maanantai 3. tammikuuta 2011

Tulikukkia

Jo jonkin aikaa olen pohdiskellut kirjoituksen laatimista tulikukista. Ne ovat eittämättä eräitä lempikasveistani, sillä tontilla pitää olla kuivuuteen sopeutuvia lajeja ja mielellään perennoja, jotka tuottavat uuden kukoistuksen kesällä ilman suurempaa ponnistelua. Ja jos vielä ovat korkeita, kun talokin on sitä maata. Sain eilen kirjeen tuttavaltani Hämeenlinnasta, siitä tuli potkua tämän kirjoituksen suhteen: Terveiset Seijalle ja kaikille Pulsatilla-kerholaisille!

Eräs vaellustulos: ukontulikukka ilmaantui vaihteeksi vuorineilikoiden ja jaloangervojen seuraksi viime kesänä.
Seijan kirjeessä oli muutamia kuvia tulikukan taimista, jotka matkustivat täältä Hämeenlinnaan viihtymään. Pulsatilla-kerho vieraili luonani heinäkuussa 2008, jolloin tulikukat olivat alkaneet tuottaa siementaimia ympäristönsä penkinreunoihin ja muuallekin vapaaseen kasvupaikkaan. Olin muutama vuosi aiemmin onnistunut saamaan tummatulikukan Verbascum nigrum lopulta kotiutumaan tontilleni, ja sen kanssa samanaikaisesti oli siemenpussikokeiluista myös syntynyt terhakka valkokukkaisten tummatulikukkien kanta yläpihan kukkapenkkiin, se myös teki hyvin siementaimia. Naapuriltani olin ehkä 10 vuotta sitten saanut lohdukkeeksi ukontulikukan Verbascum thapsus taimen, kun nigrumin kanssa ei aluksi tuntunut olevan onnea.

Taimimaan kasveja 28.7.2007: yksi istutettu tummatulikukka ja itsekseen ilmaantuneet kaksi ukontulikukkaa. Syksyllä tuli paljon itäviä siemeniä! Isokukkainen kasvi on jokin päivänhattu, viipurilaistuliainen toiselta naapuriltani, sen lempinimi tuojan mukaan Ritu. Arvelen sen olevan Rudbeckia (serotina tai) bicolor. (Jos se olisi tuo serotina, sen englanninkielinen nimi olisi Black Eye Susan, joka taas meillä tarkoittaa Thunbergiaa.)

Tämä elokuun alussa 2007 kuvattu yksilö on kukiltaan hyvin ukontulikukkamainen, mutta lehdet ovat ohuemmat, ei juuri lainkaan villanukkaiset, mutta vaaleammat kuin tummatulikukan. Risteymä V. x semialbum siis tämäkin. Kasvupaikka n. 3 m ylemmästä kuvasta. Etualan kasvit villanukkajäkkärää Anaphalis triplinervis, jolla on aggressiivinen maavarrella tapahtuva leviämistapa.
Seijan kuvista kävi ilmi, että hänen kassiinsa oli sattunut hybriditaimi Verbascum nigrum x thapsus, eli V. x semialbum, jolla on molempien vanhempien ominaisuuksia ja huomattavan hyvä kasvuvoima. Omasta mielestäni helpoin tuntomerkki on lehdissä: Ne eivät ole tummanvihreät, vaan harmahtavammat. Näitä hybridejä on kasvanut enemmänkin täällä, näyttävät syntyvän nyt aika helposti, kun kantavanhempia on toistensa lähellä. Hybridit näyttäisivät olevan minulla tähän asti kaksivuotisia. Ne kukkivat pitempään kuin tummatulikukka. Kun tapahtuu useita risteymiä, jälkeläiset voivat olla keskenään erilaisia. Risteytymistilaisuus tarjoutui niille, kun osa puutarhasta oli varattu taimien kasvattamista varten.

Valkokukkaiset tummatulikukat Verbascum nigrum 'Album' etupihan penkissä, syyskesää 2007. Nekin ovat risteytyneet tummatulikukan perusversion kanssa, ja tuloksena on hyvin vaaleankeltakukkaisia yksilöitä.
Ukontulikukka leviää paljon helpommin paikasta toiseen kuin tummatulikukka. Omalla tontillanikin se vaeltaa kuin helposti kyllästyvä vieras. Olen tavannut sitä monenlaisilta kasvupaikoilta, pientareilta ja pihoilta kaatopaikoille, sattuipa kerran vastaan Hattulan Laikkaanvuoren rinteelle tehdyltä puunkorjuu-uraltakin. Sinne sen siemen oli varmaan kulkeutunut traktorin pyörään tarttuneen maan mukana korjuutien teon aikana, sulan maan aikana. Varsinainen puunkorjuu sattuu talvisaikaan, siemenet ovat silloin jo varisseet ja lumen alla. Ukontulikukka kasvaa helposti toistametriseksi.

