torstai 16. joulukuuta 2010

Steviasta sokeriin ja kamelioihin

Naapuri tilasi steviaa makeutusaineeksi teknillisen tuotteen tilalle. Kun muistelin keskusteluamme, en millään tahtonut saada nimeä esille, kun tuosta muistilohkon osastosta pyrki nousemaan esiin stewartia. En itse juurikaan tarvitse makeutusaineita, sanalla stevia ei näin ollut kovin henkilökohtaisia muistijälkiä. Naapurini kyllä muistutti, että hänellä ko. kasvia oli ihan ruukkukasvinakin viime keväänä, ja sanoi näyttäneensäkin sen silloin, kun kyläilin amerikanmatkamme jälkeen.

Stevia eli sokerilehti Stevia rebaudiana kuuluu asterikasveihin (entinen nimi mykerökukkaiset) ja sen alaryhmään Eupatoriae, eli punalatva on lähisukuisia kasveja. Se kasvaa perennapensaana viljelyksillä. Nettihaulla saa kuitenkin kuvan, jossa kukat muistuttavat lähinnä syreenin kukkia. Suvussa on hieman alle 250 lajia. Stevia on kotoisin Paraguaysta, mutta sitä viljellään ympäri maailmaa. Meidän ilmastomme kylmät vuodenajat ovat sille liian ankaria, keväthallatkin epäsopivia. Kasvinosia kuivattamalla voidaan tehdä jauhetta, jota käytetään sokerin asemasta suoraan tai kiteyttämällä liuoksesta valkoista jauhetta. Käyttö elintarvikkeena on sallittua useissa maissa, kuten Sveitsi, Japani, USA ja monet muut, ehkä lähiaikoina myös EU. Sen käyttö tulee kai paljonkin laajenemaan, koska varsinkin virvoitusjuomateollisuus etsii aineita, joissa makeaan makuun päästäisiin luonnonmukaisin ainein, mutta ilman kaloreita.

Sokeria saa uutetuksi hyvin monista kasviheimoista. Tunnetuimpia ovat heinäkasvit, joista sokeriruoko Saccharum officinarum on maailman vallitseva kauppalaji. Sokerijuurikas Beta vulgaris v. altissima puolestaan kuuluu savikkakasveihin, se on maailman toiseksi tärkein sokerikasvi. Kanadalaisten lempikasvi on sokerivaahtera Acer saccharum, se kuuluu tietysti laajaan vaahterakasvien heimoon. Vanhin makean lähde lienee kuitenkin hunaja, jota mehiläiset tuottavat keräämästään kukkakasvien kukkien medestä. Niiden kasvien tai edes heimojen määrää on turha laskea! Suomalaisittain puhutaan kuitenkin joko rypsi-, apila- ja kanervahunajasta, yleisimpien meillä kesän aikana kukkivien kasvien mukaan.

Sokerijuurikas kytkeytyy lapsuuteni muistoihin hyvin tarkkaan, koska 1940-luvun lopulla alkoi toimia Turengin sokeritehdas. Tehdas oli ollut vanhastaan Antreassa, mutta oli sodanjälkeinen aika. Tehdas tarvitsi paljon raaka-ainetta, ja sokerijuurikkaan viljely käynnistettiin Suomen eteläosissa. Isäni hoiti maatalousneuvojan tehtäviä, joten hänen tehtäviinsä kuului myös tiedon välittäminen tästä viljelykasvista. Näin kotimme piskuisille pelloille kylvettiin sokerijuurikasta, jonka siemen ei tuolloin vielä ollut ns. rikottua: Yhdestä siemenestä, joka olikin siemenryhmä, saattoi tulla useampiakin taimia samaan kohtaan. Se on savikkakasveille tyypillinen tapa varmistaa jälkikasvua. Nuoriso opetettiin harventamaan kylvöstä, meilläkin käytiin harvennusmallia katsomassa, ja harventamisesta tuli useaksi kesäksi vaatimaton tulonlähde tuhansille koululaisille. Kun siemenrypästä myöhemmin käsiteltiin rikkomalla, alkoi harvennus olla historiaa. Sokerin valmistusprosessi tuottaa ensin vesiliukoisen tiivisteliemen, jonka nimi on siirappi. Esimerkiksi vaahterasokeri on aika usein markkinoilla juuri siirappina.

Myöhemmin, aikuisena, jouduin tutustumaan sokerijuurikkaaseen uudelleen, kun työpaikka vuosikymmeniä oli juuri Turengissa. Juurikkaan rikkakasvit tulivat silloin kiinnostamaan enemmän kuin sokeri, vaikka syksyisin paikkakunnan tunnusmerkkinä olikin ilmassa leijuva siirapin haju. Prosessinkulkua käytiin lukuisten opiskelijaryhmien kanssa seurailemassa!

Joulun aikaan ruokiimme kuuluu paljon makeita leivonnaisia ja makeisia, joten lisäkaloreita tulee syötyä. Liikuntaa ei lisätä kuitenkaan "polttoaineen tankkausta" vastaavasti. Sokerissa eli sakkaroosissa on kaksi hiilirengasta, glukoosissa eli verensokerissa ja hedelmäsokerissa eli fruktoosissa yksi. Elimistömme on erikoistunut pilkkomaan ruoansulatusentsyymillä tuon kaksoisrenkaan yksöiseksi, joten verensokeria tulee siten. Mikäli hiilirenkaita on useampia, niihin omat hajotusentsyymimme eivät pysty. Liiat syödyt sokerit varastoituvat lopulta rasvamolekyyleinä kudoksiimme.

Kaikissa kasveissa on sokereita solunesteessä, niillä kasvi ylläpitää erästä aineenvaihduntansa perusasiaa eli osmoosia, jonka avulla se ottaa vettä maasta tarpeikseen. Sokeri syntyy kasvien toisen aineenvaihdunnan, yhteyttämisen eli fotosynteesin tuloksena. Se tapahtuu lehdissä, mutta tuote kulkeutuu johtosolukkoja myöten sinne, missä on tarvis, ja usein sokeria tarvitaan juuren kärjissä, koska ne suorittavat vedenhankinnan. Ylimääräinen sokeri varastoituu kasvissa pääasiassa tärkkelyksenä, joka on niillä hiilihydraattivarastojen perusmuoto. Jos kasvi tarvitsee sokeria, se purkaa näitä varastojaan. Pimeän aikana kuluu sokeria kasvin muuhun elämään. Mitä pidempi yö, sen vähemmän sokeri maistuu, esim. Suomessa viljellyt mansikat ovat selvästi makeampia kuin kanarialaiset, kun meillä yö on mansikan kypsymisaikaan vain muutaman tunnin mittainen. Kylmälläkin on merkityksensä, sillä makea soluneste ehkäisee myös kylminä öinä jääkiteiden muodostumista, joka voisi rikkoa solun. Syödyn hiilihydraatin muuttaminen verensokeriksi onnistuu ihmisiltä myös hyvin ruoansulatusentsymeillä.

Monia makeita kasveja kasvaa luonnonvaraisilla kasvupaikoillaan vaativissa oloissa, esim. sokerijuurikas on suolaisen merenrannan kasvi, kallioimarre taas kuivissa kallionraoissa. Niiden vedensaanti ei ole helppoa, mutta onnistuu, kun sokeria tulee paljon solunesteeseen, silloin osmoottinen voima on suurempi. Porkkana on tunnetuin ja suosituin makeajuurinen sarjakukkaiskasvien heimossa. Sateettomilla alueillakin voi sen takia kasvaa kasveja, kun ne ottavat vettä lehtiensä solunesteen makeuden avulla. Kun öisin on viileämpää, ilman vesihöyry tiivistyy sumuna kasvin lehtien pinnalle.

Eräs alla mainitun näyttelyn pöydän kulma. Pöytiä oli monessa rivissä ja vielä seinäpintaakin käytetty kuvataulujen avulla
Muutaman nukutun yön ja alitajuisen aivotyön seurauksena tuli mieleen, että olin nähnyt tekstin alussa mainitun kasvin Stewartia viime huhtikuussa amerikanmatkan yhteydessä. Oltiin silloin sisareni kanssa puutarhamatkalla Washingtonin itäpuolella suuressa arboretumissa, jonka eräässä näyttelypaviljongissa oli Camellia-exhibition. Pöydille oli tuotu alueen puutarhoista sadoittain kamelian eri lajikkeita, pääasiassa yksittäisiä kukkia, mutta myös tämä stewartia näkyi olleen mukana. Kamelialajikkeiden kukan väri vaihtelee valkoisesta vaaleanpunaiseen ja tummanpunaiseen asti. Kameliat ovat jo vanhastaan olleet kiinalaisissa ja japanilaisissa puutarhoissa hyvin arvostettuja.

Kuvan Camellia kasvoi Brookside Gardenin päärakennuksen liepeillä. Tyypillistä tälle kasviryhmälle ovat suuret näyttävät kukat, nämä  6-7 cm. Kuvausaika on huhtikuun alku 2010.
Sekä Camelliat että Stewartia kuuluvat suureen Theales-eli teekasvien kasviryhmään. Niiden lehdet ovat suhteellisen kovapintaiset, usein kiiltävät ja kestävät vuosia. Vielä 1960-luvun alkupuolella, aloittaessani kasvitieteen opiskelua puhuttiin maapallon kasvillisuusjaottelussa erikseen itärannikoiden kiiltolehtisformaatiosta, josta on lähtöisin runsaasti koristekasveja. Tällaista kasvillisuutta on tavattavissa lauhkeissa ilmastoissa mantereiden itärannikoilla, kesäsateiden alueilla. Kasvin lehdet kestävät suuriakin sateita kovapintaisuuden takia. Theales-kasvit puolestaan kuuluvat suurempaan ryhmään Ericales, siis ollaan viime kädessä kanervakasvien kanssa tekemisissä.


Camellia japonica on tärkein koristekamelialaji. Siitä on kehitetty satojen vuosien kuluessa yli 14 000 muotoa kukkien värin ja ulkonäön perusteella. Jo 500-luvulla japanilaiset ja kiinalaiset laativat lajikeluetteloita. Suurikukkaisin laji on Yunnanin maakunnasta Kiinasta tavattu Camellia reticulata, jonka kukat saattavat tulla lähes 20 cm läpimittaisiksi. Kameliat ovat suosittuja ulkopuutarhoissa myös keski-Euroopassa ja USA:ssa. Useimmat ovat tutustuneet kameliapensaisiin etelänmatkoillaan. Kukapa ei muistaisi myös Greta Carbon roolia filmissä Kamelianainen, vaikka filmin teosta on jo yli 70 vuotta. Pääroolin naiskauneutta verrattiin (kirjailija Alexandre Dumas) parhaaseen esimerkkiin kukkamaailmassa!

Meidän ilmastomme on liian viileä, nämä kasvit menestyvät vain sisätiloissa. Siellä kasvattaminen antaa kuitenkin haasteita kukkanuppujen säilymiselle. Siksi puutarhaharrastajat ovat olleet kovin kiinnostuneita sukulaisesta, Stewartia japonica japaninkesäkamelia, joka on poikkeus säännöstä, sitä voi kasvattaa suotuisissa kohdin maan eteläosissa. Taimia on haettu sekä Virosta että Ruotsista. Luonnonvaraisia Stewartia-lajeja on tavattu sekä Aasian että Pohjois-Amerikan mantereilta, viimemainitulta tosin vain kaksi. Niistä S. malachodendron on saanut suomalaisenkin nimen, silkkikamelia, kun taas S. ovata näyttää olevan ilman suomalaista nimeä. Silkkikamelia on valkokukkainen, kuten meilläkin kasvatettava, aiemmin mainittu S. japonica. Nimi Stewartia on muuten kokenut monia vaiheita. Sen on itsensä Linnén antama alunperin ystävänsä Stuartin kunniaksi. Jostain syystä Stuart kääntyi Stewartiaksi, ehkä haluttiin mukailla englantilaisten kirjoitus/ ääntämissääntöjä. Stuartia-nimisenä suku tunnettiin kuitenkin pitkään, koska Linné tarkoitti juuri Stuartia, mutta viime vuosikymmeninä on palattu Linnén ensin ehdottamaan nimeen.

Teepensaan kaksi peruslaatua ovat ns. musta tee ja vihreä tee. Edellisen väri on ruskea, se johtuu valmistusvaiheen käymisilmiöstä. Vihreän teen valmistus poikkeaa niin, että lehtien alkuperäinen vihreä väri jää. Paitsi teepensaan lehdistä saadaan teejuomaa lukemattomista muistakin kuivatuista kasveista, tuntuu, että vain mielikuvitus panee rajat.
Luonnollista on, että aito teepensas Camellia (Thea) sinensis kuuluu tähän ryhmään. Tuo nimen jälkimmäinen osa sinensis viittaa siihen, että laji on ensin löydetty Kiinasta. Teen eri lajien ja lajikkeiden viljely on maailmanlaajuista. Teetä on virkisteeksi, lääkkeeksi ja seurustelujuomana juotu Euroopassa kauemmin kuin kahvia, taitaapa se olla vieläkin suositumpi. Five o'clock tea on brittiläiskulttuuriin aukottomasti kuuluva traditio, ja teenjuonti levisikin muihin eurooppalaisiin kulttuureihin juuri englantilaisten avulla. Brittiläinen maailmanvaltio kuljetti teenviljelyn elinkeinoksi laajalti, varsinkin itä-Afrikan alueisiin, mutta myös ns. uusille mantereille. Teenviljely työllisti alkuun suunnattomasti väkeä, kun korjuu tehtiin käsityönä. Tekniikan edistyessä on saatu koneellinen korjuu. Teen tuottamiseen kuuluu kuitenkin vielä paljon eri työvaiheita, kuten yllä olevasta kuvasta voi nähdä: halutaan valikoimia ja annospusseja. Siten teentuotanto työllistää myös paperi- ym teollisuutta.

2 kommenttia:

  1. Hauskaa tarinaa muistella kevään Brookside matkaa! Enpä tiennytkään että stewartia ja camellia ovat sukulaisia!
    Kokeilin minäkin steviaa jokunen vuosi sitten, mutta mielestäni se oli koko lailla tehoton. Ehkä vika oli siinä kokeilemassani uutteessa.

    VastaaPoista
  2. Joo. Kun olin kirjoittanut blogin, menikin koko seuraava yö valvoessa, ensin luin huolellisesti uudelleen keväällistä matkapäiväkirjaa, sitten muita. Aivot hyrräsivät, olo oli reipas kuin nuorena!
    Eniten huvitti, että molemmat nimet, stevia ja stewartia, olivat tulleet tietooni lähes samanaikaisesti, ja niin myös pyrkivät esiin samaan aikaan! Varsinkin kun alkukirjaimissa on samaa. Silleen ne muistilokerot.

    VastaaPoista