Digitaliksia

Eräs yllätyksellisiä kasveja tällä tontilla on rohtosormustinkukka Digitalis purpurea. Se kuuluun  autonomisiin vaeltajiin, ja kasvaa, missä huvittaa. Alkaessaan kukkia varsi kohoaa tanakkana ja kuin suihkulähde nousee yli muiden. Siirrän kyllä taimia myös haluamiini kohtiin, varsinkin sellaisiin, joissa kasvustot näyttävät talven jäljiltä jäävän aukkoisiksi.

Kuvan vasenta laitaa hallitsee lähes metriin yltävä sormustinkukka, joka etsi paikkansa laatoituksen väliin jäänestä pikku tilasta. No olihan laattaa sitten hieman siirrettävä! Kukkiminen on jo loppunut, verhiön keskellä kasvaa pallomainen hedelmä. Tämä kuva on vuodelta 2009, ja oli sikäli erikoista, että kaksivuotisena pidetty kasvi kukki vielä kesällä 2010, siis kolmivuotisena. Vaahteranlehtiä oli jäänyt sen verran penkkiin syksyllä, että ruusuke talvehti.

 Kukinta kestää pitkään, ja vieläkin, kun teriö on jo varissut, verhiö ja kasvava hedelmä ovat kauniin vihreinä, kuin kakkoskukkina pitkälle syksyyn. Lopulta siemenkota aukeaa, ja syystuuli riepottaa siemeniä ympäriinsä. Mikäli puutarhuri korjaa kukkineet varret kompostille, uusia taimia on haettava sitten sieltä.

Tummempi ja vaaleampi rohtosormustinkukka pellolle istutetun kuusen seurana, mukanaan oikealta pilkottava verikurjenpolvi Geranium sanguinea ja vasemmalla Iitin Tiltu-ruusu. Kuva on vuodelta 2005. Sen jälkeen Tiltu on siirretty kuusen juurien tieltä toiseen penkkiin.

 Rohtosormustinkukat voivat olla melkoisia valtiaitakin. Mieleeni on jäänyt näkymä Kotkan edustalla olevasta Kaunissaaresta, jossa ystäväni Anjan kanssa kuljimme kylästä itään päin vievää polkua, ja kohtasimme ison luonnonniitytä näyttävän alueen, joka oli tupaten täynnä sormustinkukkia, vaaleanpunaisen ja valkoisen eri variaatioita. Toinen näky on mielessäni tästä naapuristani, jonka entisellä perunapellolla juolavehnän ja horsmain  joukosta sen ryppäitä aina löytää.

Keväällä alkaa taimien etsintä, mutta siemenet itävät sen verran myöhään, että toukokuussa taimia ei juuri näy. Esimerkiksi viime kesänä taimet "tulivat esille piiloistaan" vasta juhannuksen maissa. Digitaliksen siemen on kovin pieni, ehkä taimen löytyminen siksi on hankalaa, jos ei satu olemaan suurentavia laseja päässä! Taimet voivat olla hyvinkin varjoisissa kohdin kukkapenkkiä, jopa Bergenian lehtien allakin. Sieltä pelastetaan  ja uudelleen istutetaan sopiviin vapaisiin tiloihin, joko omaan tai tuttavien puutarhoihin. Samassa ryppäässä on usein kymmeniä, ellei satoja taimia, ja aivan pienenä niitä ei kannata erotellakaan, kun ovat liian hentoja käsitellä. Joskus nostetaan koko taimipaakku johonkin apuastiaan kokoa kasvamaan.

Unikeonpäivänä 2007 pikkusormustinkukkien kukinta vielä jatkui, tässä penkinkulmassa seurana harmaamalvikin Lavatera thuringiaca vaaleanpunainen ja auringontähden Telekia speciosa keltainen kukinto. Etualalla jo haalistuneita jalokallioisen Erigeron x hybridus violetteja mykeröitä.

Toinen uskollinen on pikkusormustinkukka Digitalis lutea, perenna, jolla myös on tanakka kukintovarsi, ja kukinta kestää pitkään. Senkin taimia löytää kasvupaikalta helposti.

Kuva on vuodelta 2007, Ulla Haapasen ottama. Pikkusormustinkukan lähes valkoiset kukinnot palava rakkaus-kasvin Lychnis chalchedonica seurana leimukukkapenkkiä koristamassa heinäkuun alussa. Taustalla kivikoivu Betula ermanii.

Tämä kasvi jaksaa ilahduttaa, olipa se missä kukkayhdistelmässä tahansa, se aina sopeuttaa kasvunsa kuin muita täydentämään. Taimet ovat paljon paremmin löytyviä, sen siemen itänee syksyllä, koska uudet taimet ovat melko kookkaita jo ensimmäisen kukkapenkin kitkennän aikaan.

Muotoilin keväällä 2009 etupihan kukkapenkkejä uudellen laatoituksen jälkeen, ja etualalla oleva kalteva osa sai vuorenkilpiä kasvattaakseen. Kuva on juhannukselta. Näiden kasvien alta löytyivät mittavimmat Digitalis purpurean taimimassat. Lähin siemeniä tuottava yksilö kasvoi yli 5 metrin päässä oikealla, ja välissä oli tiheä- ja korkeakasvustoinen aidannepenkki.

Sormustinkukkien minulle vielä kokeilemattomia lajeja ovat siemenluetteloista löytyvät rusko-, villa-, tumma- ja keltasormustinkukka. Ne varmaan viihtyisivät tässä maisemassa myös. Mutta toisaalta, pitäisi tehdä uutta kasvatuspenkkiä entisten lisäksi. Jos saan taimen, istutan mielellään, mutta siemenpussissa on niin paljon potentiaalista uutta kasvua, etten ehkä hanki sellaista. Tummasormustinkukka Digitalis obscura taitaa olla aivan pensas niillä seuduin, missä se hyvin kasvaa.

Digitaliksen tehoaine digitoksiini eli digoksiini on tunnettu sana sydämen vajaatoiminnan lääkinnässä, tärkein laji sen tuotannossa (päätuotantoalueet USA ja Australia) on villasormustinkukka Digitalis lanata, joka on laajalti villiytynyt näiden viljelyiden seurauksena. Kyseistä tehoainetta saadaan myös rohtosormustinkukasta.

Digitalis-suku on lähtöisin Euroopan ja Välimeren maista, ja kaikkiaan siihen kuuluu 20-30 kaksi- tai monivuotista lajia. Erikoisin ryhmä on Kanarialla ja Madeiralla endeemisenä kasvava Isoplexis- alasuku, jotka ovat pensasmaisia kasveja. Kukat ovat oranssiin vivahtavammat kuin muilla suvun lajeilla. Lisäksi tunnetaan myös joitakin hybridejä. Latinalaisnimi viittaa sormeen, koska kukan muoto on kuin sormustimessa, joka käsinompelun aikaan oli tärkeä aputyökalu vaattureille.

Begoniat ja kesä mielessä

Punalehtinen vahabegonia pelargonien kanssa isossa ruukussa. Kuva on heinäkuun lopulta 2007.

Syyskuun loppupuolella 2007 ruukku on nostettu eteläseinän viereen. Iso alppikärhö oikealla otti vastaan itätuulet. Edessä on kylmien öiden punastuttamien kultahelokkien kasvusto.

 Kun toukokuun alku koittaa, aion taas suunnistaa tutun puutarhurini Heikki Sampon kasvihuoneille tarkoituksena hankkia punalehtisen kesäbegonian Begonia semperflorens alkuja. Jo vuosia olen saanut nuo punalehtiset juuri häneltä, sillä kasvi itsessään on kuin kukkaa alusta loppuun tummanpunaisine lehtineen ja vaaleanpunaisine kukkineen. Istutan pienet taimet suurempaan ruukkuun, ja joitakin (2-3) yhteen, jotta patiolla olisi jo alkukesästä väriä. Nämä begoniat kasvavat yli 30 cm korkeiksi, joten niiden eteen ruukkuun voi istuttaa matalamman valkoisen tai punaisen kesäbegonian. Ne pärjäävät hyvin myös pelargonien, samettikukkien, oppineidenkukkien (Zinnia) ja verenpisaroiden (Fuchsia) kanssa samassa ruukussa. Istutan punalehtisiä myös hoitamilleni haudoille, mutta amppelikasveiksi ne ovat liian korkeita. On tietysti selvä, että muutkin yksinkertaiset pikkubegoniat tarttuvat mukaan puutarhalta pihan ruukkukasveiksi. Sampon Heikki sanoi, että begonian pistokkaat tulevat puutarhoille keväisin Tanskasta.

Kesän 2008 kesäasetelmassa oli begonioiden seurana samettikukkia Tagetes. Kuva on heinäkuun puolivälistä, jolloin oli pitkään jatkunut keskikesän viileähkö sadekausi juuri päättymässä.

Begoniat ovat lempikasvejani, koska ne eivät tuoksu. Ne eivät eritä kosketeltaessa mitään allergisoivia nesteitä, joten niitä on mukava käsitellä ilman suojakäsineitä. Toki ne ulkokukkina ovat aika kylmänarkoja, mutta tässä tontillani ei ole hallaa ensimmäiseksi, ja harsosuojaus auttaa alku- ja loppukesän viileinä öinä. Jos tulee tosi viileä kausi kesken kasvukauden, ruukut voi aina kyyditä autotalliin pahimman kauden ajaksi. Tuo harsosuojauskin on helpompi tehdä ruukuille kuin muulle kukkapenkille. Syksy 2009 oli sikäli poikkeuksellinen, että aikaisin alkanut kylmä kausi jatkuikin, ja begoniat jäivät autotallimatkalleen, sieltä sitten kompostoitumaan marraskuulla.

Sekä tuo punalehtinen (engl. Bronze leaf) että muut pikkubegoniat luokitetaan vahabegonioiksi niiden lehtien laadun takia. Begonialajeja ja lajikkeita tunnetaan yli 1000, ja ne ovat kaupallisesti merkittävä ryhmä, jos kasteluvettä on riittävästi, ovathan ne trooppisten metsien lajeja luonnostaan, sekä Aasian, Afrikan että Amerikan alueilta.

Enkelinsiipi (Begonia Corallina-ryhmä) on seurannut minua huonekasvina jo kymmeniä vuosia. Sehän kuuluu vaatimattomimpiin huonekasveihin, joiden tärkein hoito on välttää liikakastelua. Lannoitan melkein aina varovaisesti, korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä talvella lainkaan, koska rehevästi ryöppyävä kasvi vie kasvutilan muilta. Enkelinsiiven lisäys tapahtuu taittamalla liian pitkäksi venähtänyt tai väärään suuntaan kasvava oksa veteen juurtumaan, ja aika pian sen saakin istuttaa.

Enkelinsiiven koko on sitä luokkaa, ettei se yleensä kuvaan mahdu kokonaan! Tässä se on viileämmässä kesähuoneessa talvehtimassa rönsyliljojen kanssa.

Kaksi muutakin vinolehteä on jäänyt pysyviksi seuralaisiksi.Toisella on mehevä, suikerteleva hidaskasvuinen varsi, josta nousee runsaasti sivuoksia. Lehdet ovat hopeiset.

Toinen taas on pienehkö, kiiltävälehtinen ja punakukkainen, ja pitkään luulin, että se onkin vain sisäkasvi, mutta viime kesänä käynti Kuusankosken linja-autoaseman liepeillä taimimyymälässä kannatti, koska aseman aukion koristeena oli suuria kukkaistutuksia, joista pursuili myös tuota omaa begoniaani. Sen nimi näyttäisi olevan englanninkielisissä kuvastoissa Dragon wing ja latinaksi Begonia acutifolia, ja kotoisin Jamaikalta.

Vuoden 2010 syyskuun puolivälistä etupihan irlanninkatajien seuraksi nostettu begoniaruukkuja ja parikin yllä mainittua Dragon wing- begoniaa, niiden kukkia ovat etummaisina alempana olevat kirkkaanpunaiset. Rönsyliljat kasvavat myös hyvin ulkona, varsinkin loppukesällä. Seinää vasten näkyy myös ulkoileva enkelinsiipi.

Ulkomaan matkailu avartaa. Madeiranmatka opetti, että Funchalin kaupungissa begonia kasvoi puutarhassa aidanteen tapaan, varmaan ympärivuotisesti, siltä näytti. Kiinnostavaksi tuon aidanteen teki, että ko. kasvi muistutti yllä mainittua vakiohuonekasviani B. acutifoliaa, jotka minun sisätiloissani  kasvavat kaartuvasti, kuin amppeliin sopeutuen. Siksi olikin kovin kiinnostava havaita viime kesän helleaikana, että ulos pensaiden varjoon siirretyt begoniani alkoivat kasvaa rotevaa, tummemmanvihreää ja kiiltävälehtisempää muotoa kuin koskaan sisätiloissa, ja muistuttivat nyt kovin paljon noita madeiralaisia ja toisaalta nettihaulla löytyneitä kuvia.

Amerikanmatkalla Washingtonin Botanical Gardenin kasvihuoneissa sisareni kanssa kulkiessa löysimme oman erillisen Begonia-osaston muiden kasvimaantieteellisten osastojen välistä. Siinä riitti ihailemista!

Kuvan keskiosassa kuningasbegonioiden Begonia rex edustajia, niiden oikealla puolen karjalanneitomaisin lehdin kasvava yksinkertainen jalostamaton alkuperäislaji, luultavimmin B. acutifolia-ryhmää.

Edellisen kukkakuvan vasenta päätä lähemmin, siinä myös kuningasbegonian ryhmän edustaja  lähes vaaleanpunaisin lehdin.

 Rex-eli kuningasbegoniat olivat etelä-Pohjanmaan alueella 1950-luvulla aivan tärkeimpiä huonekasveja, ihan must-luokkaa. Sainkin niiden taimia lähes ensimmäiseksi, silloin opin myös taimenteon lehtisuonia rikkomalla. Siinä taimi syntyy saintpaulian tai soilikin tapaan niin, että saadaan elävästä kasvista lehti, jonka lehtisuonta katkotaan tyvestä, ja lehti upotetaan multaan niin, että ehjäksi jätetty osa jää pinnan yläpuolelle. Kastellaan ja huputetaan muovipussilla, ettei kosteus haihdu liikaa. Rex-begonioita on hyvin monia eri muotoja, ne pitävät suihkuttelusta enemmän kuin kastelusta. Begonia rex-ryhmä kuuluu suurempaan tuberhybrida-ryhmään eli mukulabegonioihin. Näillä kasvutapa on mätäsmäinen tai niinkuin jossain toisessa kielessä sanotaan pielusmainen. Kukinto niillä on yleensä rehevä, sarjamainen.

Myös karjalanneito eli neitobegonia Begonia pendula kuuluu mukulabegonioihin. Se monine samankaltaisineen kasvaa amppeleissa koko kesän, mutta niiden paras paikka on terassilla tai katoksen suojassa, koska rankat sadekuurot rikkovat kasvia liikaa.

Kesäkäyttöön tarkoitetut mukulabegoniat kasvatetaan panemalla kuiva mukula ruukun kosteaan pintaosaan juuripuoli alaspäin ja odottelemalla sitten versojen puhkeamista, joka tapahtuu melko nopeasti. Tulipunaiset mukulabegoniat ovat monilla hautausmailla suosituimpia kesäkasveja. Niitä on kuitenkin hoidettava lähes päivittäin, kun kuihtuneet kukat täytyy korjata, etteivät ne tuhoaisi kehittyviä nuppuja. Siksi tällaiset haudat ovatkin yleensä ns. seurakunnan hoitamia. Haastattelin pari kesää sitten Janakkalan seurakunnan kesäpuutarhureita, ja kuulin, että myös kirvantorjuntaa on joinakin kesinä suoritettava.

Ruusubegoniat Begonia elatior ovat melkein jokaisena vuodenaikana saatavia kukkakauppojen kasveja, niiden kukka on kerrottu. Tavallisesti niitä kasvatetaan sisällä, mutta viime kesän helteillä saivat nekin mennä ulos pensaiden varjoon viihtymään, ja niin mielellään tekivätkin. Kuinkahan monta sellaista on tullut ostettua ja saatua tuliaisiksi!

Kuva on 12. lokakuuta 2010. Ruusu- eli pauliinabegonia rivissä vasemmanpuoleisin. Muutaman harsosuojauksen jälkeen vielä kasvu jatkui, mutta pian oli ruukut jo nostettava sisätiloihin. Krysanteemitkin lopettivat aikaisemmin!

Tulikukkia

Jo jonkin aikaa olen pohdiskellut kirjoituksen laatimista tulikukista. Ne ovat eittämättä eräitä lempikasveistani, sillä tontilla pitää olla kuivuuteen sopeutuvia lajeja ja mielellään perennoja, jotka tuottavat uuden kukoistuksen kesällä ilman suurempaa ponnistelua. Ja jos vielä ovat korkeita, kun talokin on sitä maata. Sain eilen kirjeen tuttavaltani Hämeenlinnasta, siitä tuli potkua tämän kirjoituksen suhteen: Terveiset Seijalle ja kaikille Pulsatilla-kerholaisille!

Eräs vaellustulos: ukontulikukka ilmaantui vaihteeksi vuorineilikoiden ja jaloangervojen seuraksi viime kesänä.

Seijan kirjeessä oli muutamia kuvia tulikukan taimista, jotka matkustivat täältä Hämeenlinnaan viihtymään. Pulsatilla-kerho vieraili luonani heinäkuussa 2008, jolloin tulikukat olivat alkaneet tuottaa siementaimia ympäristönsä penkinreunoihin ja muuallekin vapaaseen kasvupaikkaan. Olin muutama vuosi aiemmin onnistunut saamaan tummatulikukan Verbascum nigrum lopulta kotiutumaan tontilleni, ja sen kanssa samanaikaisesti oli siemenpussikokeiluista myös syntynyt terhakka valkokukkaisten tummatulikukkien kanta yläpihan kukkapenkkiin, se myös teki hyvin siementaimia. Naapuriltani olin ehkä 10 vuotta sitten saanut lohdukkeeksi ukontulikukan Verbascum thapsus taimen, kun nigrumin kanssa ei aluksi tuntunut olevan onnea.

Taimimaan kasveja 28.7.2007: yksi istutettu tummatulikukka ja itsekseen ilmaantuneet kaksi ukontulikukkaa. Syksyllä tuli paljon itäviä siemeniä! Isokukkainen kasvi on jokin päivänhattu, viipurilaistuliainen toiselta naapuriltani, sen lempinimi tuojan mukaan Ritu. Arvelen sen olevan Rudbeckia (serotina tai) bicolor. (Jos se olisi tuo serotina, sen englanninkielinen nimi olisi Black Eye Susan, joka taas meillä tarkoittaa Thunbergiaa.)

Tämä elokuun alussa 2007 kuvattu yksilö on kukiltaan hyvin ukontulikukkamainen, mutta lehdet ovat ohuemmat, ei juuri lainkaan villanukkaiset, mutta vaaleammat kuin tummatulikukan. Risteymä V. x semialbum siis tämäkin. Kasvupaikka n. 3 m ylemmästä kuvasta. Etualan kasvit villanukkajäkkärää Anaphalis triplinervis, jolla on aggressiivinen maavarrella tapahtuva leviämistapa.

Seijan kuvista kävi ilmi, että hänen kassiinsa oli sattunut hybriditaimi Verbascum nigrum x thapsus, eli V. x semialbum, jolla on molempien vanhempien ominaisuuksia ja huomattavan hyvä kasvuvoima. Omasta mielestäni helpoin tuntomerkki on lehdissä: Ne eivät ole tummanvihreät, vaan harmahtavammat. Näitä hybridejä on kasvanut enemmänkin täällä, näyttävät syntyvän nyt aika helposti, kun kantavanhempia on toistensa lähellä. Hybridit näyttäisivät olevan minulla tähän asti kaksivuotisia. Ne kukkivat pitempään kuin tummatulikukka. Kun tapahtuu useita risteymiä, jälkeläiset voivat olla keskenään erilaisia. Risteytymistilaisuus tarjoutui niille, kun osa puutarhasta oli varattu taimien kasvattamista varten.

Valkokukkaiset tummatulikukat Verbascum nigrum 'Album' etupihan penkissä, syyskesää 2007. Nekin ovat risteytyneet tummatulikukan perusversion kanssa, ja tuloksena on hyvin vaaleankeltakukkaisia yksilöitä.

Ukontulikukka leviää paljon helpommin paikasta toiseen kuin tummatulikukka. Omalla tontillanikin se vaeltaa kuin helposti kyllästyvä vieras. Olen tavannut sitä monenlaisilta kasvupaikoilta, pientareilta ja pihoilta kaatopaikoille, sattuipa kerran vastaan Hattulan Laikkaanvuoren rinteelle tehdyltä puunkorjuu-uraltakin. Sinne sen siemen oli varmaan kulkeutunut traktorin pyörään tarttuneen maan mukana korjuutien teon aikana, sulan maan aikana. Varsinainen puunkorjuu sattuu talvisaikaan, siemenet ovat silloin jo varisseet ja lumen alla. Ukontulikukka kasvaa helposti toistametriseksi.

Sillä on paksut huopakarvaiset lehdet, joita voisi kuvitella myös käytettävän jonkinlaisena pehmikkeenä tai eristeenäkin. Löysin netistä huvittavan Wikipedian maininnan, että sillä on lempinimenä USA:n lännessä Cowboy Toilet Paper! Samasta artikkelista löytyi myös maininta, että ukontulikukalla on endeeminen espanjalaisvariaatio v. giganteum. Jo Elias Lönnrot aikoinaan neuvoi keittelemään ukontulikukan siemenistä puuroa, jolla veteen sekoitettuna oli vaikutus, että kalat jollain lailla huumaantuivat käsin poimittaviksi. Lajia on paljon tutkittu sen sisältämien kemiallisten aineiden takia. Aiemmin se oli monipuolinen lääkekasvi. Se on kaksivuotinen kasvi, kuten Digitalis ym.

Tummatulikukkien ensimmäinen kasvupaikka tontillani kanukkapensaan liepeillä. Seurana sillä ritarinkannuksia ja jalokallioista, hieman pilkottaa kultatuijaakin oikealla, ja sen takana töyhtöangervo. Kuva vuodelta 2008.

Tummatulikukka on ns. rautakauden merkkikasvi. Sen lehdet ovat tummanvihreät, ilman villapeitettä, ja kukat ovat tummemmankeltaiset kuin ukontulikukalla. Sen kasvupaikat sattuvat kiinnostavasti yksiin tuon historiallisen ajan asumispisteiden kanssa. Lähimpänä omaa tonttiani on tämä kasvi tavattu kirkon liepeiltä, eräällä tapulin viereisellä haudalla, jossa sillä oli pitkään yksittäisesiintymä. Muulla hautausmaalla ei kasvanut ainoatakaan sen lisäksi. Arvelen sen kulkeutuneen haudanhoitajien jalkineissa, koska kasvupaikka oli hautakiven takana. Myöskään tällä kirkonkylän mäellä ei ollut esiintymiä, sen enempää kuin toisellakaan ns.  ylähautausmaalla. Ihmeellistä, kun kuitenkin yksittäinen kasvi voi tuottaa kymmeniä tuhansia siemeniä! Eräässä artikkelissa oli maininta maahan hautautuneiden siementen säilymisestä itämiskykyisinä jopa 120 vuotta.

Vuoden 2007 aikana tienvarren kolmiopenkinkin tummatulikukat kasvoivat hyvin, vaikka penkki on niin kaukana, että vesikannu ei juuri sinne asti kulkeudu.

Löysin tummatulikukan 1900-luvun viimeisinä vuosina kasvamasta kuntamme entisen pappilan puutarhasta, jossa varsinaisen hoidetun puutarhan ulkopuolella oli pahoin heinittynyt karviais- ja herukkatarha, ja niiden keskellä vanhan rakennuksen jäänteenä kivijalka. Aivan tuon kivijalan vierellä on iittiläisten käyttämä kirkkotie, Vesikansan kirkkovalkama, kun veneillä tulleet Kymijoen varren asukkaat laskivat maihin sillä kohtaa ja kävelivät lopun matkan, 2-300 m kirkkoon. Laji kasvoi muutaman pehkon voimalla juuri kivijalan vieressä. Sellainen kohta voisi tietysti olla entisen koristekasvinkin paikka.

Sama penkki vuotta myöhemmin, ja heinäkuun alkua. Loppukesällä haaraisuus lisääntyy. Valamonruusu on vielä kukalla. Keskellä edessä on itsenäisesti penkkiin kulkeutunut ukontulikukka, ja edessä oikealla väinönputki Angelica archangelica.

Oman puutarhani kasvit ovat peräisin noista kasveista taitetuista, siemenillä olevista kukintovarsista. Kylvin siemeniä kedoksi muuttuneelle vanhalle perunapellolleni, heinikon sekaan, ja osan kukkapenkkiin kanukkapensaan juureen. Vain pensaanaluskylvöksistä tuli taimia, jotka sitten löysin muutamaa vuotta myöhemmin. Varsinaisessa puutarhamaassa sen taimia kuitenkin tulee helposti.

Olen kasvattanut siemenpussikokeiluna myös purppuratulikukkaa Verbascum phoenicum, jonka kukat ovat suuremmat kuin edellisillä, mutta se ei onnistunut jäämään perennaksi, vaan häipyi lähes kokonaan seuraavaksi kesäksi. Olen kasvattanut myös käentulikukkaa V. lychnitis, sekään ei jäänyt perennaksi asti. Vielä on yrittämättä pustantulikukka V. speciosum.

Mahtavimpia tulikukkia on etelämpänä Euroopassa kasvava jättitulikukka Verbascum olympicum, joka kasvattaa korkeutta pariin metriin ja kukinto on haaroittuva kuin kynttelikkö. Niitä näkyi tienvarsissa jo etelä-Saksassakin. Koristekasviviljelyn kohteeksi mainitaan lisäksi V. blattaria. Tulikukat ovat noin yleisesti ottaen Vanhan Mantereen eli Euraasian kasveja, niillä on selvä keskittymä etelä- ja kaakkois-Euroopassa ja lähi-idässä. Monia endeemisiäkin lajeja on, mm. Kreetalla.

Amaryllidaceae-heimon kasveja

Amaryllikset ovat jo pitkään olleet suosittuja joulun ajan kukkia. Ehkä ne nyt vielä eivät voita joulutähteä Euphorbia pulcherrima tai hyasinttia, mutta varmaan ovat jo kolmansina. Niitä saa kasvattamalla esikäsitellyistä sipuleista, ja sipulin multaanlaittamisen ja kukkaan puhkeamisen väli vie kuukaudesta kahteen, riippuen kasvupaikan lämmöstä. Ulkomailta tuliaisina ostetut sipulit eivät välttämättä ole esikäsiteltyjä, joten niiden herääminen voi ottaa pidemmän aikaa.

Kuvan kasvi on täksi jouluksi tullut tavaratalon myyntiyksilö. Sain hoito-ohjeeksi, että ei saisi juuri kastella, että vana pysyisi matalana. Näin mentiinkin kaksi viikkoa, mutta sitten oli jo kasteltava. Kuva on tältä päivältä.

 Valmiiksi kasvatettuja kukkia ostetaan tietysti tavarataloista joulusesongin aikaan tai kukkakaupoista, paitsi sipuleineen, myös leikkokukkina. Aika suosittua näyttää olevan amarylliksen istuttaminen ns. jouluasetelman koriin, jossa mukana vihreän edustajia, kuten sypressiä.

Sipulista kasvatettu yksilö vuoden 2007 jouluksi, mutta kukkiminen alkoi nopeasti, jo marraskuun puolivälissä. Kun kukkavanoja tuli useampia, oli jouluna silti nähtävää. Sipulit tekevät kukkimisen jälkeen yhteyttävät lehdet, joilla ne kasvattavat voimaa seuraavaa kukintaa varten. Vien yleensä lehdillään olevat kasvit pihalle kesäelämään. 

Tämän sipuli on hankittu marraskuussa 2008, ja se kukki neljä eri kukkavanaa. Kuva on seuraavalta kesältä, 21.7. 2009, kun ulkoilemaan keväällä viety kukka innostui tekemään uusia kukkia. Tuli kaksi eri kukintovanaa, tämä on ensimmäinen.

Itse asiassa lähes kaikki amarylliksinä myydyt kasvit ovatkin toista lajia, nimittäin ritarinkukkia Hippeastrum. Ne ovat Uuden maailman eli Amerikkojen lahja maailmalle. Niitä on tavattu Länsi-Intian saarilta Argentiinaan asti. Sukuun kuuluu 70-75 lajia, mutta risteyttämällä saatuja hybridejä ja viljelylajikkeita on yli 600. Siihen mahtuu laaja kirjo! Kukat voivat olla joko yksivärisiä punaisesta valkoiseen, tai kirjavia. Tyypillistä on aina, että kukissa on kuin kaksinkertaisesti terälehtiä. Aidolla amarylliksellä terälehdet ovat kapeamman malliset, se puolestaan on kotoisin etelä-Afrikasta, Kapmaasta, josta se nimikin, kapinamaryllis, Amaryllis belladonna, tulee. Tätä aitoa amaryllistä kasvatetaan puutarhakasvina aina keski-Eurooppaa myöten, se on yleensä vaalean ruusunpunainen kukiltaan, liljamaisempi. Ritarinkukan eräs tunnettu pienehkö laji on maatiaisamaryllis Hippeastrum rutilum.

Sekä ritarinkukat että amaryllikset kuuluvat laajaan kasviheimoon narsissikasvit Amaryllidaceae. Siihen kuuluu sukuja n. 75 ja lajeja ainakin 1100. Lajeja on kautta maailman. Tyypillinen heimon tuntomerkki on sipulimaisesti kehittynyt maaverso, josta puhkeaa kasvukauden alkaessa nauhamaisia (tasasoukkia) lehtiä tai/ ja kukkavana. Tavallisin lisäystapa on sipuleista, ja ostosesongin aikaan syyskuussa sipulikauppa onkin varsin kiihkeätä! Tietysti pallomaisista hedelmistä saadaan siemeniä, jos tuotetaan uusia hybridejä tai lajikkeita.

Brookside Garden- puutarhan käynniltä USA:ssa jäi matkamuistoksi kuva kevätkelloista. Niillä on kovin kieloa muistuttava kukka! Tässä taitaa olla kyllä kyse suvikellosta Leucojum aestivum, jota kasvaa äitini istuttamana myös omassa puutarhassani. Sen sipuleita ei juuri ole myynnissä. Sen sijaan lumikelloa saa helposti.

Meillä ulkona kasvatettavia lajeja ovat mm. narsissit Narcissus ja lumikellot Galanthus ja kevätkellot Leucojum. Heimon hyötykasvit ovat pääasiassa koristekasveja, ja monen lajin sisältämä soluneste on myrkyllistä tai ainakin karvasta (latinalainen sana amara tarkoittaa karvasta tai katkeranmakuista). Muita meillä huonekasveina kasvatettuja tämän heimon lajeja ovat esim. punasarja eli kliivia Clivia miniata, kriinumi Crinum x powellii, amatsoninlilja Eucharis grandiflora, lukinlilja Hymenocallis ja jaakopinlilja Sprekelia formosissima. Kriinumi eli valkosarja oli aiemmin tyypillinen pappiloiden ja herraskartanoiden salien kasvatti.
Kolmas värin mukaan nimetty, sinisarja eli Agapanthus umbellatus kuuluu sensijaan heimoon Liliaceae liljakasvit, mutta narsissikasvien lähimmät heimot ovat juuri lilja- ja kurjenmiekkakasvit.

Edesmennyt amatsoninliljani kukki marraskuussa 2007 parhaat kukkansa, tässä ollaan kukinnan alkuvaiheessa.  Kukkia oli auki yhtaikaa toistakymmentä, kun kaikki nuput avautuivat. Paria vuotta myöhemmin ulkoiluvaiheesta peräisin saatu villakilpikirvojen armeija hoiti kasvia niin tehokkaasti, että piti tehdä ratkaisu näiden ja liudan muita huonekasveja suhteen. Amatsoninlilja ulkoili kyllä mielellään kesällä ja sai siitä voimaa kukkimiseen,

Luonnollisesti narsissit Narcissus ovat tämän heimon näyttävin suku, siihen kuuluu n. 60 lajia, mutta viljelylajikkeita on tunnettu jo 50 vuotta sitten yli 10 000. Narsissisipuleiden päätuotantoalue on Hollanti, ja näyttäisi siltä, että narsissit ovat viemässä voiton itse tulppaaneista, niin paljon niiden suosio on kasvanut. Narsissit ovat kotoisin Välimeren maiden alueelta. Sukuun kuuluvat tasetit eli sarjanarsissit ja narsissit. Niitä on viljelty jo yli 500 vuotta! Narsissit ovat tyypillisesti talvehtivia kasveja, eli ne istutetaan syksyllä, ja kukkivat alkukeväästä pitkälle kesään lajikkeesta riippuen. Myyrien kannalta narsissi on parempi viljelyn vaihtoehto kuin tulppaani. Narsissi soveltuu paremmin myös lämpimämpien alueiden puutarhoihin. Narsisseja saa myös leikkokukkina, ja tasetteja muuhunkin aikaan kuin narsisseja.

Naapurini kisu harrastaa myös herkkiä hetkiä 2007 mininarsissien seurassa! Tällä paikalla kasvaa myös heitä varten kasvatettava kissanminttu, se on ehkä toukokuun alussa taimella, mutta päivätorkut otetaan pää kukka-alustalla.

Sukulaisvierailun toinen muisto USA:sta on Elsi-kissan aamiaissalaatti narsissimaljakolla. Lähes kaikissa kukissa oli puremajälkiä!

Narsissien toinen myyntisesonki on varhaiskeväällä, kun kaupoissa on hyödettyjä mininarsissiruukkuja. Niitä näkee paitsi pihakoristeina myös runsaasti hautausmailla. Narsissien ja tasettien hyötykäyttäjiin kuuluu myös hajuvesiteollisuus.

Sanalla narsissi on yhteys kreikkalaiseen tarustoon: Muinaisaikojen helleeninuorukainen Narcissos oli niin ihastunut omaan kuvaansa, että päivät pitkät ihaili itseään lähteensilmän peilistä. Jumalat tätä kauhistuivat, ja niin nuorukaisesta tehtiin kukka lähteen varteen.

Steviasta sokeriin ja kamelioihin

Naapuri tilasi steviaa makeutusaineeksi teknillisen tuotteen tilalle. Kun muistelin keskusteluamme, en millään tahtonut saada nimeä esille, kun tuosta muistilohkon osastosta pyrki nousemaan esiin stewartia. En itse juurikaan tarvitse makeutusaineita, sanalla stevia ei näin ollut kovin henkilökohtaisia muistijälkiä. Naapurini kyllä muistutti, että hänellä ko. kasvia oli ihan ruukkukasvinakin viime keväänä, ja sanoi näyttäneensäkin sen silloin, kun kyläilin amerikanmatkamme jälkeen.