Sillä on paksut huopakarvaiset lehdet, joita voisi kuvitella myös käytettävän jonkinlaisena pehmikkeenä tai eristeenäkin. Löysin netistä huvittavan Wikipedian maininnan, että sillä on lempinimenä USA:n lännessä Cowboy Toilet Paper! Samasta artikkelista löytyi myös maininta, että ukontulikukalla on endeeminen espanjalaisvariaatio v. giganteum. Jo Elias Lönnrot aikoinaan neuvoi keittelemään ukontulikukan siemenistä puuroa, jolla veteen sekoitettuna oli vaikutus, että kalat jollain lailla huumaantuivat käsin poimittaviksi. Lajia on paljon tutkittu sen sisältämien kemiallisten aineiden takia. Aiemmin se oli monipuolinen lääkekasvi. Se on kaksivuotinen kasvi, kuten Digitalis ym.

Tummatulikukkien ensimmäinen kasvupaikka tontillani kanukkapensaan liepeillä. Seurana sillä ritarinkannuksia ja jalokallioista, hieman pilkottaa kultatuijaakin oikealla, ja sen takana töyhtöangervo. Kuva vuodelta 2008.
Tummatulikukka on ns. rautakauden merkkikasvi. Sen lehdet ovat tummanvihreät, ilman villapeitettä, ja kukat ovat tummemmankeltaiset kuin ukontulikukalla. Sen kasvupaikat sattuvat kiinnostavasti yksiin tuon historiallisen ajan asumispisteiden kanssa. Lähimpänä omaa tonttiani on tämä kasvi tavattu kirkon liepeiltä, eräällä tapulin viereisellä haudalla, jossa sillä oli pitkään yksittäisesiintymä. Muulla hautausmaalla ei kasvanut ainoatakaan sen lisäksi. Arvelen sen kulkeutuneen haudanhoitajien jalkineissa, koska kasvupaikka oli hautakiven takana. Myöskään tällä kirkonkylän mäellä ei ollut esiintymiä, sen enempää kuin toisellakaan ns.  ylähautausmaalla. Ihmeellistä, kun kuitenkin yksittäinen kasvi voi tuottaa kymmeniä tuhansia siemeniä! Eräässä artikkelissa oli maininta maahan hautautuneiden siementen säilymisestä itämiskykyisinä jopa 120 vuotta.

Vuoden 2007 aikana tienvarren kolmiopenkinkin tummatulikukat kasvoivat hyvin, vaikka penkki on niin kaukana, että vesikannu ei juuri sinne asti kulkeudu.
Löysin tummatulikukan 1900-luvun viimeisinä vuosina kasvamasta kuntamme entisen pappilan puutarhasta, jossa varsinaisen hoidetun puutarhan ulkopuolella oli pahoin heinittynyt karviais- ja herukkatarha, ja niiden keskellä vanhan rakennuksen jäänteenä kivijalka. Aivan tuon kivijalan vierellä on iittiläisten käyttämä kirkkotie, Vesikansan kirkkovalkama, kun veneillä tulleet Kymijoen varren asukkaat laskivat maihin sillä kohtaa ja kävelivät lopun matkan, 2-300 m kirkkoon. Laji kasvoi muutaman pehkon voimalla juuri kivijalan vieressä. Sellainen kohta voisi tietysti olla entisen koristekasvinkin paikka.

Sama penkki vuotta myöhemmin, ja heinäkuun alkua. Loppukesällä haaraisuus lisääntyy. Valamonruusu on vielä kukalla. Keskellä edessä on itsenäisesti penkkiin kulkeutunut ukontulikukka, ja edessä oikealla väinönputki Angelica archangelica.
Oman puutarhani kasvit ovat peräisin noista kasveista taitetuista, siemenillä olevista kukintovarsista. Kylvin siemeniä kedoksi muuttuneelle vanhalle perunapellolleni, heinikon sekaan, ja osan kukkapenkkiin kanukkapensaan juureen. Vain pensaanaluskylvöksistä tuli taimia, jotka sitten löysin muutamaa vuotta myöhemmin. Varsinaisessa puutarhamaassa sen taimia kuitenkin tulee helposti.

Olen kasvattanut siemenpussikokeiluna myös purppuratulikukkaa Verbascum phoenicum, jonka kukat ovat suuremmat kuin edellisillä, mutta se ei onnistunut jäämään perennaksi, vaan häipyi lähes kokonaan seuraavaksi kesäksi. Olen kasvattanut myös käentulikukkaa V. lychnitis, sekään ei jäänyt perennaksi asti. Vielä on yrittämättä pustantulikukka V. speciosum.

Mahtavimpia tulikukkia on etelämpänä Euroopassa kasvava jättitulikukka Verbascum olympicum, joka kasvattaa korkeutta pariin metriin ja kukinto on haaroittuva kuin kynttelikkö. Niitä näkyi tienvarsissa jo etelä-Saksassakin. Koristekasviviljelyn kohteeksi mainitaan lisäksi V. blattaria. Tulikukat ovat noin yleisesti ottaen Vanhan Mantereen eli Euraasian kasveja, niillä on selvä keskittymä etelä- ja kaakkois-Euroopassa ja lähi-idässä. Monia endeemisiäkin lajeja on, mm. Kreetalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti