaa kantaa, koska marjoista saadaan aromikasta ja ja kaunista mehua tai hilloa. Kasvilla on muutakin käyttöä, sillä kukista tehdään yrttiteetä. Saa nähdä, mennäänkö muovitunnelissa viljelyyn vai mikä keino parantaa talvenkestävyyttä sillä aikaa, kun geenistö ei ole ehtinyt sopeutua. Kun kyseessä on iso kasvi, niin satoakin tulee kuin herukasta.

Ehkä mustaseljasta tulee terttuseljan tilalle istuva sopiva pihakasvi? Vuosikymmeniä on siitä, kun yritettiin löytää hyvä mehu- ja liköörikasvi kotimaisesta mesimarjasta Rubus arcticus, mutta sen viljely on toistaiseksi vain harvojen asiana. Kaksikotisuus ja ahtaat kasvupaikan vaatimukset eivät ole omiaan tekemään siitä joka pihan hyötymarjaa. Aivan tänä vuonna (16 07 2016) on ollut jonkinlaista herättelykirjoittelua mustaseljasta, mm. Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Talvikelejä ja adventinaikaa


Kylmän kauden alkaessa tulla lähemmäksi loka-marraskuun vaihteessa nostin viimeiset kesäkukat pois ja tilalle erivärisiä kanervia Calluna, kellokanervaa Erica ja hieman hopealankaa Calocephalus brownii.  Niitä saikin katsella kuukauden, kun lumipeite ei ollut pysyvä.
On kulunut jo kuukausi edellispostauksesta, ja on nähty monenlaiset syksy-talvi- vuoronvaihdon kuviot. Lunta on aurattu tai lapioitu jo pariin otteeseen, syntyneet tiensyrjät ovat kyllä taas sulaneet. Joidenkin vuosien tosi lämpimiä loppusyksyn vaihtoehtoja ei ole koettu.

Marraskuun alussa saatiin sen verran valkoista taivaalta, että ruukkukasvien lehdet saivat hieman korostusta. Eihän se kauan kestänyt...
Tämä kuva on pari viikkoa sitten olleesta tilanteesta. Kuun puolivälin jälkeen saatu reippaampi räntälumi tuli lapioitua, kasakin hupeni samana päivänä melko vähiin siitä. Toinen lapiohomma tuli viime viikolla.
Maanantai 28 11 puolipäivän tilannekuva. Pilvet kaikkosivat, ja mittari painui miinukselle.
Tällä hetkellä on taas talvisempi vaihtoehto päällä. Illalla sateli lunta, pikku pakkasella ollaan. Mutta onko maa roudassa on eri juttu, sillä lumista sulaneet vedet ovat tähän asti uponneet nopeasti maan piiloihin.
Lännen puolisella eteisen ikkunalla on kasvien paras olla, kun sillä seinällä ei ole lämpöpatteria ollenkaan. Vanhan tavan mukaan otin taas muutamia komeamaksaruohon oksia vaasiin vauvatehtailuun. Ovat siinä nyt olleet noin kuukauden...
Kiinanruusut ja kuparilehdet ovat lopettaneet kukintansa. Sisälle nostetut pelargonit ovat vielä huonelämpötiloissa. Osa oli kylmäeteisessä kovin kukoistavan näköisinä pitkälle marraskuuhun, mutta kun ilma meni liian viileäksi, ne tulivat tupaan. Siitä alkoi yleinen kellastuminen nopeasti, joten siirsin ne tuohon ylläolevaan eteis"seurakuntaan".


On haettu pimeäntorjuntaan tuvan kukkalaudalle kukkakaupasta pari huonesypressiä Cupressus ja nukkumaijaa Calathea tuomaan parempaa vihreyttä, löytyipä pitkään puuttunut rönsy- eli viirulilja Chlorophytum taas kokoelmaani.

Pinkissä kimpussa oli ruusuja, gerberaa, neilikoita ja preeriakelloa erilaisten leikkolisukkeiden kanssa. Ne oli saatu ruukkuun oasis-sienen varaan, joten kestävät hieman kauemmin, kun lisäksi suihkuttelee. 
Toisessa kimpussa oli hyvin tummanpunaisina hohtavia neilikoita ja protean kukintoja.
Yhdestä paketista kuoriutui timanttiananas Guzmina lingulata, jolla onkin raitalook lehdistössä. Katsoin googlen löytämiä ohjeita, joissa huomautettiin, että mitä enemmän valkoista lehdissä, sen enemmän kasvi tarvitsee valoa elääkseen. Yhteyttäminenhän tapahtuu vain vihreillä osilla. Kuvaselailua harjoittaessa löytyi myös kelta-puna-vihreitä lehtiä kantava kasvi, vaikka nuo lämpimät värit yleensä keskittyvät kukintojen suojuslehdiksi, kuten tällä kasvilla.
Sain aiheen juhlahetkeen, kun tasaluku 80 kierähti mittarissa viikko sitten näkyville. Päiviä ei nyt kummemmin vietetty, matkailua pimeimmällä vuoden vaiheella on mieluummin välteltävä kuin harjoiteltava. Asia olikin etukäteisjuhlittu suvun yhteisessä tapaamisessa jo heinäkuussa, silloin oli valoisaa ja mukavaa katsottavaa puutarhassakin. Silloin oli muitakin juhlan aiheita, menivät siinä samassa.

Huonekasvisto lisääntyi kuitenkin kukkalähettien tuomana, ja niiden kanssa nyt eletään jouluaikoja odotellessa. Kukkakimpussa olleet "lisukkeet" ovat saaneet uutta muotoa, kun kahdessa kimpussa oli leikkovihreiden lisäksi pensaskanukan lehdettömiä oksia mukana ryhtiä tuomassa.

Punaisten lehtien läpi siivilöityy mukavasti lämmittävää valoa! Tässä vanha tuttuni kolmiokäenkaali Oxalis triangularis.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Jokohan nyt sanotaan jäähyväisiä kesälle?

Tämä kuva on alkuviikolta.
Tämä kuva on tänään iltapäivällä otettu. Violettien pihasyreenien lehdet ovat tippuneet, mutta valkoisista niitä löytyy .
On saatu pitkään nauttia erilaisista syysvärien näkymistä! Isoista puista viimeisimpien eli lehtikuusten neulaset olivat  alkuviikolla lähes kaikki kiinni, nyt on alkanut jo karistusvaihe niillekin.
Lumimarjoissakin jokunen lehti pallojen taustaksi.
Monien pensaiden lehdet toki vielä jatkavat. En muistanutkaan, että punaherukalla on kaunis keltainen lehti syksyllä. Tilhet kävivät vielä alkuviikolla etsimässä niistä viimeisiä marjoja, joita hyvin löytyikin, kun en poiminut läheskään kaikkea omiksi varastoiksi.
Alppikärhöllä Clematis alpina jatkuu vielä kukinta-aika...
Samoin värisauramolla Anthemis tinctoria
Eikä ole mitään lisätoiveita punatammen Quercus rubra syystarjontaankaan! 
Pallesorvarinpensaan Euonymus alatus lehdet eivät enää tästä tummentuneet. Ne kestivät pikkupensaassa alkuviikkoon asti.

Ehkä on syytä tänään käydä taimikaupan tarjousmyynnissä, kun rapunpielen amppelien petuniat jo huokaavat, ettei enää mitenkään jaksaisi. Seuraavalle kahdelle viikolle ennusteet lupaavat alkutalven tuntua, kun korkeapaineesta on purkautumassa kylmää ilmaa tämänviikkoisen sadeajan seuraajaksi.
Kylläpä syksyistä kuivaa kautta kestikin, viikkokaupalla, kun sitä oli jo syyskuun puolella pitkälti ja melkein koko lokakuu. Vain yksi hieman sateisempi pikkupätkä oli noin kuukausi sitten. Monet olivat jo huolestuneina alkaneet kastella perennoitaan, kuten rhodoja, kun niille oli kesän loppuessa tullut ilahduttavan paljon uusia kukkanuppujen alkuja.

Alkuviikosta saadut pienoiset sateet tulivat alas pääasiassa räntänä, joka kohta suli pois, ei sitä paria senttiä enempää ollut, joten eiliselle ja tälle päivälle tulleet silkat ja anteliaat vesisateet ovat toivottu lisä pohjavesivarastoille. Pitkään jatkuneelle vajaan kymmenen asteen päivälämmölle tuli notkahduksen jälkeen taas parin päivän jatkot!

Lämmittämättömään tilaan eli ns. vaatehuoneeseen nostetut pelakuut ja alströmeriat voivat hyvin, kun on eteläikkuna vieressä, paljon paremmin kuin oleskelutilojen eteisen pelakuut, jotka kellastuvat kovaa vauhtia ja ovat kohta lehdettömiä.
Ruoho on siis kasvanut, ja olenkin kuluneen kuukauden aikana moneen kertaan tarttunut leikkurin kahvaan, ensin ajaakseni niitä osia, joissa ei koko kesässä muuten käyty, loppuaikana taas sen takia, että leikkuriin jäisi ns. pienkonebensaa talven ajaksi, jos sinne jotain jää. Se kun lähti niin kevyesti käyntiin keväällä sellaisen hoidon jälkeen.

Aikaisin keväällä leikatut kiinanruusut ovat taas muuttuneet saunavihdoiksi ja kukkivat innolla. Tämän päivän tilanteessa ei terälehtien kärkien osalta vielä ole valmista, menee päivä tai kaksi.

Muinaisille syksyn haravointirynnistyksille on nyt kevyet jatkot, kun vaahterat kaadettiin 2012. Vain ison hevoskastanjan alle tuli merkittävä läjä tuvan kokoiselle alalle, ja sen haravointi oli sunnuntain iltapäivällä vain vaihtelua muuhun näpräilyyn.

Ihan lämpöpumpun lähellä, jossa kone puhaltaa viileitä ilmoja ulos lämpöä antaessaan.
Tämä on oven toisella puolella, räystästipun lähellä. Molemmissa kohdissa on melkein aina joitain oksanrankoja varastossa sahaa odottamassa, niiden suojissa ilmeisesti pikkutaimet saavat itää rauhassa..
Nyt on noussut uusi esiintymä pation reunaluiskalle, josta raksin koko pihasyreenikasvuston alas vuosi sitten.
Lopuksi kuvia uudesta koristekasvistani, joka on itse päättänyt tulla sellaiseksi. Kyse on haisukurjenpolvi Geranium robertianum nimisestä varjoisten purokivikoiden kasvista. Kasvi on lyhytikäinen 1-2-vuotinen ja lisääntyy siemenistä. Niitä tuleekin paljon, kun se kukkii neljä kuukautta yhteen mittaan! Se on tullut tontille joltain metsäretkeltäni kengissä tai vaatteissa siemeninä mukaan ja pitkään sinnitellyt talon pohjoisseinustan soraikolla. Nyt se on mieltynyt tonttiin, ja yksittäisiä kasveja on tällaisissa kivensyrjän paikoissa muuallakin.