Stevia eli sokerilehti Stevia rebaudiana kuuluu asterikasveihin (entinen nimi mykerökukkaiset) ja sen alaryhmään Eupatoriae, eli punalatva on lähisukuisia kasveja. Se kasvaa perennapensaana viljelyksillä. Nettihaulla saa kuitenkin kuvan, jossa kukat muistuttavat lähinnä syreenin kukkia. Suvussa on hieman alle 250 lajia. Stevia on kotoisin Paraguaysta, mutta sitä viljellään ympäri maailmaa. Meidän ilmastomme kylmät vuodenajat ovat sille liian ankaria, keväthallatkin epäsopivia. Kasvinosia kuivattamalla voidaan tehdä jauhetta, jota käytetään sokerin asemasta suoraan tai kiteyttämällä liuoksesta valkoista jauhetta. Käyttö elintarvikkeena on sallittua useissa maissa, kuten Sveitsi, Japani, USA ja monet muut, ehkä lähiaikoina myös EU. Sen käyttö tulee kai paljonkin laajenemaan, koska varsinkin virvoitusjuomateollisuus etsii aineita, joissa makeaan makuun päästäisiin luonnonmukaisin ainein, mutta ilman kaloreita.

Sokeria saa uutetuksi hyvin monista kasviheimoista. Tunnetuimpia ovat heinäkasvit, joista sokeriruoko Saccharum officinarum on maailman vallitseva kauppalaji. Sokerijuurikas Beta vulgaris v. altissima puolestaan kuuluu savikkakasveihin, se on maailman toiseksi tärkein sokerikasvi. Kanadalaisten lempikasvi on sokerivaahtera Acer saccharum, se kuuluu tietysti laajaan vaahterakasvien heimoon. Vanhin makean lähde lienee kuitenkin hunaja, jota mehiläiset tuottavat keräämästään kukkakasvien kukkien medestä. Niiden kasvien tai edes heimojen määrää on turha laskea! Suomalaisittain puhutaan kuitenkin joko rypsi-, apila- ja kanervahunajasta, yleisimpien meillä kesän aikana kukkivien kasvien mukaan.

Sokerijuurikas kytkeytyy lapsuuteni muistoihin hyvin tarkkaan, koska 1940-luvun lopulla alkoi toimia Turengin sokeritehdas. Tehdas oli ollut vanhastaan Antreassa, mutta oli sodanjälkeinen aika. Tehdas tarvitsi paljon raaka-ainetta, ja sokerijuurikkaan viljely käynnistettiin Suomen eteläosissa. Isäni hoiti maatalousneuvojan tehtäviä, joten hänen tehtäviinsä kuului myös tiedon välittäminen tästä viljelykasvista. Näin kotimme piskuisille pelloille kylvettiin sokerijuurikasta, jonka siemen ei tuolloin vielä ollut ns. rikottua: Yhdestä siemenestä, joka olikin siemenryhmä, saattoi tulla useampiakin taimia samaan kohtaan. Se on savikkakasveille tyypillinen tapa varmistaa jälkikasvua. Nuoriso opetettiin harventamaan kylvöstä, meilläkin käytiin harvennusmallia katsomassa, ja harventamisesta tuli useaksi kesäksi vaatimaton tulonlähde tuhansille koululaisille. Kun siemenrypästä myöhemmin käsiteltiin rikkomalla, alkoi harvennus olla historiaa. Sokerin valmistusprosessi tuottaa ensin vesiliukoisen tiivisteliemen, jonka nimi on siirappi. Esimerkiksi vaahterasokeri on aika usein markkinoilla juuri siirappina.

Myöhemmin, aikuisena, jouduin tutustumaan sokerijuurikkaaseen uudelleen, kun työpaikka vuosikymmeniä oli juuri Turengissa. Juurikkaan rikkakasvit tulivat silloin kiinnostamaan enemmän kuin sokeri, vaikka syksyisin paikkakunnan tunnusmerkkinä olikin ilmassa leijuva siirapin haju. Prosessinkulkua käytiin lukuisten opiskelijaryhmien kanssa seurailemassa!

Joulun aikaan ruokiimme kuuluu paljon makeita leivonnaisia ja makeisia, joten lisäkaloreita tulee syötyä. Liikuntaa ei lisätä kuitenkaan "polttoaineen tankkausta" vastaavasti. Sokerissa eli sakkaroosissa on kaksi hiilirengasta, glukoosissa eli verensokerissa ja hedelmäsokerissa eli fruktoosissa yksi. Elimistömme on erikoistunut pilkkomaan ruoansulatusentsyymillä tuon kaksoisrenkaan yksöiseksi, joten verensokeria tulee siten. Mikäli hiilirenkaita on useampia, niihin omat hajotusentsyymimme eivät pysty. Liiat syödyt sokerit varastoituvat lopulta rasvamolekyyleinä kudoksiimme.

Kaikissa kasveissa on sokereita solunesteessä, niillä kasvi ylläpitää erästä aineenvaihduntansa perusasiaa eli osmoosia, jonka avulla se ottaa vettä maasta tarpeikseen. Sokeri syntyy kasvien toisen aineenvaihdunnan, yhteyttämisen eli fotosynteesin tuloksena. Se tapahtuu lehdissä, mutta tuote kulkeutuu johtosolukkoja myöten sinne, missä on tarvis, ja usein sokeria tarvitaan juuren kärjissä, koska ne suorittavat vedenhankinnan. Ylimääräinen sokeri varastoituu kasvissa pääasiassa tärkkelyksenä, joka on niillä hiilihydraattivarastojen perusmuoto. Jos kasvi tarvitsee sokeria, se purkaa näitä varastojaan. Pimeän aikana kuluu sokeria kasvin muuhun elämään. Mitä pidempi yö, sen vähemmän sokeri maistuu, esim. Suomessa viljellyt mansikat ovat selvästi makeampia kuin kanarialaiset, kun meillä yö on mansikan kypsymisaikaan vain muutaman tunnin mittainen. Kylmälläkin on merkityksensä, sillä makea soluneste ehkäisee myös kylminä öinä jääkiteiden muodostumista, joka voisi rikkoa solun. Syödyn hiilihydraatin muuttaminen verensokeriksi onnistuu ihmisiltä myös hyvin ruoansulatusentsymeillä.

Monia makeita kasveja kasvaa luonnonvaraisilla kasvupaikoillaan vaativissa oloissa, esim. sokerijuurikas on suolaisen merenrannan kasvi, kallioimarre taas kuivissa kallionraoissa. Niiden vedensaanti ei ole helppoa, mutta onnistuu, kun sokeria tulee paljon solunesteeseen, silloin osmoottinen voima on suurempi. Porkkana on tunnetuin ja suosituin makeajuurinen sarjakukkaiskasvien heimossa. Sateettomilla alueillakin voi sen takia kasvaa kasveja, kun ne ottavat vettä lehtiensä solunesteen makeuden avulla. Kun öisin on viileämpää, ilman vesihöyry tiivistyy sumuna kasvin lehtien pinnalle.

Eräs alla mainitun näyttelyn pöydän kulma. Pöytiä oli monessa rivissä ja vielä seinäpintaakin käytetty kuvataulujen avulla

Muutaman nukutun yön ja alitajuisen aivotyön seurauksena tuli mieleen, että olin nähnyt tekstin alussa mainitun kasvin Stewartia viime huhtikuussa amerikanmatkan yhteydessä. Oltiin silloin sisareni kanssa puutarhamatkalla Washingtonin itäpuolella suuressa arboretumissa, jonka eräässä näyttelypaviljongissa oli Camellia-exhibition. Pöydille oli tuotu alueen puutarhoista sadoittain kamelian eri lajikkeita, pääasiassa yksittäisiä kukkia, mutta myös tämä stewartia näkyi olleen mukana. Kamelialajikkeiden kukan väri vaihtelee valkoisesta vaaleanpunaiseen ja tummanpunaiseen asti. Kameliat ovat jo vanhastaan olleet kiinalaisissa ja japanilaisissa puutarhoissa hyvin arvostettuja.

Kuvan Camellia kasvoi Brookside Gardenin päärakennuksen liepeillä. Tyypillistä tälle kasviryhmälle ovat suuret näyttävät kukat, nämä  6-7 cm. Kuvausaika on huhtikuun alku 2010.

Sekä Camelliat että Stewartia kuuluvat suureen Theales-eli teekasvien kasviryhmään. Niiden lehdet ovat suhteellisen kovapintaiset, usein kiiltävät ja kestävät vuosia. Vielä 1960-luvun alkupuolella, aloittaessani kasvitieteen opiskelua puhuttiin maapallon kasvillisuusjaottelussa erikseen itärannikoiden kiiltolehtisformaatiosta, josta on lähtöisin runsaasti koristekasveja. Tällaista kasvillisuutta on tavattavissa lauhkeissa ilmastoissa mantereiden itärannikoilla, kesäsateiden alueilla. Kasvin lehdet kestävät suuriakin sateita kovapintaisuuden takia. Theales-kasvit puolestaan kuuluvat suurempaan ryhmään Ericales, siis ollaan viime kädessä kanervakasvien kanssa tekemisissä.


Camellia japonica on tärkein koristekamelialaji. Siitä on kehitetty satojen vuosien kuluessa yli 14 000 muotoa kukkien värin ja ulkonäön perusteella. Jo 500-luvulla japanilaiset ja kiinalaiset laativat lajikeluetteloita. Suurikukkaisin laji on Yunnanin maakunnasta Kiinasta tavattu Camellia reticulata, jonka kukat saattavat tulla lähes 20 cm läpimittaisiksi. Kameliat ovat suosittuja ulkopuutarhoissa myös keski-Euroopassa ja USA:ssa. Useimmat ovat tutustuneet kameliapensaisiin etelänmatkoillaan. Kukapa ei muistaisi myös Greta Carbon roolia filmissä Kamelianainen, vaikka filmin teosta on jo yli 70 vuotta. Pääroolin naiskauneutta verrattiin (kirjailija Alexandre Dumas) parhaaseen esimerkkiin kukkamaailmassa!

Meidän ilmastomme on liian viileä, nämä kasvit menestyvät vain sisätiloissa. Siellä kasvattaminen antaa kuitenkin haasteita kukkanuppujen säilymiselle. Siksi puutarhaharrastajat ovat olleet kovin kiinnostuneita sukulaisesta, Stewartia japonica japaninkesäkamelia, joka on poikkeus säännöstä, sitä voi kasvattaa suotuisissa kohdin maan eteläosissa. Taimia on haettu sekä Virosta että Ruotsista. Luonnonvaraisia Stewartia-lajeja on tavattu sekä Aasian että Pohjois-Amerikan mantereilta, viimemainitulta tosin vain kaksi. Niistä S. malachodendron on saanut suomalaisenkin nimen, silkkikamelia, kun taas S. ovata näyttää olevan ilman suomalaista nimeä. Silkkikamelia on valkokukkainen, kuten meilläkin kasvatettava, aiemmin mainittu S. japonica. Nimi Stewartia on muuten kokenut monia vaiheita. Sen on itsensä Linnén antama alunperin ystävänsä Stuartin kunniaksi. Jostain syystä Stuart kääntyi Stewartiaksi, ehkä haluttiin mukailla englantilaisten kirjoitus/ ääntämissääntöjä. Stuartia-nimisenä suku tunnettiin kuitenkin pitkään, koska Linné tarkoitti juuri Stuartia, mutta viime vuosikymmeninä on palattu Linnén ensin ehdottamaan nimeen.

Teepensaan kaksi peruslaatua ovat ns. musta tee ja vihreä tee. Edellisen väri on ruskea, se johtuu valmistusvaiheen käymisilmiöstä. Vihreän teen valmistus poikkeaa niin, että lehtien alkuperäinen vihreä väri jää. Paitsi teepensaan lehdistä saadaan teejuomaa lukemattomista muistakin kuivatuista kasveista, tuntuu, että vain mielikuvitus panee rajat.

Luonnollista on, että aito teepensas Camellia (Thea) sinensis kuuluu tähän ryhmään. Tuo nimen jälkimmäinen osa sinensis viittaa siihen, että laji on ensin löydetty Kiinasta. Teen eri lajien ja lajikkeiden viljely on maailmanlaajuista. Teetä on virkisteeksi, lääkkeeksi ja seurustelujuomana juotu Euroopassa kauemmin kuin kahvia, taitaapa se olla vieläkin suositumpi. Five o'clock tea on brittiläiskulttuuriin aukottomasti kuuluva traditio, ja teenjuonti levisikin muihin eurooppalaisiin kulttuureihin juuri englantilaisten avulla. Brittiläinen maailmanvaltio kuljetti teenviljelyn elinkeinoksi laajalti, varsinkin itä-Afrikan alueisiin, mutta myös ns. uusille mantereille. Teenviljely työllisti alkuun suunnattomasti väkeä, kun korjuu tehtiin käsityönä. Tekniikan edistyessä on saatu koneellinen korjuu. Teen tuottamiseen kuuluu kuitenkin vielä paljon eri työvaiheita, kuten yllä olevasta kuvasta voi nähdä: halutaan valikoimia ja annospusseja. Siten teentuotanto työllistää myös paperi- ym teollisuutta.

Kuuseen jäätiinkin

Tämä teksti on julkaistu 7.12.2010 ensimmäisen kerran, mutta sivuston ylläpitäjän Bloggerin jokin toimintaongelma toukokuussa teki siitä luonnoksen! Kun toivoin julkaisemista, näytti muuttuneen julkaisupäivä siksi, jolloin häiriöt esiintyivät. Perjantai ja 13...?

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Nyt ei asuta puun juurella, pikemminkin päinvastoin, mutta sananlaskun syntyaikoihin asia lienee ollut toinen. Yövyttiin kota-mallisissa suojissa. Asunto-sana oli aiemmin asento eli makuusija. (Tosin karhu tietää vielä nykyisinkin, että paras talvehtimispaikka on sidoksissa kuuseen, sen tiheä oksisto kun kerää suojaksi lunta.) Kuusen tyven tienoilla maa on paksun neulasmaton peittämä ja kuivemmaksi eristämä sekä muuta ympäristöä hieman ylempänä. Siten valuvedet eivät haittaa asujaa. On toki aivan tavallista, että sisäsuojiin mahtumaton maatalous-ym. välineistö sijoitetaan kuusen oksien alle suojaan. Erikoisesti lapsuusajalta muistuu mieleen heinäseipäiden pystyvarastot pellon laitamissa.

Heitä kuuseen! Sanonta tarkoittanee kuitenkin kuusen tiheän alaoksiston antamia piilopaikkoja. Koin tuon omakohtaisesti joskus 1970-luvun alkupuolella, kun perheemme rakensi ensimmäistä omakotitaloamme, tontti oli kuusiaidan ympäröimä perunapelto. Kuusiaidan kaataminen toi esille puolisensataa hiuslakka-suihkepulloa! Aidan tyvi oli lahes 30 cm muuta ympäristöä korkeammalla, taajaman reunassa. Mutta ylemmässä oksistossakin on hyvä suoja esim. rastaiden, punatulkkujen tai harakkain pesille. Siten puutarhamarjojen kasvatus kuusiaidan ympäröimässä talossa on monitahoinen juttu!

Picea abies (metsä)kuusi on kaikille tuttu puu. Etelä-Suomessa kasvaa sen alalaji euroopankuusi Picea abies ssp. abies 20-30 m korkeaksi. Tästä kuusesta on löydetty toistakymmentä (ainakin 13) erikoismuotoa, joita voi löytää puutarhamyymälöistä. Oulun korkeudelta pohjoiseen kasvaa metsäkuusen toinen alalaji, kapealatvuksinen siperiankuusi Picea abies ssp. obovata.

Monin paikoin tavataan todella komeita jättipuita, useita metrejä rungon ympärykseltään, joiden oksien haarat yltävät jopa 15 m:n päähän rungosta, joten oksisto peittää maata usean aarin alalta! Noin suuri puu kasvaa useimmiten pihalla tai puutarhassa. Ainakin sen kasvupaikassa riittää ravinteita ja vettä. Pääsin erään ryhmän mukana vierailemaan 1970-luvulla eteläisessä naapurimaassamme, Peipsijärven rantamailla, jossa oli valtionmetsiä, siellä todettiin, että kuusi heillä kasvaa 10-20 m korkeammaksi.

Parisenkymmentä vuotta sitten hämmästytti eräs asutushistorian tutkija lukijakuntaansa havainnolla, että tiheimmät kuusikot asettuvat asumusten liepeisiin, ja sen voi aivan helposti nähdä ilmakuvia tarkastelemalla. Syynä tähän hän piti karjanhoitoa, varsinkin nautakarjaa. Siten kuvia katsomalla voi myös nähdä nykyisten asutusalueiden lisäksi jo unohtuneiden asumusten tai kylien sijainnin. Varhemmin (vielä 1960-luvullakin!) karja oli metsälaitumilla kesäisin ruokaansa hakemassa paimenpoikien ja -tyttöjen kanssa. Illaksi karja tuotiin aina kotitalon liepeille, olihan lypsy kesäkauden ilta- ja aamuaskare. Eläimet söivät talon lähimetsät tarkkaan, ruoaksi kelpaamaton kasvimassa vain jäi. Näyttää siltä, että kuusi kuului nautojen kannalta epäsuosittuihin, niinpä lähilaitumille kehittyi ajan myötä tämän negatiivisen suosinnan takia tiuha kuusentaimikko. Jos kuusi on yleinen puu Suomessa, havainto voi myös kääntäen paljastaa, että karjanhoito on vanha elämänmuoto.

Kuusen neulasista taas pitävät myös kekomuurahaiset, joten näiden hyönteisten parhaat sijaintipaikat ovat myös asutuksen lähimailla. Mikäli muurahaisilla on lähiseudulla saatavana sinivuokon tai metsä- tai kangasmaitikan siemeniä, noiden kasvien määrä rupeaa myös runsastumaan, koska muurahaiset pitävät sen kokoisia kappaleita omina kotelokoppinaan, ja kuljettavat turvaan pesäänsä. Asuessani 1960-luvun alussa Päijänteen rannalla kotini sijaitsi toisaalta myös ison kartanon laidunmetsän naapurina. Tämä metsä oli tavallinen ulkoilupaikkani, koska se oli hyvä sienimetsä. Paikoin kuusikko oli niin tiuha, ettei yhtään muuta kasvilajia ollut näkyvillä. Toisin paikoin sinivuokkoja taas oli niin, ettei tahtonut raaskia astella.

Kun sitten aloin omistaa tätä tonttiani, harmitti kovasti, kun kylällä ei ole luonnonvaraista vuokkokantaa. Toinkin etelä-Hämeestä mukanani sinivuokon taimen etupihan kukkapenkkiin lisääntymään. Niin ei kuitenkaan käynyt, tuotu taimi kyllä kasvoi isoksi mättääksi, ilman yhtään seuralaista. Monta vuotta myöhemmin huomasin, että lähinaapurini pihan kolmen kuusen alus oli täynnä sinivuokkoja! Puun juurella oli sinivuokkoni istutusaikaan iso kekomuurahaisten yhdyskunta, ne pyrkivät jopa asettumaan taloksi omaan eteiseenikin. Muurahaiset kuljettivat varmaan kaikki siemenet naapurin puolelle! Kun sitten tuo keko hävisi naapurin otettua pihan paremmin haltuunsa, alkoi siemeniä jäädä tällekin puolelle, ja syksyn lehtilakaisujen puuhissa niitä lensi alapuutarhan puolelle, josta sitten taimikanta alkoi.

Karjanhoidon ja kuusien välillä on myös toisenlainen yhteys. Monissa metsissä on kuusten vaivana ns. maannousemasieni, joka ulkonaisesti näyttäytyy siten, että puuntyvet ovat kuin hieman kohollaan maasta. Puiden sisään on kasvanut elävää puuta lahottava sienirihmasto. Aiemmin tätä ilmiötä tavattiin laitumien metsistä, kun nautojen sorkat rikkoivat kuusen pintajuuristoa, ja sienirihma pääsi sisään puuhun. Nykyisin laiduntaminen metsissä on historiaa, ja syntyvät tuhot aiheuttaa painava korjuukone.

Kuuset ovat nykyisin Suomen yleisimmän puulajin tittelistä kamppailevia. Kuusia kasvaa varsinkin metsissä, mutta myös kuivilla paikoin tienluiskista kallionrakoihin, toisaalta kosteissakin suonlaiteissa. Kuusi kestää varjostusta taimivaiheessa, siksi sen arvioidaan vallanneen monet arvokkaat lehtoalueet kilpailuvoimallaan. Puhutaan kuusettumisesta. Osansa on tietysti sillä tosiseikalla, että kuusen on todettu sopivan hyvin selluloosateollisuuden raaka-aineeksi (sulfiittiliemi), joten kuusta on istutettu ns. paremmille metsämaille jo puolisen vuosisataa, kun on haluttu tuottoja metsästä. Metsänhoitoyhdistykset valvovat, että metsään syntyneeseen aukkoon istutetaan tilalle uusia puita, mutta kyllähän puun taimia tulee istuttamattakin! Meidän asuinpaikoillamme etelä-Suomessa kuusella on lähes aina hyvä käpyvuosi, joten siemeniä riittää. Pohjoisosissa maatamme on väliin niin viileä kesä (alle +13 astetta) siementen kehittymisen aikaan, etteivät siemenet valmistu.

Selluloosateollisuutta on ollut Suomessa noin 150 vuotta, sen tekniikkaopit haettiin Englannista. Tuo teollisuusala sopi hyvin Suomeen, kun täällä oli paljon vesistöjä, joita pitkin puutavaraa uitettiin, itse prosessi tarvitsi myös paljon vettä, ja jätevesien loppusijoitus meni pitkän aikaa virran vietävänä alajuoksulle päin. Kuinkahan kauan vielä sellua keitetään? Tilalle on kyllä noussut ns. hiertäminen, puun kuidut irrotetaan mekaanisesti, mutta se vaatii paljon energiaa.

Kuusi kasvattaa yleensä suoran rungon. Se on siten kelvannut patsaaksi eli keskipylvääksi kota-asumukseen. Kun puuaineksen sisältämä pihka tekee sen lehtipuita kestävämmäksi, nuoria puita on myös suosittuja aitojen rakentamisessa. Suurpetoja oli metsissä niin paljon vielä 1800-luvulla, että asumusten pihat olivat umpinaisia, missä ei ollut rakennusta, oli vähintään korkea aita. Kuusen monet samalta kohdalta lähtevät oksakiehkurat tekevät puun käyttökelpoiseksi muuhunkin, aina kala-apajien turoista ja maata möyhentävistä risukarhista kotileivonnan apulaiseen härkimeen, jolla jauhot saatiin veden joukkoon ennen vispiläin aikakautta. Sellainen oli äidilläni, käytössä ainakin 1960-luvulla. Tietysti kuusesta keksittiin myös kotilääkinnän aineksia. Oksat kelpasivat rappujen eteen jalkojen pyyhkimiksi, ja kun lehmien määrä kasvoi, talon vanhat vaarit hakkasivat kuusenoksista hakoja eli lannan keräämiseksi navetoista tarkoitettuja kuivikkeita.

Eräs kiinnostavimmista tiedoista, joita opin kasvitieteen historian luennoilla, oli soiden ja vedenpohjien kairausten antama tieto kasvillisuuden tilasta ennen nykyaikaa. Se perustui siihen, että mentäessä pintaa syvemmälle vastassa ovat ennen syntyneet tasot. Kun kairaamalla otettu näyte pidettiin oikein päin eli siis tiedettiin kairasta irrottamisen jälkeenkin, mikä oli ylä- ja mikä syvempi pinta, voitiin kyseistä näytettä erotella ikäkausiin. Nuo iät olivat aluksi suhteellisia, verrattavissa toisiinsa. Huomattiin, että varsinkin siitepölyt kestivät aikaa hyvin, ja siitepölyt taas ovat joko laji- tai sukutyypillisiä ulkonäöltään. Miten siitepöly joutuu vedenpohjan tai suon pintakerrokseen, onkin toinen juttu. Tuulipölytteisten kasvien kohdalla ei totisesti ole ongelmaa, kukinta-aikaan ilma on siitepölyjä sakeanaan. Hyönteissuosijoiden pölyt ovat huonosti edustettuja näissä löydöksissä. Yllättävintä noissa havainnoissa oli, että kuusi yleistyi Suomessa vasta vajaat 5 000 vuotta sitten, ensin, idässä, myöhemmin lännessä. Muiden puiden siitepölyjä oli jääkauden sulamisen ajoista alkaen.

Myöhemmin saatiin löydöksille melko tarkka absoluuttinen ikäkin, kun radiohiilianalyysit tulivat avuksi löydöksiä tutkittaessa. Siinä selvitetään löytyneestä näytteestä radioaktiivisen hiilen määrä, mitä vanhempi näyte, sen vähemmän, koska kyseinen aine hajoaa eli puoliintuu melko nopeasti. Tuota hiiltä siirtyy elävään olioon ilmakehästä joko yhteyttämisen tai syömisen mukana, ja se liittyy muun hiilen mukana kyseisen eliön kudoksiin. Opintojeni alkuvaiheessa 1963 radiohiiliajoitukset vielä tehtiin Ruotsissa, mutta muistaakseni pian sellainen tutkimuslaite saatiin Suomeenkin.

Pakkaselämää, sisällä

Nyt on tyydyttävä huonetilojen tarjoamiin iloihin! Koko viikko on jo nähty pakkaskelejä, ja ensi viikko on ihan tammikuista arktista ilmaa. Kuulemma kohta lyödään rikki pakkasennätyksiä, sehän sopii, kun lämpöennätyksiä otettiin kesälläkin. Ulkona ei enää ole askareita. Käsitöiden lomassa on aika virkistyä huonekasveja katselemalla.

Kadunpuoleista, länteen suuntautuvaa ikkunaa asustavat kuparilehti Episcia cupreata ja soihtuköynnös Aescynanthus speciosus, nimenä myös borneonkaunotar. Pöytätasolta kurkistaa vaarinkukan ruukku. Molemmat amppelikasvit kukkivat lähes ympäri vuoden, ja tässä näkyvät yksilöt ovat vajaa vuosi sitten istutettuja oksia. Niiden kasvu vyöryy yli äyräittensä tai "rappeutuu" muuten, joten on hyvä uudistaa kasvi parin vuoden väliajoin. Uudistaessa on keinona vesijuurrutus. Kumpikin kasvi on ikkunoitteni vakiokalustoa, ehkä jo parinkymmenen vuoden ajan. Vaarinkukka Vallota speciosa on muisto Jyväskylään muuttaneelta ystävältä, se on kasvanut kuutisen vuotta ja kohta kai kukkiikin, kun lehdet jo ovat melko kookkaita.

Eräs suurimpia kukkakasvilahkoja on Lamiales, siihen kuuluvat mm.huulikukkaiset kasvit Lamiaceae, naamakukkaiset Scrophulariaceae ja tohvelikukat Calceolariaceae. Tietolähteiden mukaan lajeja on  n. 11000, josta kahdella ensin mainitulla heimolla on tuhansia lajeja kummallakin. Tyypillistä on, että ryhmä suurimmalta osin on ruohomaisia kasveja, joiden kukka on muuta kuin symmetrinen. Useilla kukassa on suppilomainen tyvi, se on medenhakijoiden mieleen. Ehkä suosituimpia nykyisin kesäkukaksi myytäviä on keijunmekko, Rhodochiton atrosanguinea, joka kuuluu myös tähän kasviryhmään.

Alkukesän huulikukkaiskasveista mieleenpainunein on keltapeippi Lamiastrum galeobdolon, jonka alkuperä on Padasjoelta Palsan myllyltä, jossa se rehotti valtoimenaan kosken lähellä pensaikkojen välissä. Minun puutarhassani se armeliaasti verhoilee vuorimännyn kantoja ikkunan alla. Yhdestä pikkuoksasta taskunpohjalta se on kasvanut noin kolmen neliömetrin laajuuteen. Tapasimme sen kasvikerho Pulsatillan retkellä myös Hörtsänästä, taisipa se kuulua Tammiston arboretumin asukkeihinkin. Samanlaiset hopeankirjavat lehdet ovat myös kukkakauppojen myymällä perennalla, täpläpeipillä Lamium maculatum, mutta sen kukat ovat punaiset. Vanhastaan tontillani kasvavat myös valkopeippi Lamium album, punapeippi Lamium purpureum, liuskapeippi Lamium hybridum ja sokerina pohjalla sepiväpeippi Lamium amplexicaule, kolme viimeksi mainittua ovat yksivuotisia pelto.viljelyn rikkakasveja

Naamakukkaisista voisi kertoa enemmän, ne ovat hyvin monilajinen kasvisuku Suomessakin, ja kun eräät lukijani lueskelevat naamakirjaa (Facebook), jossa oikeat naamat hehkuvat! Kukkapenkkieni asukeista, loppukesällä kukkivista tummatulikukista Verbascum nigrum, on suurta iloa, koska ne ovat hyvin kuivuutta sietäviä. Tummatulikukkien saaminen tontille oli alkuun hermoja kysyvää, kun kylvökset eivät muka itäneet. Huomasin taimet vasta monen vuoden päästä kylvämisestä! Sen jälkeen niistä ei todellakaan ole ollut pulaa. Osa on risteymiä ukontulikukan kanssa. Näillä on villamaiset lehdet, kun varsinaisella lajilla on lähes kiiltävät tummat lehdet. Näiden alkuperä on Iitin pappilan rantapuutarhasta, jossa laji kasvoi vanhan kivijalan vieressä. Tummatulikukka on asutushistorian tutkijoiden apulainen, se luetaan ns. rautakauden kasveihin. Tulikukat ovat muutenkin suosikkejani, koska ne ovat korkeita kasveja, jotka sopivat korkean talon vierelle. Olen kasvattanut muitakin siemenpusseista saatavia lajeja, mutta perennoiksi asti ovat jääneet vain nämä kaksi tummatulikukan lajia

Tämä näkymä on kesältä 2007, läheltä maantietä tontin kulmauksesta, takana näkyy raja-aita naapuriin päin. Heidän puolellaan kukkapenkin lähellä kasvaa nuorehko mänty, sen kävyt satavat kukkapenkkiin, joten maata on kalkittava. Tummatulikukka kukkii heinäkuusta alkaen, sen sijaan penkin etualan ukonhatulla Aconitum x cammarum kukka-aika on vasta syyskuussa. Lisäksi näkyy leveälehtistä auringontähteä Telekia speciosa. Kukkapenkeissäni toisaalla kasvaa tummatulikukan valkokukkainenkin muunnos, se on ostettu siemenpussina.

Huonekasvit ovat tietysti eksoottisista ympäristöistä. Lamiales-lahkon heimosta Gesneriaceae on löytynyt runsaasti huoneoloihin sopeutuneita lajeja. Vai mitä arvelette seuraavista: paavalinkukka eli Saintpaulia, soilikki eli Streptocarpus, suppilokukka eli Gloxinia, kuvan kuparilehti kaltaisineen, torpankukka eli mustanmerenruusu, nykynimeltään sinihilkka, Achimenes. Kuvahaulla löytää suuret määrät lisää sukuun kuuluvia koristekasveja.

Saintpaulia on ehkä vanhin huonekasvituttuni, luulenpa, että olen kasvattanut niitä yli puoli vuosisataa. Lajikkeet ovat vaihtuneet jo monta kertaa! Kaikkein kestävin on kyllä alkuperäislajia muistuttava yksinkertainen sininen. Nyt valikoimassani on violetinpunainen tuliainen Jyväskylän Viherlandiasta ja valkoinen kähärälehtinen, joka on vasta taimivaiheessa.

Tästä kasvista saa melko varmasti aina poikasia, kun saa yhdenkin lehden. Se istutetaan suoraan multaan, mutta ennen istutusta pitää lehteä ruhjoa katkomalla lehtisuonia, siltä osin, jotka joutuvat mullan sisään.Lehti haudataan puoliväliin, pystyasentoon kärkipuoli ylöspäin, ja ruukun päälle kastelun jälkeen haihtumista estävä muovipussi.

Ruukkuun pantiin peräti kolme lehteä kasvamaan! Poikasia on kehkeytynyt kahdeksan, ja emolehdet ovat hyvää vauhtia häipymässä. Tämä tuotos on kasvanut viime keväästä ja alkuperä oli Kuusankosken eräästä toimistosta, mutta nimeä en tiedä. Ehkäpä pian on aika tehdä useampia ruukkuja tästä yhdestä.

Lapsia voi odotella kuukauden-kahden kuluttua, ne ovat aluksi kovin pieniä. Senjälkeen pussin voi poistaa ja hoitaa lapsukaisia tavalliseen tapaan aluslautaselle kastelemalla. Veljelläni kasvoi Espoon vuosina 1980-90-luvuilla loistavasti menestyvä saintpauliaryhmä, niiden päälle oli ripustettu kasvilamppu, enkä kai koskaan ole nähnyt niin hyvin viihtyviä kasveja. Kateeksi kävi! Mutta kasvilamppua ei ole vieläkään.

Soilikki ja suppilokukka ovat sivuuttaneet meillä loistoaikansa, niitä on nykyään harvoin kukkakaupoissa. Vielä 1950-luvulla kumpikin oli must-laji, ei ollut kukkapöytä eikä mikään ilman niitä. Parhaiten ne menestyivät huoneissa, joissa kukkapöytä ikkunalla ei saanut pohjaansa patterin lämpöhaudetta. Varsinkin soilikkia piti suihkutella patterin lähellä. Näitä molempia voi lisätä lehdistä yllä kuvattuun tapaan. Suppilokukkaa myydään myös mukulapussissa. Sen sijaan mustanmerenruusut lämpöpatteritalooni kelpaavat, koska niiden uusiminen keväisin on perin helppoa. Kesällä niitä voi kasvattaa ulkonakin, kunhan ei suoraan aurinkoon sijoita.

Peili kertoo kuvanottajasta! Terveiset Hämeenlinnan seudulle! Mustanmerenruusulla ei tiettävästi ole mitään tekemistä tuon meren sen enempää kuin ruusujenkaan kanssa, joten ei ihme, että nykyisin käytetään enemmän nimeä sinihilkka. No kukka on kyllä selvästi violetti, ehkäpä siis nimi on vieläkin vaiheessa. Lähilaji punahilkka Achimenes erecta omaa pinkin väriset kukat. Se ei tee lisäyskäpyjä läheskään samaa vauhtia.

Kun kasvi on aikansa kukkinut, sen on aika mennä talvilevolle. Jätetään kastelematta ja annetaan kuihtua ruukussaan. Talvisäilytys mielellään pimeässä, eikä kylmässä! Hyötäminen uudelleen pitää muistaa ajoissa, sillä kävyt itävät noin neljän viiden kuukauden kuluttua. Kopistellaan vain edelliskesän kasvi helmikuussa sanomalehdelle multineen, ja läheltä pintaa löytyy pieniä uudistusosia, punaisia käpyjä, jotka pannaan mullan pintaosiin uuteen ruukkuun. Ihan vähän peittomultaa, ja kastellaan. Paras on tässäkin muovipussikonsti, se estää pintamultaa kuivumasta liikaa. Turhaa märkyyttä kävyt eivät siedä, joten kastellaan niukasti. Sekä tämän että saintpaulian lisäystapa kertovat, että kasvit ovat sopeutuneet uusiutumaan aika ajoin, ja kyse onkin niiden tapauksissa kallionrakojen kasveista.

Soihtuköynnös muistuttaa lehdiltään posliinikukkaa, mutta kukat ovat punakeltaiset, pitkätorviset. Kun kukkaa tönäisee vahingossa, saattaa iso mesivarasto lorahtaa alas, ja tuntuu se kyllä tulevan muutenkin sieltä, kukkaruukun alla on usein tahmea makea läiskä. Kasvin oksat kasvavat pitkinä ja sojottavina, joten sen uudistaminen tulee tarpeelliseksi silloin, kun joutuu noita väärään suuntaan meneviä oksia leikkaamaan ja vanha yksilö tulee risukasan näköiseksi. Se tahtoisi ainakin kuutiometrin kasvutilan!